En saa avioliitostani enää sitä irti mitä haluan, en ole saanut pitkään aikaan. Olen usein keskustellut vaimoni kanssa asiasta ja olemme aina löytäneet "ratkaisun" ja jatkaneet. Lupailut ja puheet "kyllä se tästä muuttuu" ovat aina toimineet vähän aikaa, kunnes vaimoni unohtaa ne ja palaamme aina samaan pisteeseen.
Nyt kuitenkin tuska ja paha olo sisällä kasvoi niin suureksi, etten pysty elämään normaalisti. Yöt valvon, mietin, pohdin ja pelkään. Syön tuskin mitään eikä minulla ole edes nälkä. Seksi ei maita, tunteet kylmenevät...
Sain viimeinkin sanotuksi tunteeni vaimolleni. En ole tohtinut hänelle sanoa pahasta olostani pitkään aikaan, koska epäilen, että onko tunteeni sekaisin taas vain "väliaikaisesti" vai onko nyt jotain pahasti vialla. Toinen syy, etten saa sanotuksi, on vaimoni reaktiot aina, kun aloitan "keskustelut vakavasti". Vaimoni reaktiot menevät heti suuntaan, jossa hän syyttää itseään kaikesta ja vaipuu itsesääliin. Itsekin heikkona en pysty katsomaan sitä vierestä ja yleensä nielen kaiken tuskan ja vakuuttelen itselleni, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.
Nyt tilanne on se, että päätimme ottaa hieman etäisyyttä toisiimme. Eilen lähdin pois kotoa ja jouduin menemään lapsuuden kotiini. Vanhemmat tietenkin tukevat minua tilanteessa kuin tilanteessa, mutta tunnen etten pysty olemaan siellä ongelmieni kanssa. Siellä en saa sitä aikaa itselleni mitä lähdin hakemaan.
Mitä tähän tilanteeseen voisi keksiä? Erilleen muutto ei tule onnistumaan, koska taloudellinen tilanne ei salli vuokran maksamista kahteen paikkaan. Ei ainakaan vähään aikaan. Auttaako sosiaalitoimisto tai kela tälläisissä äkillisissä tilanteissa?
Vaihtoehtona on, että menen takaisin kotiin. En tiedä osaanko sielläkään ajatella asioita sitten oman elämäni kantilta vai kääntyykö ajatukseni heti siihen miten korjaan suhdetta ja avioliittoa. Minun olisi pakko ajatella omaa elämääni ja sitä mitä minä haluan siltä.
Jos näin jatkuu niin avioliittoni vie minulta voimat, se ei anna mitään.
-Toivoton
Nyt kuitenkin tuska ja paha olo sisällä kasvoi niin suureksi, etten pysty elämään normaalisti. Yöt valvon, mietin, pohdin ja pelkään. Syön tuskin mitään eikä minulla ole edes nälkä. Seksi ei maita, tunteet kylmenevät...
Sain viimeinkin sanotuksi tunteeni vaimolleni. En ole tohtinut hänelle sanoa pahasta olostani pitkään aikaan, koska epäilen, että onko tunteeni sekaisin taas vain "väliaikaisesti" vai onko nyt jotain pahasti vialla. Toinen syy, etten saa sanotuksi, on vaimoni reaktiot aina, kun aloitan "keskustelut vakavasti". Vaimoni reaktiot menevät heti suuntaan, jossa hän syyttää itseään kaikesta ja vaipuu itsesääliin. Itsekin heikkona en pysty katsomaan sitä vierestä ja yleensä nielen kaiken tuskan ja vakuuttelen itselleni, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.
Nyt tilanne on se, että päätimme ottaa hieman etäisyyttä toisiimme. Eilen lähdin pois kotoa ja jouduin menemään lapsuuden kotiini. Vanhemmat tietenkin tukevat minua tilanteessa kuin tilanteessa, mutta tunnen etten pysty olemaan siellä ongelmieni kanssa. Siellä en saa sitä aikaa itselleni mitä lähdin hakemaan.
Mitä tähän tilanteeseen voisi keksiä? Erilleen muutto ei tule onnistumaan, koska taloudellinen tilanne ei salli vuokran maksamista kahteen paikkaan. Ei ainakaan vähään aikaan. Auttaako sosiaalitoimisto tai kela tälläisissä äkillisissä tilanteissa?
Vaihtoehtona on, että menen takaisin kotiin. En tiedä osaanko sielläkään ajatella asioita sitten oman elämäni kantilta vai kääntyykö ajatukseni heti siihen miten korjaan suhdetta ja avioliittoa. Minun olisi pakko ajatella omaa elämääni ja sitä mitä minä haluan siltä.
Jos näin jatkuu niin avioliittoni vie minulta voimat, se ei anna mitään.
-Toivoton
Vastaukset 8
Vanhimmat
siltä, että avioliittosi on ohi. Olen itse nainen ja samoja piirteitä olen havainnut miehessänikin. Hän on aika ahdistunut ja onneton, mikään ei oikein näytä huvittavan ja huomaan ärsyttäväni häntä tahtomattani. Erittäin selkeitä merkkejä siis, että homma on viissiin loppupuolella. Vakavia keskusteluja on mekin käyty ja ne on päättyny siihen "jospa tämä muuttuu paremmaksi", ainakaan 4kk ei ole muuttunut. Itse olen varmaan reagoinut samanlailla kuin vaimosi, vajonnut itsesyytöksiin- ja sääliin. Nyt tämä alkaa vaan ottaa voimille itsellekin, "pitää väkisin toista". Olisin varmaan aika valmis kohta keräämään kimpsuni ja kampsuni ja lähtemään. En jaksa ymmärtää, että joku voi väkisin pitää toista tyytymättömänä suhteessa, omalle miehelleni soisin vähän enemmän onnellisuutta vaikka itse siinä samassa kärsinkin, mutta tämmöinenkään yhteiselo ei pitemmän päälle ole kauhean mukavaa.
Niin, jotenkin minusta kuulostaa, että sun täytyy tehdä se ratkaiseva kipeä askel ja erota kertakaikkiaan, jos tuntuu, ettei yhteiselämän muutos tuo sinulle mitään ilonväristyksiä tulevaisuuteen. Kipeää se tekee ja vaimollesikin varmasti, mutta erittäin hyvin ymmärrän omankin viljelemäni lauselman, että "kerranhan täällä eletään".
Tsemppiä sinulle, Mihin ratkaisuun ikinä päädytkin!
Keskusteluketjussa sanotaan "Minun olisi pakko ajatella omaa elämääni ja sitä mitä minä haluan siltä" ja "kerranhan täällä eletään". Näillä sanoilla miehenikin lähti 6-vuotta kestäneestä avioliitosta maaliskuussa. Surullista, että hän oli onneton liitossamme, jotain puuttui, ehkä arki kävi raskaaksi. Nyt hän on sanonut ajattelevansa mitä tekee loppuelämällään ja siihen on minun tyydyttävä. Toista ihmistä ei voi "pidellä kiinni väkisin".
Mieheni ongelmana oli liiallinen alkoholin käyttö jo avioliiton aikana. Juovuksissa hänen persoona muuttui toiseksi ja aloin jopa pelätä häntä. Nyt on minulla ja lapsilla hyvä olla omassa rauhallisessa kodissa. Asumuseromme kasvattaa myös minua näkemään mitä minussa on vialla ja toivon että pystyn kasvamaan paremmaksi ihmiseksi. Toisaalta mieheni saa juoda niin paljon kuin haluaa siellä omassa asunnossaan ilman että olen "nalkuttamassa" hänelle juomisesta.
Erikseen muuttaminen on hyvä ensimmäinen askel, jonka aikana voi sitten kuulostella voisiko paluuta olla entiseen vai aloittaako itsenäisen elämisen ja uuden alun. Meillä on nyt avioero laitettu vireille, harkinta-ajan olen asettanut takarajaksi sille, että mieheni "löytää sen mitä haluaa loppuelämältään" ja jos siihen kuvioon kuuluu halu yhteiselämään kanssani, harkitsen tarkkaan mitä silloin vastaan.
Mitä teet. Oletteko käyneet "ammattiauttajilla"?
Jos ette, kokeilkaa. Toisaalta asettakaa jokin päivämäärä, esim. 3 kuukauden päähän, ja silloin tarkastelette miten on mennyt ja mitä tehdään. Erotakko lopullisesti vai jatkaa uusin voimin.
Älä hyvä ihminen muserra itseäsi loppuun huonossa suhteessa, ihminen ei voi mitään jos tunteet loppuu...varmasti selviydyt kun vaan uskallat ottaa ratkaisevan askeleen vaikka alussa on varmasti useampi kuukausi vaikeata. Asiat menevät loppujen lopuksi hyvin ja huomaat että teit oikean ratkaisun. Onnea uudelle elämälle!
Tilanteesi näyttää kyllä sellaiselta, että tarvitset/tarvitsette ulkopuolisen ihmisen apua. Ota yhteyttä Perheasiainneuvottelukeskukseen ja varaa keskusteluaika sieltä. Itse asian kokeneena voin sanoa, että se auttoi suunnattomasti selkeyttämään asioita.
Eilen kävin kotona ja keskustelimme vaimon kanssa paljon asioita. Hän kysyikin, että olenko halukas etsimään apua ulkopuolelta. Hmm, tämä on vaikea kysymys.
Jos nyt suostuisin siihen, että menemme hakemaan ulkopuolista apua niin eikö se melkein tarkoita, että yritetään keksiä ratkaisut ongelmiin ja sitten palata yhteen?
Haluan ensin saada omat ajatukseni selkeiksi, että mitä minä itse haluan. Sanoin vaimolle, että jos tämän tuskan alta vielä löytyy rakkautta jolle voidaan lähteä rakentamaan tulevaisuutta niin sitten menemme hakemaan apua.
Minulla on melkein sama tilanne. Minun pitäisi häipyä ja jättää nykyinen asunto lapsille ja heidän äidilleen. Ongelma on se ettei tahdo olla varoja maksaa toista vuokraa mutta nykyisessä asunnossa minä sekoan lopullisesti. Omille vanhemmille en tahdo(nöyrtyä) mennä. Taidan ilmoittautua asunnottomiin.
En osaa edes kuvailla miten vaikeaa oli mennä ja kysyä vanhemmilta, että voinko mennä sinne asumaan. Minulla on hyvät välit vanhempiini, mutta silti olen kuin "vieras" siellä.
Eilen ennen nukkumaan menoa muistelin aikoja, jolloin olin lähdössä kotoa opiskelemaan. Muistelin, että miten helvetin vaikeaa se oli jättää turva ja oma koti taakseen. Silloin pohjalla oli kuitenkin se, että oli nuori ja takki auki kohti tulevaisuutta. Intoa täynnä ja halu selvityä elämässä ihan omillaan. Nyt paluu tuohon samaan taloon oli todella vaikea. Tuli ihan fiilikset, että "eipä se poika kauan siellä maailmalla pärjännyt".
En osaa olla siellä kuin kotonani, en voi näyttää tunteita ja puhuminen asioista on erityisen vaikeaa. Tulee niin epäonnistunut olo...
Pakko mennä päivä kerrallaan.