Kun olin pieni ja olimme äidin kanssa mummulla käymässä ja olisin halunnut jäädä yöksi niin äiti löi mua turpiin. Kun aloitin ala-asteen ja opeteltiin lukemaan niin läksyjen teko oli painajaista..Jos en osannut heti lukea jotain tavua äitini löi minua niin kauan, että osasin. Löytyy myös monia muitakin esimerkkejä, mutta en halua niitä muistella enään.
Äitini meni uusiin naimisiin, kun olin pieni ja sen jälkeen "isäpuoleni" hoiti noi lyömiset äitini puolesta. Sain pikkusiskon ja, jos se jotain teki niin siitä syytettiin minua, vaikka en olisi ollut edes lähellä.
Äidilleni ei myöskään kelvannut mikään, mitä tein. Aina tein jotain väärin, vaikka tein sen mielestäni oikein ja siinä ei ollut mitään vikaa...sen seurauksena itsetuntoni on ollut aina todella huono :(
Kun olin 16 ihastuin yhteen jätkään..mentiin kihloihin ja äidin ensimmäinen reaktio oli, että "noh, millon sä muutat pois?"..en ollut ajatellut muuttavani pois, mutta tuon jälkeen minun oli melkein pakko lähteä kotoa pois. Noh...siinä sattui sitten, vaikka ja mitä ja jätin tuolloisen poikaystäväni. Sen jälkeen äitini ei halunnut minua enään kotiin asumaan. Asustelin kavereillani ja oikean isäni luona. Kouluun en päässyt enään, kun minulla ei ollut rahaa ostaa matkalippua. Isäni naisystävän mielestä minusta oli ilmeisesti liikaa haittaa, kun "asuin" niiden vintillä. Istuskelin vain yksinäni siellä huoneessa..alhaalla kävin vain vessassa, suihkussa ja pesin pyykkini käsin, kun ketään ei ollut kotona. En halunnut käydä edes syömässä, koska minusta oli vain haittaa. Aloin viiltelemään itseäni, nukuin ihan tajuttomasti ja voimani loppuivat liian vähästä syömisestä. Laihduin tosi paljon tuona aikana.
Äitiä aloin pelkäämään koko ajan vain enemmän..olinhan itse kaiken aiheuttanut menemällä kihloihin ja eroamalla. Sit eräänä päivänä isäni naisystävä sanoi minulle, että äitini oli kehottanut häntä heittämään minut pihalle tuosta vaan..Miksi äitini teki niin? En ymmärrä tuota vieläkään..Miksi en voinut enään palata kotiin asumaan? Tämän jälkeen en enään nähnyt mitään tulevaisuutta itselleni ja aioin tosissani tehdä itsemurhan..Eräänä aamuna kirjoitin hyvästit kirjeen ja en aikonut enään tulla takaisin isäni luokse enkä kenenkään muunkaan. En kuitenkaan saanut jätettyä viestiäni postilaatikkoon..rohkeus loppui kesken.
Samana päivänä minun pitikin mennä mummun luokse yöksi ja sain tietää, että äitini oli hommannut minulle asunnon. Sen jälkeen kaikki alkoi mennä paremmin..Sain kouluni käytyä loppuun ja isällä asuessani tapasin nykyisen avopuolisoni ja yhdessä olemme kaikkien vaikeuksieni/vaikeuksiemme jälkeen selvinneet tänne asti. Nyt olen todella onnellinen ja meille syntyy esikoinen kuukauden sisällä :) Enempää en voisi enää toivoa..ja kohta ollaan oltu neljä vuotta yhdessä.
Äidin kanssa on alkanut menemään paremmin pikku hiljaa. Silti menneistä ei koskaan olla puhuttu ja niistä vaietaan visusti..Äiti varmaan luulee, että olen unohtanut kaiken, mutta en ole. Millainen äiti kohtelee lastaan noin? Miksi piti lyödä ja saada minut tuntemaan itseni täysin nollaksi ja mitättömäksi? Miksi se sit yhtäkkiä hommasikin minulle asunnon kaiken tuon jälkeen? Tuo asia on vaivannut ja palannut mieleeni aina silloin tällöin..en siltikään ymmärrä..
Tulipas pitkä sepustus..Kun vielä saisi itsetunnon paremmaksi..En tiedä, mitä hain tällä tekstillä takaa, mutta nyt tuntuu vähän paremmalle. Kunpa pystyisi unohtamaan kaiken kokemansa.
Äitini meni uusiin naimisiin, kun olin pieni ja sen jälkeen "isäpuoleni" hoiti noi lyömiset äitini puolesta. Sain pikkusiskon ja, jos se jotain teki niin siitä syytettiin minua, vaikka en olisi ollut edes lähellä.
Äidilleni ei myöskään kelvannut mikään, mitä tein. Aina tein jotain väärin, vaikka tein sen mielestäni oikein ja siinä ei ollut mitään vikaa...sen seurauksena itsetuntoni on ollut aina todella huono :(
Kun olin 16 ihastuin yhteen jätkään..mentiin kihloihin ja äidin ensimmäinen reaktio oli, että "noh, millon sä muutat pois?"..en ollut ajatellut muuttavani pois, mutta tuon jälkeen minun oli melkein pakko lähteä kotoa pois. Noh...siinä sattui sitten, vaikka ja mitä ja jätin tuolloisen poikaystäväni. Sen jälkeen äitini ei halunnut minua enään kotiin asumaan. Asustelin kavereillani ja oikean isäni luona. Kouluun en päässyt enään, kun minulla ei ollut rahaa ostaa matkalippua. Isäni naisystävän mielestä minusta oli ilmeisesti liikaa haittaa, kun "asuin" niiden vintillä. Istuskelin vain yksinäni siellä huoneessa..alhaalla kävin vain vessassa, suihkussa ja pesin pyykkini käsin, kun ketään ei ollut kotona. En halunnut käydä edes syömässä, koska minusta oli vain haittaa. Aloin viiltelemään itseäni, nukuin ihan tajuttomasti ja voimani loppuivat liian vähästä syömisestä. Laihduin tosi paljon tuona aikana.
Äitiä aloin pelkäämään koko ajan vain enemmän..olinhan itse kaiken aiheuttanut menemällä kihloihin ja eroamalla. Sit eräänä päivänä isäni naisystävä sanoi minulle, että äitini oli kehottanut häntä heittämään minut pihalle tuosta vaan..Miksi äitini teki niin? En ymmärrä tuota vieläkään..Miksi en voinut enään palata kotiin asumaan? Tämän jälkeen en enään nähnyt mitään tulevaisuutta itselleni ja aioin tosissani tehdä itsemurhan..Eräänä aamuna kirjoitin hyvästit kirjeen ja en aikonut enään tulla takaisin isäni luokse enkä kenenkään muunkaan. En kuitenkaan saanut jätettyä viestiäni postilaatikkoon..rohkeus loppui kesken.
Samana päivänä minun pitikin mennä mummun luokse yöksi ja sain tietää, että äitini oli hommannut minulle asunnon. Sen jälkeen kaikki alkoi mennä paremmin..Sain kouluni käytyä loppuun ja isällä asuessani tapasin nykyisen avopuolisoni ja yhdessä olemme kaikkien vaikeuksieni/vaikeuksiemme jälkeen selvinneet tänne asti. Nyt olen todella onnellinen ja meille syntyy esikoinen kuukauden sisällä :) Enempää en voisi enää toivoa..ja kohta ollaan oltu neljä vuotta yhdessä.
Äidin kanssa on alkanut menemään paremmin pikku hiljaa. Silti menneistä ei koskaan olla puhuttu ja niistä vaietaan visusti..Äiti varmaan luulee, että olen unohtanut kaiken, mutta en ole. Millainen äiti kohtelee lastaan noin? Miksi piti lyödä ja saada minut tuntemaan itseni täysin nollaksi ja mitättömäksi? Miksi se sit yhtäkkiä hommasikin minulle asunnon kaiken tuon jälkeen? Tuo asia on vaivannut ja palannut mieleeni aina silloin tällöin..en siltikään ymmärrä..
Tulipas pitkä sepustus..Kun vielä saisi itsetunnon paremmaksi..En tiedä, mitä hain tällä tekstillä takaa, mutta nyt tuntuu vähän paremmalle. Kunpa pystyisi unohtamaan kaiken kokemansa.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tärkeää on tajuta ettet ole yksin - sinulla on (valitettavasti) paljon kohtalontovereita. Äitisi käyttäytyminen ei johdu sinusta, näin voi tuosta kirjoituksestasi päätellä vaikka olenkin ulkopuolinen. Jokainen vanhempi rakastaa lastaan - kaikki eivät vain pysty sitä näyttämään syystä tai toisesta.
Syytä ei kannata mielestäni sen enenmpää tonkia. Unohtaa ei kannata vaan ottaa opiksi miten kanssaihmisiä ei pidä kohdella kohdella. Elä omaa elämääsi - olet vahva koska selvisit vaikeuksista!
mulla isä oli se joka käytti fyysistä väkivaltaa ja äiti henkistä. Mutta muista sinussa ei ole mitään vikaa,etkä sinä ole tehnyt väärin mitään ja meitä aikuisia löytyy paljon joilla on itse tunto mennyt jo lapsena.Hyvä kun kirjoitit ja puhu edelleen ja kirjoita lapsuuden kokemuksista se helpottaa omaa oloa!Kerron vähän itsestäni mulla on 3 murkku-ikäistä lasta ja ekaa lasta odottaessani meillä kävi samalla lailla välit korjaantuivat,mutta mistään ei puhuttu ja minusta kans tuntui ihankuin ajateltais etten muista.No omien lasten kohalla kävi sillain ainakun joku sanoi lapsilleni et sä osaa tai kohta saat selkää minä sain ihan hysteerisen raivokohtauksen sanojalle ja kun nuorimmainenkin aloitti koulun kaikki purkautui tuli äidin ja isän kanssa riita,joka lopulta päättyi onneksi sopuun,vanhempani eivät tiedä vieläkään miksi he ovat minua kohdelleet sillain miten kohtelivat vaikka olinkin heille rakas,ehkä se johtui heidän lapsuudestaan ja heidän pahasta olostaan,eivät he tiedä,mutta tärkeintä oli se että minä sain lopulta sanottua miltä minusta oli tuntunut ja he tajusivat sen.Itsetuntoani korjailen viäläkin.Mutta kaikista tärkeintä on etten ole ketjua omiin lapsiin siirtänyt ja äitini ja isäni kohtelevat minun lapsiani eli lapsenlapsiaan aivan eri tavalla mitä aikoinaan minua, mikä minusta on välillä vähän hassua esim.isäni pelaa jalkapalloa lasteni kanssa ja kehuu heitä samalla tai äitini opetti lastani neulomaan ja kehui samalla kuinka taitava on. Jos et pysty äitisi/isäsi kanssa puhumaan kirjoita vaikka kirje jonka aloitat en syytä sinua mistään haluan vain kertoa miltä minusta tuntuu,mutta tee se vasta sitten kun aika on kypsä viimeistään siinä vaiheessa jos itse kärsit liikaa lapsuuden kokemuksistasi. Kyllä se itsetunto paranee ajan kanssa ja sinä olet hieno ihminen ja sinä et lapsena tehnyt mitään väärin.Toivon sinulle paljon rakkautta ja iloa ja voimia tulevan lapsesi kanssa ja kuulostaa että sinulla on hyvä mies.
mulla on ollu ihan sama juttu. äiti ei oo ikinä kannustanut mua haukkunut vaan. Se on ollut kolme kertaa elämässä naimisissa ja kun synnyin sillä oli jo uus mies. Mulla on ollut aina ihan helvetin huono itsetunto ja tunnen itseni ihan turhaks paskaks lisäksi en pysty luottaa ihmisiin ja lapsuus tulee usein mieleen ja tuntuu etten ikinä pääse siitä eroon..
aina välillä tuntuu paremmalta, mutta sitten tulee kauhee masennus et itken kämpässä yksin ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä...jätkäkaverikin sanoo et itsesäälin, ku rupeen puhuu lapsuudesta eikä se tunnu kivalta =(
Kun oli kuus vuotias äiti oli naimisissa yhen kusipää äijä kaa joka aina piiskas mua vaikken ollu tehny mitään pahaa...kerrankin, kun mulla oli kauhee nälkä se pakotti mun syömään niin paljon et oksensin keittiönlattialle.. sairasta!!!!! Oon joutunu katteleen ja kuuntelee äidin paneskelua ja välillä niin oksettaa, kun ajattelenkin...se on vaihdellu äijiä, kun sukkia...mitään en oo lapsuudesta unohtanu...äiti on aina ollut niin välinpitämätön mua kohtaan eikä oo välittäny paskaakaan mun tekemisistä...teininäkin, kun tuli vähän viilleltyä, ku oli niin paha olo niin äiti vaan nakkeli niskojaan ja sanoi "hullu mikä hullu" et sille varmaan ihan sama, vaikka oisin kuollu...
kyllä me nykyyään ollaan ihan hyvissä väleissä, mut silti kaikki asiat on mielessä miten se on kohdellut mua...ja viekin tuntuu ettei se välitä yhtään...
Itse painin keski-ikäisestä asti saman dilemman kimpussa: miksi äitini ei rakastanut minua? Nyt, viimeinkin olen saanut sen päähäni, ettei sillä ole minun elämääni merkitystä. Kun ei rakastanut, niin ei rakastanut ja sillä siisti. Olen silti ihan ok, rakastamisen arvoinen ihminen.
Saman toivon sinun hoksaavan. Ei ole pätkääkään sinun vikasi, että sinulla on sellainen äiti. Ja on turha luulla, että jossain vaiheessa se rakkaus sieltä taholta elämääsi pyllähtäisi, kunhan sitkeästi jaksat vain kiemurrella siinä "äiti-koukussa". Eikä ole missään tapauksessa sinun vikasi, että äitisi kohteli sinua niin kuin teki.
mut toivottavasti et itse tulevaisuudessa toimi samoin kuin sun äitisi toimi. Sun äitisi oli melkoinen kusipää kun hylkäsi sut. Älä missään nimessä koskaan tee samaa virhettä, sillä sinä tiedät tasan tarkkaan mikä paska kohtalo siinä sun lasta silloin odottaa.
aio enkä halua olla samanlainen äiti tulevalle lapselleni. En halua, että hän joutuu kokemaan saman, kuin minä. Ei niin pieni sitä ymmärrä, että vika ei ole hänessä..vaikka sen aikuisena ymmärtäisikin. Aion tehdä kaiken erilailla, kun minun äitini teki minun kanssa. :)
jo pikkutyttönä haukkui minua asioista joista en ymmärtänyt mitään silloin.
kaikki oli aina syytäni.
aikuisenakin oli aina hokenut siskolleni kuinka hän vihaa minua. siskoni sanoikin minulle että kuule sinulla ei ole äitiä, koita uskoa se jo. yritin ymmärtä äitiä.
nykyisin nelikymppisenä ymmärrän etten voi tulla toimeen äitini kanssa. en pidä yhteyttä hänen kanssaan koska hän vain haukkuu ja nakertaa minua. enää hän ei voisi hakata minua fyysisesti mutta tekee sitä henkisesti, siksi en enää voi olla tekemisissä hänen kanssaan.
olen yrittänyt moneen otteeseen mutta se ei vain onnistu, kohta sama haukkujen rumba alkaa ja minä en jaksa kuunnella, vihastun niin että haluan pysyä erossa hänestä. silloin saan olla rauhassa enkä joudu tuntemaan jatkuvaa suuttumusta ja vihaa.
viimeinen suuttumukseni sattui kun äiti ei enää muuta keksinyt niin hän alkoi haukkumaan että tiedätkö että hän oli raskaana ja odotti minua kun meni naimisiin. hän sysäsi koko elämänsä jonka oli tuntenut vääryytenä minun niskaani. silloin ymmärsin miksi hän on vihannut minua niin kovasti.
silloin kiukkuni nousi toivottavasti viimeisen kerran ja sanoin hänelle että hän se huora oli enkä minä, minä olen syytön siihen että on levitellyt jalkojaan ennen avioliittoa. siihen minä en ole syyllinen. siihen loppui tämä äiti-tytär suhde lopullisesti.
hyvä että olet saanut elämäsi järjestykseen, hyvää jatoa sinulle !
Mun äiti oli minut saadessaan 16-vuotias ja olin ei-toivottu, että luulen sen vaikuttaneen siihen miksi hän on kohdellut minua huonosti. Meidän suvussa kaikki ovat säälineet minua, kun olin pieni, koska he tiesivät ettei äitini osannut hoitaa minua..Olen myös tullut siihen lopputulokseen, että pikkusiskoni on siksi pidetympi ja lellitty, koska hän on toivottu lapsi. En ole silti kateellinen siskolleni, mutta ei se minun vikani ole, että äitini tuli raskaaksi kauan sitten..ei sitä silti minuun olisi tarvinnut purkaa tuollalailla.
"siskoni sanoikin minulle että kuule sinulla ei ole äitiä, koita uskoa se jo. yritin ymmärtä äitiä." Todella ikävää lukea tuollaista..:(
Onneksi sinäkin olet jo päässyt eteenpäin ja moni muukin jotka ovat tähän keskusteluun ottaneet kantaa. Mutta eiköhän me tästä selvitä kunnialla eteenpäin. Pitkällä jo ollaan.. :)
Olipa tuttua tekstiä. Mulla on nyt välirikko äidin kanssa siksi, että viimein aloin puolustamaan itseäni enkä anna enää hänen jyrätä minua. Tuloksena on myös se, että äitini on myrkyttänyt myös sisarukseni minua vastaan.
Pakko myöntää, että olen katkera selkäsaunoista,rakkaudettomuudesta, hylkäämisestä..
Meni pitkään ennekuin tajusin,että voin sanoa myös äidille vastaan, ettei se olekaan suurin synti.
Nyt on helpompi hengittää kun en ole kenenkään sylkykuppina, eivätkä voi käyttää minua hyväksi.
Itsekin olin teiniäiti. Syystä että äitini ei välittänyt minusta pätkääkään vaan antoi huidella misälie kenen kanssa lei ja ryypätä. Kertaakaan ei yrittänyt pitää huolta. Tulinpa sitten vahingossa raskaaksi viisitoistavuotiaana ja jopa rupesi välittämään. Sen verran että ei puhettakaan abortista. Äiti ja "anoppi" määräsivät että nyt tulee lapsenlapsia. Tällätavoinhan äiti sai minut kotoa pois jo kuusitoistavuotiaana. Poikakaveri ei välittänyt senkään vertaa ja yksinhuoltajaksihan sinä päädyin ( mikä äidin j anopin mielestä oli myös MINUN vikani kokonaan). Miten minun olisi odotettu rakastavan tuota lasta? Itsekin olen vasta nyt vanhempana ymärtänyt että olin itse vasta lapsi ja minusta olisi jonkun pitänyt pitää huolt. Mutta ei, kaikki ne joiden muka piti minutsa välittää tekivätkin minulle pahaa. Äitini ja poikakaverini jotka minua muka väittivät rakastavansa tekivät elämästäni helvetin. Jos olisin itse osanut päättää ( siinä iässä jotenkin luotti kun äiti neuvoi)...
Minulla sama homma myös. Tulin niin nuorena äidiksi ja en tosiaa olisi sitä lasta halunnut tehdä mutta minkäs teit kun abortti olisi ollut vielä isompi synti kuin avioton lapsi. Minut määrättiin elinikäiseen "vankeuteen" syyttömänä. En minä voinut 15 vuotiaana rakastaa sitä lasta jonka takia en ikinä päässyt peruskoulun jälkeen jatkamaan opintojani, jonka takia en ikinä saanut aloitta sitä omaa "oikeaa" perjettä rakastamani miehen kanssa. Kuka minut olisi huolinut kun oli jo äpärä kelkassa. Tämän lisäksi menetin vielä sukuni rakkaudenkin. Tai niin sen koin, kukaan ei enä välittänyt mitä minulle kuului, tärkeintä oli vain lapsi. Minun elämälläni ei ollut enää mitään merkitystä. Minä en olut enään mikään ja minusta ei tulisi mitään. Minä olin vain tämän lapsen huoltaja ja ruokkija ja vaatettaja. En voinut näissä tunnelmissa kasvattaa lastani rakkaudella ja jäljelle jäi vain kurinpito. Uskon että sinunkin äidilläsi oli sama ongelma. Älä ole hänelle liian ankara, lapsenkasvatus on liian vaikea asia langettaa 16-vuotiaan niskoille. Hän kantoi kuitenkin vastuunsa ja tuntuu kasvattaneen sinusta ihan hyvän ihmisen vaikkakin kyseenalaisin keinoin. Minäkin olen nykyään oppinut hyväksymään lapseni olemassaolon vaikka en voi vieläkään väittää kovasti häntä rakastavani. Jos hän tulisi minulle puhumaan noista vaikeista vanhemmuus-vuosistani luulen että ajaisin hänet kokonaan tiehensä. Hän ei aavista miten vaikeaa minun oli luopua ainokaisesta nuoruudestani ja elämän-toiveistani hänen takiaan. Se oli kova hinta ja jos hän kehtaisi minua ruveta syyttämään siitä miten huonosti annoin kohtalolleni periksi en puhuisi hänelle enää ikinä. Minun neuvoni sinulle on se, että jos teillä kerran menee nyt paremmin niin nauti siitä pienestäkin rakkaudesta minkä hän nyt pystyy sinulle antamaan, sen tunteen kasvaminen on ollut kiven takana usko pois ja se on helppo kadottaa iäksi. Älä hätyytä häntä kirjeillä ja vaadi selityksiä, kyllä hän tietää ja muistaa myöskin, puhuu itse sitten kun on kypsä jos ikinä on. Yritä antaa anteeksi hänelle hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa vanhempana. Olisitkin varmaan ensimmäinen henkilö maailmassa joka sen tekisi. Meilläkin koko suku vihaa minua tekojeni tähden.
En voi uskoa, että on ihmisiä, jotka ajattelevat noin! Itsekään en tunne olevani kovin haluttu lapsi.. äiti tuli raskaaksi ja menivät sitten sen jälkeen naimisiin. Olen kärsinyt perheväkivallasta ja kerran isä sanoi jopa (humalassa tosin, mutta silloinhan se totuus tulee esille) että minä olin vahinko. Kortsu oli kuulema menyyt rikki!! Arvaa, miltä se minusta tuntui.. muista ettei se todellakaan ole lapsen syytä, jos itse olet teininä jalkasi levittänyt jollekin äijälle discoillan jälkeen pusikossa. Ajattele, miltä lapsestasi mahtaisi tuntua, jos saisi kuulla ajatuksesi hänestä. Jokainen kaipaa vanhemman rakkautta ja jokaisella pitäisi olla oikeus siihen. En pidä myöskään haukkumasanasta "äpärä". Itku pääsee kun ajattelenkaan.. karu mielipiteeni on se, että tuollaisille ihmisille, kuin sinä, ei pitäisi lapsia suoda ollenkaan. On väärin, että ihmiset, jotka oikeasti haluaisivat lapsia, rakastaisivat heitä ja pystyisivät tarjoamaan heille hyvän, turvallisen kodin, eivät voi lapsia syystä tai toisesta koskaan saada.. ja sitten tällaiset ihmiset, jotka omaa tyhmyyttään tulevat raskaaksi, kertovat näillä palstoilla, etteivät voi koskaan rakastaa lastaan. Sydäntä ihan raastaa.. olisit antanut lapsesi ennemmin vaikka adoptoitavaksi hyvään kotiin, kuin itsekkäästi pidät hänet vankinasi monta vuotta ilman rakkautta.. se ei ole ihmisarvoista elämää..
Sanon näin omasta puolestani, koska olen joutunut melkein samaan tilanteeseen, jossa sinun lapsesi on nyt. Minusta on kasvanut kuitenkin rehellinen, nuori nainen, mutta sisimmässä myllertää..
kyllä minullakin olisi aika huono-omatunto tuon jälkeen.. :( eihän tuollaista voi unohtaa IKINÄ ! miksi et keskustele jo äitisi kanssa jos teillä menee paremmin.. saisit tietää syyn, miksi sinua näin kohdeltiin.. :/ ja nyt olen ihan sinun puolestasi onnellinen, että sulla menee hyvin !! !!! !!!!!!
Minulla on edelleen samanlaista kuin sinulla oli.. ja olen kyllä yllättynyt siitä, miten moni tänne tällaisista kokemuksista kirjoittelee! Kerronpa vähän omista kokemuksista:
Pienestä asti olen saanut kokemuksen "kantapään kautta". Vanhemmat heti lyömässä jos jokin meni vikaan tai jos en totellut, ja vaikka tottelinkin niin löysivät jonkun syyn lyödä ja haukkua myös henkisesti. Olen saanut aina kuulla olevani haitta. Vaikka toisinaan vanhemmat ovat myös äärimmäisen helliä ja huolehtivaisia. Tai meillä ne ovat muutenkin ylihuolehtivaisia, olen elänyt lähes koko 18 vuotta elämästäni kuin purkissa. Jäänyt paljosta paitsi. Vanhemmat ovat aina vetäneet pisimmän korren tai sanoneet viimeisen sanan kiistoissa tai mielipideasioissa, ovat aina manipuloineet minua, viimeistään lyömällä jos en muuten ole ymmärtänyt "parastani". Joskus harvoin olen uhmannut silti ja saanut tahtoni läpi, mutta silloinkin tämä on pahasti haitannut muuta elämääni, olen saanut tuntea tehneeni väärin ja saanut katua. Elämä on 100 kertaa helpompaa jos ei sano vastaan. Minulla on varmasti edessä suuret ja pitkät riidat vanhempien kanssa. En ymmärrä, miten joku voi edes kuvitella, ettei tuollainen jätä arpia?! Olen niin katkera siitä kaikesta että kyyneleet tulevat silmiin kun ajattelen joitain yli 10 vuoden takaisia asioita. Olen siis todella pelännyt kuollakseni välillä.. ja se on täysin väärä tapa kasvattaa lapsi!
Muista olla vahva ja pitää oma puolesi sitten, jos äitisi ei ymmärrä olla käsittelemättä lapsenlastaan samoin. Olethan sinä sentään lapsesi kasvattaja, ja sinulla yksin on vastuu ja päätösvalta, yritä kasvattaa lapsestasi tasapainoinen ja onnellinen ihminen. Lisäksi sinun täytyy käydä läpi lapsuutesi traumoja pitkään ja hartaasti, jotta voit joskus unohtaa ne. Katkeruus ei auta ketään, ja jokainen on loppujen lopuksi vain ihminen. Itse olen keskustellut hyvien ystävien kanssa traumoistani ja osalta jo oppinut pääsemään yli. Mutta sitä on vaikea kokonaan vain unohtaa kun lastia tulee jatkuvasti lisää. Opin kai joku päivä antamaan anteeksi.. viimeistään sitten, kun 10 vuoden päästä huomaan olevani 3 hirviön äiti :) Sen verran olen ymmärtänyt näistä kuvioista, että sellainen ihminen lyö, jolla on itsellä paha olo. Sellainen, joka on itse stressaantunut ja epätasapainossa (terveys/ihmissuhdeongelmia ym) ei osaa pitää mieltään tyynenä. Oman pahan olon purkaa helposti toista lyöden, mutta useimmat näistä lyöjistä katuvat tekojaan syvästi, toivovat, ettei se tuhoa suhdetta lapseen. Meillä se ei tuhoutunut, sillä rakastan vanhempiani silti. On niin vaikea alkaa puhumaan siitä, miten he ovat pilanneet osan minusta. Osan elämästäni. Jättäneet arpia ja haavoja. Koska toisaalta he ovat tehneet myös paljon eteeni. Mutta se on varmaa, että alistua en aio enää sen jälkeen kun kotoa lähden. Jos eivät sitä ymmärrä niin sitten riidellään ja pitkään.
Äitisi on voinut tuntea syyllisyydenpistoksen, tuli tässä mieleen. Jos hän nyt oli niin kauhea aiemmin kuin kuvailit. Hän pyrkii ehkä jollain tavoin korvaamaan sen auttamalla sinua elämässäsi eteenpäin. Onhan oma asunto kuitenkin aika suuri investointi.. vaikka ei rahalla voi hyvittää sitä henkistä ja fyysistä pahaa oloa mitä jouduit kokemaan. Mutta kun äitisi kerran yrittää parantaa välejä sinuun niin yritä sinäkin jollain tavoin tulla vastaan. Uskoisin, että hänelläkin on tunteet. Teidän välinen suhde voi kehittyä vielä vaikka kuinka lämpimäksi!
Näitä saman kaltaisia keskusteluja on käyty aijemminkin. Omakohtaisia kokemuksia vastaavasta äiti-/tytärsuhteesta on itselläkin. Aikoinani luin kirjasen "Naamiona tervemieli" ja tämä kirja auttoi minua ymmärtämään tiettyjä asioita äitini käytöksessä. Hän on narsisti (jonkin moinen persoonallisuus häiriö.) Paras asia kuitenkin oli se, että tuo kirjanen tuki sitä käsitystä, että minä en ole syyllinen, niihin asioihin mistä minua on aina syytetty. Tämä kirja löytyy myös nettiversiona hakusanalla.
meitä on liian monta, jotka olemme joutuneet psyykkisesti sairaiden vanhempien lapsiksi. Oma äitini ei harrastanut fyysistä pahoinpitelyä mutta henkistä sitäkin enemmän. Jatkuvaa vähättelyä, ja vertaamista isompiin sisaruksiini, jotka kaikki olivat tietenkin kaikin tavoin parempia kun minä. Vielä nytkin, kun olen aikuinen ja ammatissani hyvin menestynyt, äitini halveksii sitä mitä teen työkseni. Paras vastus, mitä voimme näille hirviöille vanhempien valepuvussa antaa, on se, ettemme toista heidän virheitään. Itse elän onnellisessa avioliitossa ja 2 lastani kasvatan varmasti eri tavalla kuin mitä itse sain osakseni. Nykyisin olen onnellinen jo pelkästään siitä että saan olla rauhassa äitini yhteydenotoilta. Viimeinen tuli n. pari kuukautta sitten. Olisi halunnut lapseni käymään. Kielsin, koska viimeisin juomaputki oli kestänyt useamman viikon eikä lopettamisesta ollut mitään takeita. Äitini on siis tuurijuoppo. Työpaikka on vielä tallella mutta ei varmasti enää kauan jos sama meno jatkuu. Silti soittelee minulle aina silloin jos elämä käy liian vaikeaksi. Eli olin perheen yleisenä kynnysmattona ja sylkykuppina liian kauan. Mutta en ole enää! Sopii soitella kenelle vaan jos huvittaa. Uusi yhteydenotto voi mennä tosi pitkälle, koska muuta asiaa ei koskaan ollut, kuin valittaa elämän kurjuutta ja sääliä itseään. Minua lisäksi kehtasi haukkua kylmäksi ja kovaksi kun en enää jaksanut kuunnella. Oloni on tällä hetkellä todella vapautunut koska kerrankin saan olla rauhassa.
Itse asiassa juuri se asia, että vanhempi yrittää tehdä lapsistaan jotenkin eriarvoisia, määrittämällä toisen "epäonnistujaksi" ja jollain lailla huonommaksi, kuin toisen perheen lapsen. Veratailemalla lapsia toisiinsa ja tuomalla esiin juuri "jalustalle nostetun" lapsen hyvät puolet ja korostamalla sitä miten toinen on huonompi.
Minulla itselläni on tunne, että ikäni olen saanut olla lapsi, josta otetaan kaikki irti ja se, että minulla ei ole oikeutta "ein" sanomiseen, vaan tuon "ein" jälkeen olen entistä huonompi ihminen, koska vastustan äitini määräysvaltaa.
Hän jopa kutsuu kotiini vieraat, minulta kysymättä. Ikään kuin haluaisi näyttää määräysvaltansa ja hallita minua omassa kodissani.
nänä hirviöt vanhempien vaatteissa koettavat nöyryyttää meitä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Muta ei ole mitään syytä alistua tähän mielivaltaan. Muistakaa että meidän oma elämä, oma vastuu! Olen itse jo aika päiviä sitten heittänyt toivon että vanhempani koskaan arvostaisivat minua sellaisena kuin olen. Miksi sitten itsekään arvostaisin vanhempiani!!! En ole heille mitään velkaa, jos heidän ainoa suhteensa minuun on alistaa ja arvostella. Onneksi minulla on ystäviä ja rakas aviomieheni joka sentään ymmärtää. Olen onnekas, koska kaikilla ei ole edes sitä yhtä joka ymmärtää. Minun äitini kyllä ryöpyttää, mutta onneksi mieheni suku sentään arvostaa. Olen siis todella onnekas, kun olen löytänyt rinnalleni ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Muistakaa, että aina nämä ihmiset löytyvät jostain aivan muualta kuin omasta suvusta.
: "alistaa ja arvostella". Niinpä niin. Ja lopputuloksena ihminen, joka viisikymppisenä vasta alkaa uskoa itseensä. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan...ja olenhan pitkäikäistä sukua.
Niimpä, ei ole lasten syy mitä vanhemmat tekevät. Eikä pidä AINA odottaa että kaikki naiset on hyviä äitejä vaikka ovatkin jo lisääntymiskykyisiä teini-iässä. Eikä pidä tuomita naista siitä että on huono äiti jos tuo äiti on itsekin vasta lapsi. Eikä pidä kantaa syyllisyyttä siitä jos on itsellään ollut huono äiti. Tämä maailma on vaan niin tyhmä paikka että jotenkin oletetaan kaikkien toimivan samojen kavojen mukaan mutta kun se ei aina mene niin. Sitten älistään kun muilla menee "parmmin". Herätkää, elämää se vaan on. OIKEAA elämää eikä mitän kaavoihinkangistunutta "kaikki teke nyt tämän asian tällälailla"-kommunismia. Munkin lapsuus oli todella kurja mutta enpä tuosta enää välitä NYT ON NYT ja minä elän täysilä jaitsetuntokin tuli takas kun vaan uskalsin avata suuni ja haistattaa kaikille muille pitkät...I'll do it my way. Enkä silti ole mikään tunteeton kovanaama. Pitä vaan uskltaa tuntea ne tunteet suru yms. sen sijaan että vaan kituis itsetuntonsa kanssa.
Sinusta se ei ainakaan johtunut. Äitisi on voinut henkisesti pahoin ja ei ole kyennyt selvittämään sitä vaan purkanut pahaa oloaan sinuun. Kenties hän ei ole hyväksynyt/rakastanut pientä tyttöä itsessään ja ollut kykenemätön siihen sinunkaan kohdallasi. Syylisyydet, häpeät ym. kiertää kehää.
Koeta sinä rakastaa itseäsi kaikesta huolimatta tai sitä suuremmalla syylläkin, sen vuoksikin. Löydä sinä ihana rakastettava tyttö sisältäsi ja kykenet näkemään tämän puolen muissakin ihmisissä.
...Kun ymmärtää kaiken, antaa anteeksi kaiken...
Olet selvinnyt hyvin, sinussa on paljon hyvää. Hyvää toivon elämääsi jatkossakin roppakaupalla. Onhan niinkin, että elämään mahtuu iloja ja murheita, sinulla on ne ilot vielä edessäsi.
Oon tosi pahoillani puolsestasi.
Itselläni oli hyvä äiti, josta kaverinikin tykkäsivät.
Kun olin parikymmentä, hän muuttui kauheaksi niponipoksi ja neuroottiseksi sen jälkeen kun sai sydäninfarktin.
Vuosikausia sain sietää niin kauheaa kohtelua, jota en mielelläni enää muistele. Itsetuntoni madaltui ja henkinen selkärankani napsahti poikki.
Saadessani esikoiseni, kärttyinen, loukkaava äitini muuttui aivan toiseksi. Hän pehemeni ja vuosien saatossa hänestä tuli paras ystäväni ja tukeni. Myös maailman paras mummo lapselleni.
Sinun kohdallasi sanoisin, että äidilläsi on ollut joitain taakkoja ja hermopaineita, kun on tolla tavalla hakannut lastaan. Uskon, että hän on katunut miten on kohdellut sinua ja on aina rakastanut sinua.
Voit joskus tilaisuuden tullen jutella hänen kanssaan ja sanoa miten olet kärsinyt.
Sinulla on siihen oikeus. Luulen, että hänkin haluaisi avautua.
Toivon, että itsetuntosi kohentuu ja myös että saatte välinne selviksi.
Äitisi pitäisi selittää käytöstään.
Haluaisin laittaa laastarin haavoillesi.
Mukavaa äitiyttä sinulle.