Oon pian 18-vuotias tyttö. Oon seurustellut lähes 2 ja puol vuotta itteäni 5 vuotta vanhemman tyypin kanssa. Kihloihinkin mentiin, viime kesänä. Kadun sitä. Syvästi. Mua hävettää koko p*rhanan rinkula. Hävettää ja kaduttaa siksi, kun en rakasta Markoa enää. En halua viettää loppuelämääni hänen kanssaan. Tarvitsisin erilaisen miehen, vielä en kuitenkaan ketään kovin vakavasti ainakaan. Olen miettinyt jo muutaman viikon asiaa. Tää on ollut kriisiaikaa. Oon jutellut myös Markon kanssa asiasta, kaikki näkyi kuitenki jo ennen ku juteltiin. Melkein samanlaista kriisiä on ollut jo kaksi kertaa aiemmin.
Oon miettinyt, ottanut etäisyyttä ja puhunut parin kaverin ja äitini kanssa jonkin verran. Olen tullut tulokseen että on erottava. Se ei ole helppoa monestakaan syystä. Marko on mukava ihminen, ja turvallinen. Tavallaan parempaa kumppania sais hakea. Ei lyö, hauku, juo. Osaa puhuakin. Musta tuntuu, että teen väärin jos jätän hänet, kun eihän hän ole tehnyt mitään pahaa! Siltikin, pettäisin vain itseäni jos jatkaisin. Lisäksi käyttäisin häntä hyväkseni tai olisin vain säälistä. Hänellä on auto, oma kämppä, viihde-elektroniikkaa...niitä voisin käyttää. Sekin vielä, että mulla ei ole paljoa kavereita, ja hän on ollut mulle hyvä ystävä myös. Jonkin aikaa kiistelin itseni kanssa, ja tulin päätökseen, että missään tapauksessa en ala käyttämään hyväkseni, vaikka mainiosti voisin.
Kun juttelin Markon kanssa, hän sanoi, että minä teen oman päätökseni. Totta vie, minä olen sen tehnyt.
Mutta kuinka voin asian ilmoittaa, kun hän on nyt asian tietäen alkanut olemaan tavallistakin mukavampi minua kohtaan..?! Olisi helpompaa, jos syntyisi edes kunnon riita, mutta kun kumpikaan ei ole kovin innokas riitelemään. Tai jos jompikumpi olisi pettänyt...
Tuntuu vain siltä, että en silti halua kokonaan häntä unohtaa, vaikka seurustelun haluankin lopettaa. Haluan itsenäistyä ja kokeilla nuoruutta ilman seurusteluakin. En halua vielä sitoutua. Siksikin nyt kadun kihlausta, se oli jotain huumaa vain. Enkä edes ollut sillä hetkellä ihan varma... Haluaisin olla Markon kanssa vain kavereita, koska hänen kanssaan on kuitenki ihan mukava viettää aikaa. Epäilen, että Marko ei pysty siihen, hän melkein palvoo mua.
Minua ahdistaa, kun en haluaisi tuottaa pahaa mieltä (vaikka olen sitä jo pari viikkoa tuottanutkin..), mutta en halua kuitenkaan suhteessa pysyäkään. Katson sen (halun) perusteella eron oikeutetuksi, myös se vaikuttaa, kun oon niin nuori ja ehdin sitoutua kyllä myöhemminkin. Asia vain on niin vaikea. Päätös ei syntynyt hetkessä, nämä muutaman viikon se on vienyt ja uskon, että päätös on oikea.
Täytyykö minun vain kylmästi ottaa tyyppi puhutteluun ja selvitellä asia, erota, vaikka hän kuinka siitä katkeroituisi ja suhteet häneen katkeais täydellisesti?
Oon miettinyt, ottanut etäisyyttä ja puhunut parin kaverin ja äitini kanssa jonkin verran. Olen tullut tulokseen että on erottava. Se ei ole helppoa monestakaan syystä. Marko on mukava ihminen, ja turvallinen. Tavallaan parempaa kumppania sais hakea. Ei lyö, hauku, juo. Osaa puhuakin. Musta tuntuu, että teen väärin jos jätän hänet, kun eihän hän ole tehnyt mitään pahaa! Siltikin, pettäisin vain itseäni jos jatkaisin. Lisäksi käyttäisin häntä hyväkseni tai olisin vain säälistä. Hänellä on auto, oma kämppä, viihde-elektroniikkaa...niitä voisin käyttää. Sekin vielä, että mulla ei ole paljoa kavereita, ja hän on ollut mulle hyvä ystävä myös. Jonkin aikaa kiistelin itseni kanssa, ja tulin päätökseen, että missään tapauksessa en ala käyttämään hyväkseni, vaikka mainiosti voisin.
Kun juttelin Markon kanssa, hän sanoi, että minä teen oman päätökseni. Totta vie, minä olen sen tehnyt.
Mutta kuinka voin asian ilmoittaa, kun hän on nyt asian tietäen alkanut olemaan tavallistakin mukavampi minua kohtaan..?! Olisi helpompaa, jos syntyisi edes kunnon riita, mutta kun kumpikaan ei ole kovin innokas riitelemään. Tai jos jompikumpi olisi pettänyt...
Tuntuu vain siltä, että en silti halua kokonaan häntä unohtaa, vaikka seurustelun haluankin lopettaa. Haluan itsenäistyä ja kokeilla nuoruutta ilman seurusteluakin. En halua vielä sitoutua. Siksikin nyt kadun kihlausta, se oli jotain huumaa vain. Enkä edes ollut sillä hetkellä ihan varma... Haluaisin olla Markon kanssa vain kavereita, koska hänen kanssaan on kuitenki ihan mukava viettää aikaa. Epäilen, että Marko ei pysty siihen, hän melkein palvoo mua.
Minua ahdistaa, kun en haluaisi tuottaa pahaa mieltä (vaikka olen sitä jo pari viikkoa tuottanutkin..), mutta en halua kuitenkaan suhteessa pysyäkään. Katson sen (halun) perusteella eron oikeutetuksi, myös se vaikuttaa, kun oon niin nuori ja ehdin sitoutua kyllä myöhemminkin. Asia vain on niin vaikea. Päätös ei syntynyt hetkessä, nämä muutaman viikon se on vienyt ja uskon, että päätös on oikea.
Täytyykö minun vain kylmästi ottaa tyyppi puhutteluun ja selvitellä asia, erota, vaikka hän kuinka siitä katkeroituisi ja suhteet häneen katkeais täydellisesti?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei aina tarvitse repiä ja raastaa päästäkseen toisesta irti, tai tappaa rakkauttakaan saadakseen oikeutuksen erolle.
Kun kerran Markokin jo tietää missä mennään, ei sinun päätöksesi tule hänelle enää yllätyksenä.
Tietysti hän siitä loukkaantuu, mutta ei sen pettymyksen silti tarvitse katkaista teidän välejänne kokonaan.
Puhu asiasta, mutta Markoa kunnioittavaan sävyyn. Samaan tapaan kuin tässäkin kirjoitit. Rehellisesti ja ilman dramatiikkaa.
Rauhoittele Markoa ja ole hänenkin tukenaan omalla päättäväisyydelläsi. Sillä kun johonkin näin mullistavaan ryhtyy, täytyy myös uskaltaa kantaa vastuu loppuun asti.
Tähtää eroon ystävinä, mutta älä vaadi sitä Markolta ellei hän siihen pysty.
Tunnistin itseni kun luin sun viestiä.. mulla on ihan samantyyppinen tilanne. Mä kylläkin olen 20 vuotias. Ja myös 2 vuotta takana ja ollaan suunniteltu yhteistä tulevaisuutta aika pitkälle. Suhteen alku oli todella ihanaa, ne ajat palaa jatkuvasti mieleen, yritän miettiä et miten saisin samanlaisen olon taas takaisin. Rakkaudesta se ei ole kiinni, rakastan sitä miestä syvästi ja toinen puoli sydämestäni haluu pitää siitä miehestä kiinni. En haluaisi satuttaa koskaan, mutta pakko kai on.. en vain osaa ottaa suhdetta niin vakavasti. Poikaystäväni on kuin osa mua, ollaan kasvettu yhteen. Hän palvoo mua, haluaa vain mut. Mies on vaan aika heikko ihminen omillaan.. kun meillä on käytännön syistä tapaamisia aika harvoin. Ja yksi mun peloista on ehdottomasti että se ei jaksa elää ja tekee itsemurhan. Kun hän ei todellakaan halua ketään muuta, eikä näe elämässään mitään muuta hyvää kuin mut. Hänen elämänsä kun ei niin menestyksekäs ole ollut. Ja ymmärrän sen. Ja hän on sen kyllä sanonutkin että haluaa kuolla jos suhteesta ei mitään tule.
Nykyään me vaan riidellään, mutta poikaystävä on mukava kun ollaan yhdessä. Juuri sitä mitä sanoit, muutenkin, ei lyö, hauku, juo. Ja osaa puhua ja ymmärtää mun tunnetiloja todella hyvin. Mullakaan ei erikoisemmin kavereita ole ja poikaystävä on ollu puolet mun elämää koko seurustelun ajan. Sellainen henkinen tuki, sielunkumppani, johon tukeutua. Nyt viime päivät kaikki on menny todella huonosti, olin ihan varma että ero on edessä... sain pelätä ja tuntea olevani täysin kelvoton elämään normaali elämää... kun katson ympärilleni en pysty näkemään mitään kiinnostavaa. Pohja pettää alta. Ruoan syöminen oksettaa, en saa nukuttua, en jaksaisi nousta edes sängystä, mulla on jo anemia, kohta anoreksia,... vaikka mä olen se joka haluaa pois suhteesta! Vieroitusoireet vaan on todella pahat. Tuntuu vaan, että nykyisessä elämäntilanteessa vakava suhde on liikaa, se kahlitsee ja vie liikaa pois. Ehdin jo (lähes) pettää poikaystävää toisen kanssa, en mitenkään tarkoituksella mutta jotenkin ajauduin toisen miehen syliin (ja tunnen itseni täydeksi idiootiksi, halveksittavaksi koska se ei ole oikein).. senkin takia olen epävarma suhteen tulevaisuudesta. Elämä ja varsinkin tulevaisuus vaan tuntuu ihan liian tyhjältä ja masentavalta ilman poikaystävän tukea. Hän on ollut mulle korvaamaton. Hän ei halua olla ystävä jos erotaan (ei ihme koska ero jo sinänsä rikkoo hänet sirpaleiksi, ja ystävyyttä olisi siinä vaikea pitää yllä), ja pelkään hänen tulevaisuutensa puolesta. Hän on niin sekaisin, ettei tajua elämisen arvoa. En halua hänelle pahaa, ja minulle olisi tärkeää, että tietäisin hänen selviytyvän.
Suhdetta epäilen sen takia, etten ole ehtinyt pahemmin nuoruutta vielä viettämään, elämä tuntuu vasta olevan edessä. Kiinnitän huomiota mielestäni liiankin paljon muihin miehiin ja tunnen suurta halua olla vapaa kaikista kahleista. Toisaalta on poikaystävässäni paljon vikojakin, jotka ovat vaikuttaneet suhteeseen. Kuten juuri se, että hän riippuu minussa kiinni kuin viimeistä päivää. Yritän ymmärtää, että rakkaus sen vain tuottaa, mutta kun en itse osaa samalla tavalla kaivata (mikä on sekä hyvä että paha) niin se tuntuu kahlitsevalta. Haluaisin ottaa etäisyyttä, mutta sekin tuntuu poikaystävästä vain lähdön merkeiltä. Ehkä se sitä onkin. En vain saa asioita tärkeysjärjestykseen omassa päässäni kun en voi käsitellä asioita objektiivisesti. Suru ja ahdistus tekevät elämästäni helvettiä, vaikka haluan vapautta niin toinen puoli minusta haluaa vain olla poikaystävän kanssa. Olin sitten millä päällä tahansa niin saan kärsiä. Elämä on masentavaa. En haluaisi erottuani joku päivä huomata, että haluan uuden mahdollisuuden poikaystäväni kanssa mutta hän on jo joko mullan alla tai täysin katkeroitunut ja tunnoton.
Taidan kuulostaa ristiriitaiselta. Mutta täytyy sinulle sanoa että kuuntele omaa sydäntä ja tee sen perusteella päätös. Se voi kirpaista paljonkin että jätät, tuntuu että olet täysin yksin elämässä ja että kukaan ei välitä. Mutta suhteessa ei kannata olla jos se tuntuu pahalta, jos kaipaat pois. Varmasti kypsyt ajan mittaan. Jos mies on sinulle se oikea niin uskon, ettei rakkaus katoa. Elämä kun vaan on täynnä niitä aikarajoitteisia mahdollisuuksia! joskus se on niin, että ota tai jätä:(
siis miten jollakin voi olla noin samanlainen elämäntilanne kuin mulla..juuso ei ikinä haluais erota, ollaan oltu 2,5 vuotta yhdessä, se on mun paras kaveri, rakastan sitä, mutta en niinkuin parisuhteessa kuuluu rakastaa..on puhuttu siitä että muutettais yhteen turkuun jos pääsen sinne opiskelee (juuso on jo pääsy sinne ja se aloittaa syksyllä)mä oon jotenkin jo kyllästyny ja kattelen baareissakin muita jätkiä vaikkea koskaan olekkaan pettänyt..nyt oon vielä ihastunu sen kaveriin..kamalaa olis erota, se ei kuitenkaa haluais olla enää mun kaveri, vaan se olis sit siinä..mullakaan ei oo iha hirveesti kavereita ja olis pelottavaa muuttaa yksin turkuun..meillä on joku "yhteys" toisiimme ja tunnemme toisemme niin hyvin mutta täs suhteessa ei oo mitään intohimoa, en pysty ees suutelee sitä enää kunnolla, se tuntuu liian intiimiltä.mut tuntuu kamalalta ajatella etten enää näkis sitä, sen perhettä jne..
miks tän täytyy olla näin vaikeeta :(
Siis mekin ollaan poikaystävän kanssa seukattu 2.5 vuotta ja tuntuu että mua on alkanu taas jostain syystä ahdistamaan :( Mä en ymmärrä että miksi mua alkaa ahdistamaan ja ärsyttämään koko mies aina välillä ja sitten mulle tulee sellaisia että muutun kylmäksi häntä kohtaan. Poikaystäväni on paras kaverini, loistava kuuntelija, lohduttaja, hyvää seuraa ja eikä ikinä pettäis tai jättäis, ei juo, polta eikä ole väkivaltainen. Siis kaikinpuolin fiksu ja ihana mies vaikka on maailman itsepäinen! Ja sekös ärsyttää!
Mutta pääpointti on se että en tiedä rakastanko häntä enää tai ole koskaan kunnolla rakastanut? Mitä rakkaus on? Tykkään poikaystävästäni kovasti ja minulla on suuria tunteita häntä kohtaan. Luulen että rakastan tai rakastin. Miksi kuitenkin tulee välillä vapauden kaipuu tai ahdistus?
Mietin tässä itsekin että olisiko meidän helpompi erota ja lähteä eri suuntiin kuin että mä soudan ja huopaan että haluanko vai enkö?
Nyt ei olla oltu kauheesti yhteyksissä mut viimeksi oli kivaa tän kriisin aikana.. en tiedä.. vaikeaa. Ei haluaisi kuitenkaan satuttaa toista..
Kertokaa mitä pitää tehdä ku on löytäny silleen hyvän miehen mutta kuitenkin ahdistaa? Mistä se johtuu? mitä pitäis tehdä?