Tilanne on nyt siis todella hankala, toivoisin saavani jotain vinkkejä tai neuvoja ihmisiltä jotka on samassa tilanteessa.
Olen seurustellut mieheni kanssa reilu kaksi vuotta. Hänellä on kaksi lasta edellisestä suhteesta, minulla lapsia ei vielä ole. Muutamaan otteessen vihjailin hänelle lasten saannista tulevaisuudessa, se keskustelu päättyi aina eipäs-juupas tasolle.
Viime viikonloppuna annoin hänelle kirjeen mihin olin kirjoittanu kaikki mitä ajattelen. Sen että en ole koskaan haaveillut olevani lääkäri tai insinööri vaan äiti. Ja että unelmani on aina ollut oma perhe.. Kirjoitin myös että en halua niitä lapsia tässä nyt ja heti vaan haluan tietää että hän ajattelee samoin.
Ei ajatellut.
Nyt hän on työmatkalla ja näemme seuraavan kerran viikonloppuna. Toivon kun hän on viikon yksin että miettii todella tarkasti mitä voi menettää ja toisaalta minkä voi saada.
Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta että suhde joka on kaikinpuolin muuten kunnossa voi päättyä näin. Tuntuisi jotenkin "paremmalta" jos takana olisi pettämistä, hakkaamista tms. Mutta kun ei ole !
Kaikki on todella hyvin, molemmat rakastaa toisiaan.. mutta tämä asia nousee yhä uudelleen ja uudelleen esiin.
Kyllä hän sanoi että jos lapsia joskus haluaisi niin haluaisi niitä minun kanssa. Mutta kun ei halua. Ei kuulemma jaksa enää..
Olen yrittänyt selittää että ei kaikki mene samalla tavalla miten meni ex-vaimon kanssa. Ilmeisesti ex istui mielummin baarissa ja mieheni hoiti lapset yksin, joten siitä on jäänyt niin negatiivinen kanta asiaan.
Onko kukaan ollut koskaan samassa tilanteessa ?
En voi luopua unelmastani, mutta en myöskään haluaisi luopua elämäni miehestä.
Mitä jos en koskaan voikkaan saada lapsia ? Teinkö elämäni suurimman virheen ?
Kaipaisin epätoivoisesti neuvoja.
Olen seurustellut mieheni kanssa reilu kaksi vuotta. Hänellä on kaksi lasta edellisestä suhteesta, minulla lapsia ei vielä ole. Muutamaan otteessen vihjailin hänelle lasten saannista tulevaisuudessa, se keskustelu päättyi aina eipäs-juupas tasolle.
Viime viikonloppuna annoin hänelle kirjeen mihin olin kirjoittanu kaikki mitä ajattelen. Sen että en ole koskaan haaveillut olevani lääkäri tai insinööri vaan äiti. Ja että unelmani on aina ollut oma perhe.. Kirjoitin myös että en halua niitä lapsia tässä nyt ja heti vaan haluan tietää että hän ajattelee samoin.
Ei ajatellut.
Nyt hän on työmatkalla ja näemme seuraavan kerran viikonloppuna. Toivon kun hän on viikon yksin että miettii todella tarkasti mitä voi menettää ja toisaalta minkä voi saada.
Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta että suhde joka on kaikinpuolin muuten kunnossa voi päättyä näin. Tuntuisi jotenkin "paremmalta" jos takana olisi pettämistä, hakkaamista tms. Mutta kun ei ole !
Kaikki on todella hyvin, molemmat rakastaa toisiaan.. mutta tämä asia nousee yhä uudelleen ja uudelleen esiin.
Kyllä hän sanoi että jos lapsia joskus haluaisi niin haluaisi niitä minun kanssa. Mutta kun ei halua. Ei kuulemma jaksa enää..
Olen yrittänyt selittää että ei kaikki mene samalla tavalla miten meni ex-vaimon kanssa. Ilmeisesti ex istui mielummin baarissa ja mieheni hoiti lapset yksin, joten siitä on jäänyt niin negatiivinen kanta asiaan.
Onko kukaan ollut koskaan samassa tilanteessa ?
En voi luopua unelmastani, mutta en myöskään haluaisi luopua elämäni miehestä.
Mitä jos en koskaan voikkaan saada lapsia ? Teinkö elämäni suurimman virheen ?
Kaipaisin epätoivoisesti neuvoja.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et kertonut ikääsi, mutta oletan sinun olevan niin nuori, että pystyt tekemään lapsia vielä monen vuoden ajan.
Tilanteenne on todella ikävä, muttei mitenkään ainutlaatuinen. Muitakin vastaavia pareja on. Lisääntyminen on ihmisen, kuten muidenkin eliöiden, perustarve. Monille se on samalla tavalla perustarve kuin syöminen, juominen ja nukkuminen. Sen vuoksi halukkuutta lasten tekoon ei pidä vähätellä. Se on todellinen tarve.
Ikävä kyllä tilanne on se, että jos mies ei muuta mielipidettään, minusta teidän kannattaa erota - mahdollisimman nopeasti. Mielestäni suhteellaanne ei ole onnellista tulevaisuutta. Voitte kyllä olla yhdessä ja onnellisia tavallaan. Mutta viimeistään vanhuksena olet miehelle katkera siitä, että tuhlasit elämäsi häneen.
Ainakin siviilivihkimisessä sanotaan, että avioliitto on liitto, joka on perhettä varten. Siinäkin siis tuodaan esille lisääntyminen ja lapset.
Tiedän, että päätös ei ole helppo. Suosittelen, että käytät nyt hyväksesi ystäviäsi, jotta voi ruotia tunteitasi. Jos sinulla ei sopivia ystäviä ole, käy vaikka ammattineuvonnassa. Voisitte mennä myös parisuhdeneuvontaan miehesi kanssa. Sieltä saisitte ulkopuolisen kuuntelijan ja saisitte molemmat ruodittua ongelmaanne kunnolla.
Kirjoitin miehelleni siihen kirjeeseen että voisin ehkä hyväksyä lapsettoman elämän nyt, mutta vuosien saatossa katkeroituisin todella pahasti ja tulisin syyttämään siitä aina häntä.
Olen vielä nuori kuten epäilitkin joten aikaa on.. mutta jos jään tähän nyt roikkumaan pitkäksi aikaa, siinä toivossa että ehkä hänen mielensä joskus muuttuu, herään joku kaunis päivä ja totean lapsen saannin olevan liian myöhäistä.
Ehdotin myös ammattiauttajaa, jotain parisuhde terapiaa mutta se ei kuulemma ole tarpeellista.
Olen samaa mieltä että kannattaa sitten vaan erota, koska mitä pidemmälle mennään sen vaikeammaksi se tulee.
Olen puhunut ystävänien kanssa tästä jo viime viikosta lähtien, ennen kuin annoin koko kirjettä.
Ystäväni ovat olleet sitä mieltä että se on joko tai. Elämä on valintoja.
Sen ainakin päätin että jos nyt tässä ero tulee niin en enää koskaan ikinä ota miestä joka on nk."toisella kierroksella" :)
Älä nyt vielä heitä pyyhettä kehään tai maalaa piruja valmiiksi seinille, kaikkihan on hyvin teidän suhteessanne. Sä olit vaan rehellinen ja uskouduit kumppanillesi. Älä pyytele sitä ainakaan anteeksi, sillä sä et ole tehnyt mitään väärin.
Vie aikaa ennen kuin entiseen liittoon on sen verran etäisyyttä, että pystyy ajattelemaan tulevaisuutta puhtaasti uuden liiton kautta.
Jos kumppanisi ei ole valmis perustamaan uutta perhettä vielä, niin eipä häntä voi siihen pakottaakaan. Tai voi kyllä, mutta siitä tuskin seuraa mitään hyvää kenellekään...
Ehkä sun pitää vaan venyttää pinnaa ja yrittää jaksaa ymmärtää kumppanisi tilannetta. Teidän aikanne tulee kyllä, mutta se aika ei ehkä ole vielä kypsä.
Mutta hänen asenne on nyt se että ei ikinä enää lisää lapsia.
Ei kuulemma nyt, eikä viiden vuoden päästä.
Se on kyllä totta että olin rehellinen.
Kuinka helppoa se olisikin vain mennä takaisin sinne oman kullan kainaloon. Mutta tämä sama asiahan nousee esille aina uudestaan ja uudestaan jos emme saa sitä nyt jollain tavalla sovittua.
En halua erota..
Ja totta pakottamisesta ei mitään hyvää seuraa. Minuakaan ei voi pakottaa luopumaan siitä mistä olen aina unelmoinut..
Onneksi sentään paistaa aurinko, se vähän piristää. Muuten aika v-mäistä kun ei mitään pysty tekemään paitsi pyörittelemään tätä päässään.
Aloittaja kirjoitti, että seurustelua on takana reilu kaksi vuotta. Vaikkei mies juuri nyt halua lapsia, hän tietäisi, voiko haluta tulevaisuudessa. Jos mies jo nyt varmasti sanoo, ettei lapsia koskaan enää tee, en jäisi odottamaan. Mitä kauemmin odottaa, sen vaikeampaa ero on. Sitä kauemmin aikaa menee tavallaan hukkaan, koska suhteella ei ole tulevaisuutta.
Ei tässä tilanteessa kukaan ole mitään väärää tehnyt. Jos toinen ei halua lapsia ja toinen haluaa, kumpikin on omalla tavallaan oikeassa. Täytyy vain tunnustaa tilanne ja toimia sen mukaan. Suhteen pitkittäminen on mielestäni pään pensaaseen laittamista. Pitkitetään tärkeän päätöksen tekemistä, koska päätös on kipeä. Lopputuloksena on kuitenkin vain se, että sama päätös tulee teen tulevaisuudessa.
Tilanne on tosi ikävä, sen myönnän. Ei päätös eroamisesta helppo ole, vaikka syyt olisivat miten selvät.
Kunnioita itseäsi ja haluasi löytää kumppani jonka kanssa perustat perheen ja hankit lapsia.
Ja kunnioita miehen näkemystä ja tunnetta siitä että isyys on hänen kohdallaan jo siinä pisteessä missä hän sen haluaa olevan. Lapset sen ikäiset kuin ovat... Lasta ei hankita omaksi huviksi, tai ei ainakaan pitäisi hankkia. Eikä varsinkaan kumppanin mieliksi, eikä myöskään siksi että haluaa sitoa kumppanin lapsella itseensä. Lapsella pitäisi olla mahdollisuus syntyä itsensä vuoksi, koska hänen vanhempansa haluavat katsoa lapsen kasvavan ja ottaa vastuun hänen lapsuudestaan. Ihailen miestä joka uskaltaa sanoa tämän ääneen.
Ymmärrän teitä molempia. Elämäni tärkein juttu oli tulla äidiksi ja olla äiti. En olisi jättänyt sitä vapaaehtoisesti pois mistään hinnasta. Myös lasteni isä halusi lapsia täydestä sydämestään ja lasten varhaislapsuus oli täyttä ja onnellista aikaa. Meille sitten kävi kuten monelle: ero tuli. Olen edelleen lisääntymisikäinen ja -kykyinen, mutta enää en halua lisää lapsia, en vaikka tulisi millainen rakkaus.
Minulla on tapana sanoa että rakkaus on aina kompromissi, joka tekee parisuhteen molemmat osapuolet vihaiseksi. :=) Etsikää kompromissi. Sinä haluat neljä lasta, miehesi ei yhtään. Ok, entä yksi tai kaksi lasta? Jos se pelkää että alat lisääntyä urakalla ja viet kaikki tulot elatusmaksuina kun otat eron? Jos kompromissiä ei elämän tärkeistä kysymyksistä löydy, kannattaa ehkä alkaa miettimään sitä eroa. Sillä vaikka kompromissi suututtaa, suututtaa se vähemmän kun omista toiveista luopuminen. Kompromissi on ainut tapa, jolla parisuhde voi toimia.
Heh, yhdestä lapsesta on ollut hänen kanssaan puhetta, ei neljästä :)
Yritin ehdottaa hänelle kompromissin tekemistä.. mies vastasi että otetaan koira.
just..