väkivalta on myös väkivaltaa..Se ei ole konkreettisesti lyömistä mutta se koetaan paljon pahempana monesti kuin lyönti. Kumma kyllä täälläkin kirjoitetaan siitä vähemmän...? vaikka sitä on. Se ei näy päälle muuten kuin ehkä masennuksena ja ahdistuksena...
Henkinen
jpntar
141488
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minun mieheni oli nuorena väkivaltainen. Kun hän tajusi, että voi sen takia menettää minut,fyysinen väkivalta loppui, mutta henkinen jäi.
Henkinen väkivalta voi olla jopa tukahduttavampaa kuin fyysinen väkivalta. Meillä siihen liityi väkivallalla ja tappamisella pelottelu, jos en tee mitä sanotaan.
En ole uskaltanut hakea avioeroa, koska pelkään mitä mies tekee sen jälkeen. On uhannut tappaa, jos eroa haen ja minä en uskalla kokeilla, puhuuko hän totta. Maassamme kuolee vuosittain n.40 naista perheväkivallanuhrina, osa juuri avioeron sivutuotoksena.
Minä jouduin myös työssä,uudessa työpaikassani, kilttinä ihmisenä henkisen väkivallan uhriksi. Sitä ennen oli työelämä ollut minulle henkireikä, jossa viihdyin kotielämääni paossa. Kun työmaallakin alkoi julma henkinen väkivalta, murruin "ennätysajassa". Työkaverit laittoivat sen alkoholisoitumisen piikkiin, (tosin olen kyllä saunapäivä-kaljoittelija). Osa heistä myös tiesi hiukan kotioloistani ja alussa sanoikin, ettei sitten huonoja kotioloja laiteta heidän piikkiin(?).
He oikein odottivat, koska sanon itseni irti, mikä tekee kiusaamisesta tosi raa`an.
Mieheni tuki oli vain; sano itsesi irti, hän ei tollasta kuuntele ollenkaan.
Päätin vielä yrittää, mutta mieheni suutui ja kysyi, että tarviiko hänen tappaa minut, ennenkuin tajuan, että heti vaan sanot itsesi irti!
Sain rajuja paniikkikohtauksia. Pelkäsin ettei pomo usko kuulemaansa. Häpesin jo valmiiksi sitä etten pystynyt käsittelemään tilannetta.
Koska vein tilanteen eteenpäin minut leimattiin alani työyhteisössä ilmiantajaksi, jonka kanssa ei juuri kukaan enää halua keskustella.
Sanoin lopulta itseni irti.
Ihme että olen vielä hengissä. Onnellinen lapsuuteni on kannatellut minua. Minä olin joskus pieni aurinkoinen tyttö.
Mutta nyt aikuisena olen välillä kuin jäykkä paska (en käytä lääkkeitä) koska ilmeisesti alitajunnassani pelkään joka solullani, että joku tulee ja alistaa, nöyryyttää. Koko olemukseni välillä viestittää,että "anteeksi, että olen olemassa".
Hyvinä jaksoina olen ollut vähän rennompi ja iloisempi ja juttelevampi. Mutta niinä päivinähän työkaverit sitten supisivatkin. Oma pullo mukana ja muita arvailuja.. Joten se siitä, kun kotona meni hyvin, niin töissä vedettiin sitten matto alta. Elämä ei ole helppoa, eikä oikeudenmukaista.
Kyllä minä huumoria ymmärrän, mutta jatkuva iva on henkistä väkivaltaa. Tosin sitäkin jotkut väittävät huumoriksi, mutta väitetäänhän sitä paljon muutakin...Ettei keskitysleirejä ollut...
Tajusin juuri, että olin työtovereitani kohtaan tiukempi kuin miestäni kohtaan.
Ehkä se monen ihmisen hyökkäys ja perättömien juttujen levittely minusta oli raivostuttavaa, ilman pelkoa, että työkaverit sentään tappaisi, joten siihen oli helpompi puuttua, helpompi viedä eteenpäin ja olla hyväksymättä.
Kotioloni on yksityinen helvettini, josta olen yrittänyt olla valittamatta ja kärsinyt itsekseni, sillä tiedän mitä tulisi tehdä, mutta en uskalla, koska ihan oikeasti pelkään, että minut tapetaan.
paljon kurjuutta, mutta henkinen väkivalta perheessä..parisuhteessa on kuin kasvain joka levittää lonkeronsa yhä laajemmalle.. ja siksi tilannetta ei pitäisikään päästää ns. käsistä! Siitä pitäisi jutella...onko sinulla ollut paikkaa jutella? Nämä eivät nimittäin ole ihan helppoja asioita..
Ymmärsinkö nyt oikein, että elät vielä tälläkin hetkellä miehesi kanssa avioliitossa?
Elin itse kauan sairaan ihmisen kanssa ja vierellä, ja se aika antoi minulle paljon ymmärrystä ihmisen hätään..Työni pitää sitä nyt sisällään yötä päivää.
Elän edelleen avioliitossa tuon miehen kanssa, ja se taitaa jatkua, kunnes kuolema meidät erottaa, tavalla tai toisella.
Vain samaa kokenut voi ymmärtää mistä kirjoittelen, miksi lähteminen voi olla niin vaikeaa.
Olen kyllä käynyt terapiassa ja valehdellut miehelleni juttelevani vain työjutuista, koska hän ei meinannut minua sinne päästää, koska pelkäsi että meidän asioita pengotaan liikaa.
Ensimmäiset kerrat vain itkin, en paljon puhunut.
saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Elän häpeässä ja syyllisyyden tunteissa.
oma elämäsi..et kai elä sairaan miehen kautta, ja ole hänen käskyn alla?
käy lukemassa amnestyn, raiskauskeskus tukinaisen ja lyömätön linja- sivustoja. Saat itsellesi tietoa ja ehkäpä voimia irrottautua raskaasta suhteesta. Mene ja lue.
Sinä et ole syyllinen, sinun ei tarvitse hävetä mitään.
Henkinen väkivalta ei näy ulospäin. Usein ihminen häpeää kertoa olostaan. Kukaan ei välttämättä usko Kun ulkopuoliset näkevät vain sen mitä halutaan näyttää.
Millaista on työpaikkaväkivalta? Miten tämä ilmenee? Ovatko nämä väkivaltatapaukset siis vitsejä tai piloja, jotka otat liian vakavasti.
Olisiko tässä selitys, koska en ole koskaan kuullut, että kukaan olisi joutunut työkavereiden jatkuvan henkisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi.
sinisilmäinen. Joka päivä puhutaan työpaikkakiusaamisesta. Se juuri on sitä henkistä väkivaltaa. laajenna ajatusmaailmaasi ja katsantokantaasi ja mene lukemaan työpaikat- ja siellä työpaikkakiusaaminen, saat koko kirjon henkisestä väkivallasta. harvemmin työkaverilta saa fyysistä väkivaltaa osakseen, mutta sitäkin tapahtuu.
Henkinen väkivalta on niin henkilökohtaista, että siitä on vaikea puhua ja kirjottaa. Oloa voi ehkä verrata elävään kanaan joka hitaasti kynitään kuoliaaksi höyhen höyheneltä. Toiminta ja ajatukset kaikilla elämän alueilla käännetään ympäri ja 'uhria' vastaan ja sitten mitätöidään. Toipuminen voi viedä monta vuotta. Sen vuoksi jokaisen olisi syytä hakea apua siinä vaiheessa, kun vielä on järjissään ja voimia tallella.
koska naiset syyllistyy siihen useimmiten. Se on vaiettu tabu tässä yhteiskunnassa.
No jos se on vaiettu tabu, niin mistä sinä sitten tiedät että naiset syyllistyvät siihen useimmin?