Yksinäisyys aikuisena

Sinulla on paljon ihmisiä ympärilläsi. Perhe, työyhteisö, harrastusporukka, terapeutti!? Minulla noista ainoastaan 2 (1) työkaveria. Äiti saa soiton silloin kun tarvitsen kuuntelijaa. Aina vaan hämmästyttää ihmisten kohtaamattomuus. Kaikilla kiire mennä ja suorittaa tätä oravanpyörää?

Oletko masentunut? Harva pääsee (ainakaan Kelan tukemana) terapiaan ilman diagnoosia. Eli tuntemuksesi voivat korreloida jotenkin diagnoosisi kanssa.

Itse olen eronnut keski-ikäinen nainen, mielenterveyssyillä eläkkeellä. Ennen koronaa tunsin itseni harvoin todella yksinäiseksi, vaikka vaikeita hetkiä ja jaksoja oli usein. Minulle riitti, että liikuin paikoissa, joissa näin ihmisiä. Minulla on pari ystävää, joista toisen kanssa soitellaan tiheästi. Tosin pahimpina kriisiakoinani hän on enemmän harmi kuin tuki, koska pyrkii pomottamaan, eikä oikein syvästi ymmärrä minua.

Muutin koronan ensimmäisen aallon helpotettua takaisin syntymäkaupunkiini. Minulla on niukasti kontakteja täälläkään, ei syvällisiä, mutta yllättävän hyvin olen saanut rakennettua taas elämääni ja lisättyä tyytyväisyyttäni, harrastuksilla on asiassa iso merkitys. En minäkään kaveeraa harrastuksissa kenenkään kanssa. Riittää, että muita ihmisiä on, on yhteistä tekemistä ja oppii jotain uutta. Pitäisiköhän sinun kokeilla ihan jotain toista lajia? Jos esim. ryhmäliikunta tuntuu kilpailulta, niin kokeile kuorolaulua tai hyväntekeväisyyteen neuleita tekevää kerhoa? Yhteisyyden tunnekin voi olla upea kokemus. Yhdessä tekemisellä voi siihen päästä ilman henkilökohtaista kaveeraamista.

Ihmisillä on myös aikalailla sisäsyntyisesti tietty elämäntyytyväisyyden kaari elämässään. Useimmille nuoruus on onnellista aikaa, keski-iässä onnellisuus romahtaa, ja vanhuudessa tyytyväisyys voi olla jopa suurempaa kuin nuoruudessa. (Tästä luki muistaakseni kirjassa Daniel H. Pink: Milloin? Oikealla hetkellä toimimisen taito). Eli tietty tyytymättömyys liittyy myös elämänvaiheeseen ja ikään. Ymmärrän hyvin, että lapsesi ovat eri sukupolvea, ja heille olet lähinnä palvelija. Kaikki ystävät ovat ehkä kiireisiä työn ja muun elämän kanssa, eli jokainen elää omassa kuplassaan, eikä kykene kohtaamaan toisiaan. Keski-ikään mennessä monelle myös tulee liikapainoa ja kunto on huono. Muhii elintasosairauksien ja muiden ikään liittyvien vaivojen riski, jolloin jaksaminen entisestään heikkenee. Ja naisella sukupuolihormonien väheneminen vaikuttaa kehoon ja mieleen.

Elämäntilanteeni on aivan eri kuin sinulla. Itseäni kaikesta kriisiherkkyydestä huolimatta kuitenkin helpotti eläkkeen saanti. Se antoi tietyllä tapaa luvan relata ja olla oma itsensä. Voin vakuuttaa, että joku päivä koet saman kokemuksen. Lapset lentävät pesästä, jäät eläkkeelle, ja on aikaa pysähtyä ja suunnitella elämänsä oman näköisekseen. On lupa panostaa omaan itseensä. On ihan mahdollista, että sitten ei itseään tunne enää niin onnettomaksi ja yksinäiseksi, ainakaan niin usein.

Myös se, mitä itse on, vaikuttaa muihin ihmisiin. Esim. omaa kireyttään ei aina huomaa, mutta toisia ihmisiä se saattaa karkottaa ympäriltä.

Sinulla on terapeutti. Saisitko jostain muualta vielä ammattilaista kuuntelemaan itseäsi? Vaikka jonkinlaisesta auttavasta puhelimesta tms (en näitä itse tunne).

Eipä ole minullakaan ainuttakaan ystävää tai tuttavaa kenen kanssa jutella. Lapsilla omat elämät ja mies aina töissä. Aika yksinäiseksi sitä tuntee itsensä usein.

Maailmasta on tullut aika itsekeskeinen tai narsistinen. Kaikki tuntuvat vain haluavan puhua itsestään. Sen aikaa toinen ihminen kiinnostaa.
Ei ole enää vuoropuhelua. Toista ihmistä ei jakseta kuunnella.
Se on vain minä, minä ja minä...
Yksinäisen on vaikeaa löytää ystävää, sanotaan että:
Ystävän saa olemalla ystävä eli kuuntelemalla.

Mutta se on mennyt siihen, että puhujat dominoivat muita,
eivät he vuorostaan kuuntele.

Jeesus on mielenterveydenpalvelija ennen kaikkea.

Kun ei ole oikeasti ketään eikä kuulu mihinkään niin sillon sitä yksin vasta onkin.
Mulla ei ole työporukkaa, ei perhettä, ei sisaruksia, ei vanhempia. Ei siis yhtään
ketään. Ei jaksa kauaa enää elää näin yksin.

Havahduin yksinäisyyteen, kun puoliso joutui masennuksen takia laitoshoitoon. Kun on kauan elänyt toisen kanssa yhteistä elämää, ja nyt kämppä on hiljainen, niin ei täällä ole muuta kuin itkeä vollottaa. Kuulunkohan minäkin sinne osastolle?