Yksinäisyys hävettää

Voimia. Voin ainakin osittain samaistua kirjoittamaasi. Olen 10 vuotta sinua vanhempi, itsekin kroonisesti sairas. Sairaus vaikeuttaa elämää isosti. Ystäviä nolla. Osa-aikatöissä sinnittelen. Ilman vanhempien tukea olisin hukassa, tosin vanhemmillakin jo ikää ja vaivoja. En oikeastaan jaksa elätellä toiveita, haaveilla sen kummemmasta. Kunhan selviydyn tästä päivästä, en jaksa ajatella mitä muut minusta ajattelevat. Luovuttamista?! Tai vaan tosiasioiden edellä nöyrtymistä.

Olisko sulla jotain harrastus kiinnostusta,mikä sopisi sulle ja minkä kautta haluisit tavata kavereita?

Ei ole kyllä elämä reilusti sinua kohdellut. En voi edes kuvitella millaista on elää oireidesi kanssa. Kroonista vaikeaa sairautta itsekin sairastan, mutta pystyn kyllä käymään töissä ja elää ulkopuolisten silmin normaalia elämää, mutta todellisuus on muuta. Pari työkaveria ovat työpaikalla ystäviäni, muuten emme tapaa. Parisuhteeni päättymisen jälkeen olen siis yksin minäkin.

Ei yksinäisyyttä pitäisi hävetä. Moni niin kuitenkin tekee. Hautajaisissani sukulaiseni sitten saavat tietää kuinka säälittävä pas*akasa olinkaan. Vaikka ei ihmisarvoa pitäisi määritellä ystävien lukumäärällä. On moninaisia syitä miksi jotkut putoavat yksinäisyyden syvään kuiluun. Et sinä ole valinnut sairauksiasi. En ajattele tekstisi perusteella, että olisit joku psykopaatti.

Mä olen myös kroonisesti sairas ja hieman liikuntarajoitteinen.
Kärsin myös yksinäisyydestä jonkin verran. Kun joskus jaksan jossain käydä niin silloin tapaan kavereita, en muuten.

Yksinäisyyteni ei mua hävetä millään tavalla. Se ei ole myöskään omatahtoista, ihmiset vaan katoavat ympäriltä kun sairastuu, kuka mistäkin syystä.
Ehkä osittain siksi kun en enää jaksa lähteä minnekään tekemään mitään yhdessä.
Osittain myös siksi koska monet ajattelevat että toinen on sairas niin varmaan haluaa olla yksin, ei viitsi häiritä.

Onhan se tavallaan hienotunteisuutta kun ajattelee ettei häiritse mutta....
Sairas ihminenkin kaipaa seuraa, ei ole kivaa olla yksin lähes kaiket päivät.
Yksi kaveri minulta kerran kysyi että jaksanko jos tulee vaikka käymään kylässä.
Sanoin että toki jaksan kotona olla kaverin kanssa mutta eipä tuotakaan ole sen koommin näkynyt.

Liikun eri paikoissa niin paljon kuin jaksan koska tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä, venytän voimani äärimmilleen ja kotiin palattuani kärsin seuraukset kipeänä ja väsyneenä.
Joskus jopa ajatus siitä kuinka väsyn käydessäni jossain, estää lähtemästä kokonaan.

Onhan tämä ahdistavaa elämää mutta täytyy vain jaksaa. En ole edes ajatellut itsemurhaa tai vastaavaa, sen verran on elämänhalua joka tapauksessa.
Ja edelleen jaksan toivoa että jos edessäpäin olisi vielä parempiakin aikoja.

Täällä yksinäistä erakkoelämää.
Alkaen toukokuu 2010.

Pystyisitkö jatkamaan yliopisto-opintoja esimerkiksi avoimen verkkokurssien muodossa tai suorittamalla kirjatenttejä? Nyt korona-aikaan monia kursseja on muutenkin siirretty kokonaan verkkoon, joten luulisi että jatkossakin etäopintojen suorittaminen helpompaa. Toki riippuu omasta kunnostasi jaksatko tällä hetkellä opiskella. Kiinnostavien kurssien suorittaminen omaan tahtiin voisi kuitenkin tuoda vaihtelua ja sisältöä arkeesi. Monet avoimen kurssithan ovat nyt kaiken lisäksi ilmaisia, jos sinulla ei enää ole opinto-oikeutta.

Ap, ymmärrän sinua. On todella helppo syyttää itseään ja hävetä asiaa, samalla kun omakuva murenee ja sitä jatkuvasti miettii, että onko oikeasti niin arvoton ihminen, että kukaan ei ole ystävä. Tietysti pitkä yksinäisyys myös pahentaa sos.tilanteiden pelkoa.

Haluaisitko jakaa ajatuksia esim. sähköpostin välityksellä?

Itsekin suurimman osan ajasta elämässäni aivan yksin – kaikkien hyljeksimä ja torjuma. Tilanteestani kertoo paljonkin se, etteivät edes omat sisarukseni puhu minulle. Kaikki vaan lopettavat kanssani. Aivan kaikki.

Häpeän tilannettani joka päivä. Turhaan olen yrittänyt tässä elämässä. Mikään ei vaan muutu vaikka mitä tekisi. En enää halua mitään tältä elämältä. En muuta kuin päästä pois. Unohdettuna ja kadonneena lopullisesti.

Yleensä ihminen kaipaa ihmistä. Mutta ei siitä saa pakkoa tulla!

Yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää. Moni on parhaassa mahdollisessa seurassa itsensä kanssa.
Näin syksyllä alkaa paljon kaikkia harrastusryhmiä vaikka työväen- ja kansalaisopistoissa ja eri järjestöissä seurakuntia myöden. Niihin voi liittyä kuka vain, pääsyvaatimuksia ei ole. Siellä tapaa ihan tavallisia ihmisiä sen verran, että pysyy itsekin ihmisenä. Syviä ystävyyssuhteita ei kannata silti heti odottaa.

Täällä yksi. Fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia myös löytyy. Yksinäisyys, kiusaaminen, eristäminen, kaikki on saattanut sisäisen maailman epätasapainoon. Vaikeuksia löytää enää monestakaan mitään hyvää. Ehkä olen jo hulluksi tullut, mutta kaipaisin silti keskustelutovereita ja mielenrauhaa, mielellään kohtalotovereista. Niitä vaan ei meinaa löytää mistään. Viimeisetkin olivat luokkaa hyväksikäyttöyritys ja tunteilla leikkiminen.

Aivan pohjalla ja muutoksien aikaansaaminen itsessä tuottaa hirveästi tuskaa. On niin yksin asioiden kanssa. Kaikki pitävät outona, rumana, oksettavana.... Pienetkin hyvien elkeiden yritykset eivät ole mitään. Kuulema vain esittämistä.

Kaipaan aikoja, jolloin asiat olivat toisin. Oli ihmisiä, joille merkitsi edes vähän jotain... Niin ei ole enää. Pahansuopuutta vain, joka patoutuu itseenkin sisälle ja purkautuu vihana ulos. Kauheaa, mutta välillä niin hallitsematonta... Kärsimys repii palasiksi.

Miten meidän yksinäisten on näin vaikeaa kohdata?

Olen muuttanut usein, teen epäsäännöllistä työtä ja usein viikonloput töissä. En ole tutustunut uusiin ihmisiin uudessa kaupungissa. Silti kaipaan kovasti keskusteluseuraa. Millaisiin harrastuksiin kannattaisi hakeutua, että tutustuu ihmisiin?? Mikä on sosiaalinen harrastus??

Vain 10 vuotta erakkoelämää täällä.