En selviäkään erosta

Hei, onko täällä muita keski ikäisiä joille ero tullut? Minä olen 50 ja mies jätti vuosi sitten. Olimme yhdessä 25 vuotta. Mies petti jo aiemmin, annoin anteeksi kunnes lähti kuitenkin hänen matkaansa, seukkasivat salassa 3 vuotta, en ole ihan varma kuinka tiiviisti. Eka kerran kun petti ja kertoi että oli tavannut elämänsä naisen kuitenkin lähes saman tien aneli takaisin ja kertoi tehneensä elämänsä virheen kun meinasi lähteä minun luota. Olin kauhean järkyttynyt kaikesta enkä halunnut missään tapauksessa erota.niin jatkettiin elämää kunnes yhtäkkiä vuosi sitten mies vaan tuli hirveän aggressiiviseksi , haastoi riitaa suunnilleen siitä jos kysyin juotko kahvia , alkoi tulla aggressiiviseksi ihan kaikkien kanssa, karjui lähes jokaiselle vastaantulijalle ja sitten vaan otti kimpsut ja kampsut ja häipyi, arvasin heti että mies on taas sen naisen kanssa, niinkun olikin. Eikä todellakaan vaihtanut nuorempaan, paljon vanhempaan, tosin mieskin on minua paljon vanhempi.
En olisi halunnut erota. Mutta minkäs teet. Olen ollut nuoresta asti hänen kanssaan ja olen vanhentunut hänen kanssaan, voi tätä muistojen määrää. Nyt on vuos8 mennyt ja olen alkanut masentua ja ahdistua entisestään. Mies ei halua olla missään tekemisissä ja se murtaa sydämeni. En oikein tiedä miksi näin kävi, hirveät itsesyytökset minulla, tajuan toki että hän löysi paremman kerran halusi näin lähteä. Tuntuu vaan niin pahalle että kaikki loppui kuin seinään. Kuin puolet minusta olisi repäisty väkivalloin pois.
Olen todella yksinäinen. Käyn töissä jossa en edes paljon muita näe. Käyn kävelyllä, kaupassa.minulla on yksi naisystävä mutta hänellä on aina niin kiire perheensä kanssa ettei häntä kiinnosta tai kerkeä koskaan tavata, joskus soittaa muutaman minuutin, nekin pitää erikseen sopia kun hällä on niin kiire. Asun pienellä paikalla, täällä ei ole oikein mitään harrastustoimintaa, olen myös jo niin masentunut tästä erosta että oikein mikään kiinnosta. Olen laihtunut 8 kg.tuntuu että elämä oli tässä. Minulla on vanha isä, hänelle olen puhunut liian paljon tästä ahdistuksesta, hän on kovin ihmeissään miksi mieheni lähti mitään sanomatta, selittämättä. Isä sanoo että ”hänkin luuli että aina ollaan yhdessä ja onpa typerää enää vanhana miehenä alkaa kaveria vaihtamaan, mitä yhteistä voi enää olla ja eihän tuo mies ole enää kuin Vihtori uudessa suvussa kerran uudella naisella on lapsia, lastenlapsia jne jota mieheni vasta alkaa eläkeläisukkona tutustelemaan” - tämä siis vanhan isäni mielipide asiaan.

Minua häiritsee että ihmisillä tuntuu kaikilla muilla olevan kevyt suhtautuminen eroon. Että kaikki vaan hommaa heti uuden. Minulla on elämän suurin tragedia käynnissä, kukaan ei voi korvata miestäni. En jaksaisi enkä halua etsiä uutta, ei kiinnosta. Minua ei kiinnostaisi tutustua uuteen sukuun, miehen aikuisiin lapsiin ja perheisiin, tuntisin oloni ulkopuoliseksi ja veisi vuosia tuntea mitään läheisyyttä heihin.
Tunnen olevani täysi kummajainen kun suren mieheni menetystä ja sitä että näin pitkä yhteielomme loppui, että mies ei halua olla minun kanssa edes soittoväleissä, että hänelle oli näin helppo vaan minut jättää ja mennä uuteen suhteeseen. Olen omituinen kun en ole toipunut asiasta viikoissa vaan tuntuu että pahempaan menee kohdallani, elämä tuntuu kauhean tyhjälle, hiljaiselle, turhauttavalta, monet käytännön jutut ja tekemiset poistuivat miehen mukana kokonaan elämästäni, sellaiset yhteiset tekemiset jotka oli miehellekin aina kauhean tärkeitä niin uskon etteivät enää tuon uuden naisen kanssa tee niitä, ihmettelen että mies haluaa niistäkin jutuista luopua, en kerro tarkempaa ettei paljastu henkilöllisyydet.

Ja eikö yleensä isoäidille kuten tämä uusi nainen on, ole kauhean tärkeää ne lapsenlapset.? Ihmettelen että mieheni haluaa nyt mennä tuollaiseenkin kuvioon mukaan kun hän ei nyt ollut edes niin lapsirakas että omaakaan olisi hommannut aikanaan, eikä ole kiinnostunut mistään lapsenhoidosta, vaan matkustelusta ja tekniikan harrastamisesta ja semmoista josta en usko että se uusi on ollenkaan kiinnostunut..että tuntuu kuin mies olisi vaihtanut vapaan menevän elämän nyt siihen että kotona hoitelee tämän uuden naisen lastenlapsia....tätäkö rakkaus teettää?

Olen ensi kertaa elämässä tässä tilanteessa, elämän pituinen suhde loppui, en saanut selitystä miksi, pitäisi kait sanoa että mies oli ghostaaja. Tämä on trauma minulle. En koskaan pettänyt miestäni en edes ajatuksissa. Olen rukoillut paljon, kysynyt miksi näin piti käydä, en ole vastausta saanut.
Minua pelottaa selviääkö koskaan, olen paljon itkenyt vanhalle isälleni asiaa ja pelkään jo sitäkin miten hän selviää ja hänenkin sydämensä on murtunut asiasta.
Tunnen olevani todella kummajainen.