Olen seurustellut mieheni kanssa reilun vuoden. Meillä on usein todella hauskaa yhdessä, huumorintajumme on täysin samalla hullulla tasolla ja pelleilemme ja nauramme paljon ja usein. Hän kertoo rakastavansa joka päivä, ja sanoo seksikkääksi eikä koskaan saa minua tuntemaan että olisin jotenkin ruma tai huono.
Mutta... Hän on alkoholisti, tosin nyt selvä sellainen. Suhteemme alussa hän joi, en ensin huomannut sitä kuinka paljon mutta muutettuamme yhteen tajusin karun totuuden. Hän ei humalassa osaa käyttäytyä yhtään ja yhden todella pahan yhteenoton jälkeen (hän oli siis riidan aikaan vahvasti humalassa) hän lupasi lopettaa ja piti lupauksensa. Sen lisäksi että mielessäni elää jatkuva mörkö siitä että kestääkö hänen juomattomuutensa vai onko vain ajan kysymys ratkeaako hän on yksi ongelma, mutta sen lisäksi on se että jos en aiemmin kehdannut lähteä hänen kanssaan mihinkään juhliin tai illanistujaisiin niin nyt hän ei enää lähde mihinkään koska selvinpäinhän ei voi olla missään juhlissa tai ylipäätään muiden seurassa.
Meillä on hyvin erilaiset mielenkiinnon kohteet, siinä missä minä yritän kuitenkin osallistua juttuihin mitkä häntä kiinnostaa ja lähden hänen mukaansa tekemään asioita joista hän tykkää vaikkei itseäni kyseiset jutut kiinnostakaan, niin hän ei koskaan missään nimessä tee mitään mistä hän ei tykkää vaikka se kuinka olisi minun mieleeni.
Läheisyys taas tulee aina enemmän minun puolestani. Hän kyllä kiusoitteli, kutittelee, painii ja läpsii takapuolelle (ja jottei tule väärinkäsityksiä ni pidän siitä) mutta halaaminen ja muut hellemmät läheisyyden osoituksen tulee aina minulta. Ehkä silti valitan sen suhteen turhasta ja se on vaan miesten juttu.
Seksikään ei ole kovin hyvää, se on nopeaa ja useimmiten ilman esileikkiä, hän vain toteaa että oho oletpa jo märkä ja tuikkaa vehkeensä sisälle ja se siitä. Eikä siinäkään auta vaikka olen yrittänyt kertoa mistä pidän ja mitä haluaisin kun hän siihenkin toteaa vaan että no se nyt ei oo ihan hänen juttunsa että hän tykkää enemmän vaan tästä mitä meillä jo on. Silti häntä harmittaa kun ei osaa antaa minulle orgasmia.
Tässä on niin paljon muutakin ongelmaa, hänen hermonsa, stressaamisensa, ja se miten hän ei näe mitään eikä ketään muuta kuin sen oman pahan olonsa joka on pienestäkin vastoinkäymisestä elämän mullistavaa. Häntä ei pysty auttamaan, ei pysty puhumaan kun sille päälle sattuu koska se ei auta. Sitten menee vain omakin päivä pilalle kun pitää katsoa toista joka vaan mököttää ja on kärttyinen ja itse vetelee sitten koko päivän puhumatta ja ilmeettömänä kun ei tiedä mitä muutakaan voi.
Mainittakoon vielä että olen itse kärsinyt pahoista ongelmista itsekkin, masennusta, syömishäiriötä, ahdistusta, voimakkaita tunteiden purkauksia turhautuessani, stressiä, itse inhoa ja vihaa ja ollut niin syvällä etten nähnyt mitään arvoa elämässäni tai itsessäni. Löysin kuitenkin itse keinon selviytyä, halusin niin kovin voida paremmin että löysin tien ulos. Opin hyväksymään itseni, hallitsemaan tunteeni ja vaikka toki välillä ahdistaa tai surettaa, niinkuin jokaista normaalia ihmistä, niin onnistuin silti löytämään ilon ja tasapainon elämääni, ja sen että kaikki lähtee itsestäni.
Niin pahalta kuin tuntuu se sanoa, niin en jaksaisi enää yrittää vetää myös jotakuta muuta ylös siitä suosta joka ei halua eikä ota vastaan apua vaan käytöksellään enemmänkin yrittää vetää minua takaisin sinne.
Kaikkein eniten minua harmittaa tässä tilanteessa se että kaikesta huolimatta, hän on paras mies, paras parisuhde mitä minulla on koskaan ollut. (Joo tiedän, ehkä vähän surullista)
Tiedän että hän rakastaa minua paljon ja minäkin rakastan häntä. Mutta ei hän tee minua onnelliseksi, ei elämäni ole hänen kanssaan sitä mitä elämältäni haluaisin, mitä haluaisin parisuhteelta tai missä näen itseni elävän lopun elämääni.
Yhtenä päivänä hullutellessamme havahduin siihen että olemme yhdessä kuin minä ja paras ystäväni. Meillä on hauskaa mutta intohimo puuttuu.
Mutta koska olen kuka olen, niin mietin kuitenkin että ehkä murehdin turhia, ehkä aikuiset parisuhteet ovat aina tällaisia. Ehkä minä olen liian lapsellinen ja naiivi kun ajattelen tai toivon että parisuhteessa oikeasti olisi kuumaa intohimoa, tai että toinen edes suostuisi lähtemään treffeille jonnekin muualle kuin kotisohvalle tilaus kebabin ääreen koska mikään muu ei kelpaa, tai siis ole hänen juttunsa...
Mutta... Hän on alkoholisti, tosin nyt selvä sellainen. Suhteemme alussa hän joi, en ensin huomannut sitä kuinka paljon mutta muutettuamme yhteen tajusin karun totuuden. Hän ei humalassa osaa käyttäytyä yhtään ja yhden todella pahan yhteenoton jälkeen (hän oli siis riidan aikaan vahvasti humalassa) hän lupasi lopettaa ja piti lupauksensa. Sen lisäksi että mielessäni elää jatkuva mörkö siitä että kestääkö hänen juomattomuutensa vai onko vain ajan kysymys ratkeaako hän on yksi ongelma, mutta sen lisäksi on se että jos en aiemmin kehdannut lähteä hänen kanssaan mihinkään juhliin tai illanistujaisiin niin nyt hän ei enää lähde mihinkään koska selvinpäinhän ei voi olla missään juhlissa tai ylipäätään muiden seurassa.
Meillä on hyvin erilaiset mielenkiinnon kohteet, siinä missä minä yritän kuitenkin osallistua juttuihin mitkä häntä kiinnostaa ja lähden hänen mukaansa tekemään asioita joista hän tykkää vaikkei itseäni kyseiset jutut kiinnostakaan, niin hän ei koskaan missään nimessä tee mitään mistä hän ei tykkää vaikka se kuinka olisi minun mieleeni.
Läheisyys taas tulee aina enemmän minun puolestani. Hän kyllä kiusoitteli, kutittelee, painii ja läpsii takapuolelle (ja jottei tule väärinkäsityksiä ni pidän siitä) mutta halaaminen ja muut hellemmät läheisyyden osoituksen tulee aina minulta. Ehkä silti valitan sen suhteen turhasta ja se on vaan miesten juttu.
Seksikään ei ole kovin hyvää, se on nopeaa ja useimmiten ilman esileikkiä, hän vain toteaa että oho oletpa jo märkä ja tuikkaa vehkeensä sisälle ja se siitä. Eikä siinäkään auta vaikka olen yrittänyt kertoa mistä pidän ja mitä haluaisin kun hän siihenkin toteaa vaan että no se nyt ei oo ihan hänen juttunsa että hän tykkää enemmän vaan tästä mitä meillä jo on. Silti häntä harmittaa kun ei osaa antaa minulle orgasmia.
Tässä on niin paljon muutakin ongelmaa, hänen hermonsa, stressaamisensa, ja se miten hän ei näe mitään eikä ketään muuta kuin sen oman pahan olonsa joka on pienestäkin vastoinkäymisestä elämän mullistavaa. Häntä ei pysty auttamaan, ei pysty puhumaan kun sille päälle sattuu koska se ei auta. Sitten menee vain omakin päivä pilalle kun pitää katsoa toista joka vaan mököttää ja on kärttyinen ja itse vetelee sitten koko päivän puhumatta ja ilmeettömänä kun ei tiedä mitä muutakaan voi.
Mainittakoon vielä että olen itse kärsinyt pahoista ongelmista itsekkin, masennusta, syömishäiriötä, ahdistusta, voimakkaita tunteiden purkauksia turhautuessani, stressiä, itse inhoa ja vihaa ja ollut niin syvällä etten nähnyt mitään arvoa elämässäni tai itsessäni. Löysin kuitenkin itse keinon selviytyä, halusin niin kovin voida paremmin että löysin tien ulos. Opin hyväksymään itseni, hallitsemaan tunteeni ja vaikka toki välillä ahdistaa tai surettaa, niinkuin jokaista normaalia ihmistä, niin onnistuin silti löytämään ilon ja tasapainon elämääni, ja sen että kaikki lähtee itsestäni.
Niin pahalta kuin tuntuu se sanoa, niin en jaksaisi enää yrittää vetää myös jotakuta muuta ylös siitä suosta joka ei halua eikä ota vastaan apua vaan käytöksellään enemmänkin yrittää vetää minua takaisin sinne.
Kaikkein eniten minua harmittaa tässä tilanteessa se että kaikesta huolimatta, hän on paras mies, paras parisuhde mitä minulla on koskaan ollut. (Joo tiedän, ehkä vähän surullista)
Tiedän että hän rakastaa minua paljon ja minäkin rakastan häntä. Mutta ei hän tee minua onnelliseksi, ei elämäni ole hänen kanssaan sitä mitä elämältäni haluaisin, mitä haluaisin parisuhteelta tai missä näen itseni elävän lopun elämääni.
Yhtenä päivänä hullutellessamme havahduin siihen että olemme yhdessä kuin minä ja paras ystäväni. Meillä on hauskaa mutta intohimo puuttuu.
Mutta koska olen kuka olen, niin mietin kuitenkin että ehkä murehdin turhia, ehkä aikuiset parisuhteet ovat aina tällaisia. Ehkä minä olen liian lapsellinen ja naiivi kun ajattelen tai toivon että parisuhteessa oikeasti olisi kuumaa intohimoa, tai että toinen edes suostuisi lähtemään treffeille jonnekin muualle kuin kotisohvalle tilaus kebabin ääreen koska mikään muu ei kelpaa, tai siis ole hänen juttunsa...
Vastaukset 10
Vanhimmat
No intohimo kyllä vaimenee pitkässä suhteessa siitä alun hurjuudesta ja nimenomaan ystävyys korostuu: että voi luottaa, ajattelee samankaltaisesti ja arvot suurinpiirtein samoilla linjoilla. Huumori auttaa monessa pahassa paikassa.
Juomatonkin alkoholisti on alkoholisti, ja yhtenä voimakkaana piirteenä sairaudessa on itsekkyys. Sekä vaikeus käsitellä tunteitaan. Itselle olisi vähän hälyttävää tuo miehen taipumattomuus , esim.seksin suhteen. Ja seksi on se mikä mielestäni erottaa parisuhteen ystävyydestä, joten itselle sen toimivuus on todella tärkeää parisuhteessa.
Tuli mieleen tossa kun kerroit että oot oppinut olemaan vastuussa omista fiiliksistä ja näin, että oot ehkä muutenkin kehittynyt ihmisenä? Ja kun kerroit että tää on paras suhde missä oot ollut, niin tuli mieleen että valitsetko sitten kuitenkin miehen sen vanhan minäkuvan pohjalta, ajatuksena ettet jotenkin ansaitsisi parempaa?
Ehkä tää suhde on sulle oppi siitä, miten haluat tulla parisuhteessa kohdelluksi ja millaisen parisuhteen haluat. Vuosi on kuitenkin vielä lyhyt aika kun tutustuu toiseen ihmiseen. Ja varmaan tiedätkin, ettei toiseen voi takoa ymmärrystä vaikka puhuisi enkelten kielellä...
Neuvon siis tarkastelemaan omia halujasi ja toiveitasi muistaen ettei se mies tuosta välttämättä muutu.
Just noin ja usein seksi vaan laimenee, kun aikaa kuluu. Tyydyttääkö suhde sun tarpeesi?
Tsottsot - seksi ei todellakaan laimene mutta muuttaa muotoaan, se on totta. Alkuvuosien intohimoinen missä ja milloin vain on muuttunut nyt vuosikymmenten jälkeen silloin tällöin ihanaksi nautinnolliseksi yhdessä olemiseksi ja sekstailuksi!
Valitettavasti se seksi monilla pariskunnilla kyllä laimenee. Onnittelut kaikille niille joille näin ei käy! Se vaan ei ole itsestäänselvyys kaikille pareille, että seksi pysyisi nautinnollisena tai että sitä olisi lainkaan.
Ohhoh,+aikuisten+parisuhde+ei+todellakaan+ole+kuvailemasi+lainen!
Se alkoholi on nyt erittäin huono juttu siinä miehessä. Se vaikuttaa niin paljon elämään myös niinä hetkinä jolloin ei juo. Kärttyisyys, masennus, vetäytyminen omiin oloihin esim. saattaa johtua siitä.
Ja entä jos saatte lapsia jossain vaiheessa. Et halua niitä alkoholin katkuiseen perheeseen.
Vaikka kaikki muut asiat olisivat kohdallaan, niin miettisin vielä. Ja yksi juttu on että hanki tietoa siitä alkoholista miten se vaikuttaa ihmiseen, niin tajuat tilanteen paremmin.
Lapsia emme ole hankkimassa, ei edes onnistuisi vaikka haluaisimme. Joten sitä ei onneksi tarvitse murehtia.
Taidat+olla+"väärien+miesten+mangneetti".+Kuten+itse+jo+kerroit.+Miksi+et+olisi+ilman+liimamisiasi+miehiä,+aivan+yksin.+Kavereita+ja+ystäviä+tietenkin+täytyy+olla,+mutta+teet+hirveän+väärin+kun+liimaat+itsesi+ihmisiin+jotka+jo+alusta+alkaen+tiedät+ja+huomaat+ei+-sopiviksi.
Olen viettänyt monen monta vuotta yksin. En tiedä miten, miksi tai koska olen elämässäni oikeasti mennyt niin rikki etten kykene löytämään sitä oikeasti hyvää miestä. Mutta jostain lapsuudesta saakka se kumpuaa koska ihan teinistä saakka on ensimmäistä parisuhdetta myöten kaikki ollut enemmän tai vähemmän paskoja, myös minä itse olen ollut se huono osapuoli. En esitä mitään pyhimystä.
Olen kuitenkin nyt jo päälle 30, ja tätä edeltävä pisin parisuhde oli alta parikymppisenä. Sen jälkeen on ollut muutama hassu 1-3kk yritys parisuhteen tapaiseen toinen toistaan toivottomamman tapauksen kanssa.
Mutta pääosin olen elämäni yksin viettänyt, eikä sitä sopivaa minulle ole silti tullut vastaan. Tämän suhteen alussa olin optimistinen ja varma että nyt se oikea osui kohdalle, olin varma että olin viimein tavannut sen oikean. Mutta aika näköjään paljasti todelliset kortit taas.
Irrottaudu suhteesta.