Kuinka kauan odottaisitte suhteen etenemistä?

Tekstisi aiheutti tuskaista oloa jo minussakin... Vaikea tilanne. Oma kumppani on samanlainen siinä mielessä, että jos sanon jostakin asiasta johon en ole tyytyväinen niin hän ottaa sen heti riitelynä vaikken minä mitään riitele. Ei kuulemma osaa eikä halua riidellä. Tuntuu, et ihan pelkää jotenkin. Millaisesta kodista kumppanisi on lähtöisin? Millainen perhe, millaisen mallin saanut? Jotakin sitoutumiskammoa tuossa taitaa kyllä olla. Ehkä kannattaa sanoa vielä, että olet eroamassa tai teet itsesi välinpitämättömämmäksi ja kiireisemmäksi, jos hän sitten tajuaisi.

Kyllä minä sanoisin neuvoksi, että mene eteenpäin.

Kumpikaan teistä ei ole oikeassa tai väärässä, mutta haluatte vain eri asioita.

Voisin hyvin olla tuo mies. Kun on monta kymmentä vuotta viettänyt riitaista arkea, jossa elämään on kuulunut paljon muutakin kuin ilottelua ja yli on menty yhdessä, voi olla, että ei kiinnosta se ihmissuhdepaska, mitä on tarjolla. Haluaa ehkä tarjota lapselle vakaan kodin ilman niitä riitoja.

Sanot, että miehessäsi on pelimiehen piirteitä. Sopii hyvin tähän tilanteeseen. Jos naisia on tarjolla , hän ei koe tarvetta sitoutua, vaan saa hyvää oloa ihastumisista jaa uusien ihmisten kohtaamisista.

Itse luulen, että jos sinä et lähde tapahtuu jossain vaiheessa niin, että mies kohtaa oikeasti elämänsä rakkauden, johon on valmis oikeasti sitoutumaan ja sinä saat jäädä.

Ei sitä loputtomiin jaksa odotella. Kyllä edes jokin edistysaskel pitäisi tulla. Mutta älä loputtomiin tuhlaa elämääs.

Miehesi vaikuttaa epäempaattiselta ja kykenemättömältä ratkaisemaan ristiriitoja eli ihan niinkuin kuvaat aikuinen lapsi. Ei aikuisten elämä voi olla pelkkää aurinkoa ja päivänpaistetta vaan kyllä siinä on aina surua ja ikäviäkin juttuja, silloin on yhtä tärkeää että vierellä on joku joka kuuntelee sinua ja tukee. Aika ihmeoletus, että jos sinulla on yt:t, että sinun pitäisi olla yhtä hymyä ja auringonpaistetta. Ei tuollainen teeskentely ole mitään aitoa ihmissuhdetta, jossa pitäisi olla myös luottamusta pahoihin päiviin. Valitettavasti tuo syö kyllä suhteenne ennen pitkää kuka tuommoista rusinat pullasta, epäaitoa juttua kestää. Eniten ihmettelen (tai palstajuttujen perusteella en oikein edes ihmettele), että jos miehesi on jo etonnut aiemmin lapsensa äidistä niin eikö oo millään voinut ottaa opiksi virheistään. Lasten etua ei voi tommosella käytöksellä selittää, kyllä lapsillekin on elämäddä hyvä nähdä hyviä ja huonoja puolia arkielämässä. Siis todellista elämää ja en nyt tarkota jatkuvaa tappelua, joka todellakin eroon olisikin hyvä johtaa.

Jos tämä ei ole taitava provo niin tee hyvä ihminen loppu suhteesta.

Ketjun aloittaja kiittää kaikkia kirjoittajia näkökulmista. Outoa tässä on, että hän puhui jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen kihloista, mutta sekin taisi olla pelkkää puhetta, jotta emme muuttaisi eri paikkakunnalle, mikä meillä oli lasten kanssa kiikarissa. Olisi ollut hyvä mahdollisuus päästä lähemmäs työpaikkaani ja lasten harrastuksia, mutta uskoin hänen puheensa kihloista ja yhteisestä kodista ja jäimme tänne syrjäkylälle. Hän lupasi olla apuna, mutta yksin jäin. Täältä käsin arki on haastavaa yksin. Että olinkin tollo!! Tuonkin oivalsin vasta nyt! :(

Taas näistä näkee mikä on pielessä, mut ei ymmärretä.

Toisen kirjoittajan kommentti oli yliveto.
Sanon vain mikä on pielessä, mut en riitele :) Kiitos siitä.

Tuijjotatte omaa napaanne, minä, minä minä... ja ihmettelet mikä on pielessä? Voi räntäsade sentään.

Keskustella et osaa, mut syytät toista seurauksista, kun menee riitelyksi.

Lapsellekin olet mustasukkainen.
5km matka joku ongelma? Se on kävelymatka.

Jos haluaa leikkiä Prinsessaa, pitää myös osaa käyttäytyä kuin prinsessa.
Jos käyttytyy kuin yleinen syyttäjä, ei ihme jos ei saa prinsessan kohtelua.

Kodin pitäisi olla rentoutumisen paikka. Jos luot jännitteitä sinne ei tosiaankaan ole ihme, miehen empiminen.

Ite 3v suhteessa. emme riitele, Voimme keskustella aikuismaisesti mistä tahansa, Emme syyttele, ja tiedämme epäkohdissakin on takana rakkaus. Meillä on yhteiset kirjoittamattomat säännöt, ja niitä noudatamme. Ne ovat muovautuneet halujemme ja tarpeidemme mukaan. Tiedän jokaisesta sanasta, jokaisesta teosta, jokaisesta katseesta, minua rakastetaan. Teen kaiken, jotta hän tuntee samoin.

Me joko voitamme yhdessä tai häviämme yhdessä. Me olemme me. Hän on aina minun puolellani. Sen kun tiedän, elämä on varsin nautittavaa. Kaikki riidat ovat tarpeettomia.

Olette kuitenkin hyvä muistutus siitä, että elämä vois olla paljon huonommin. Kiitos siitä :)

vaikuttaisi siltä että haluatte eri asioita. Ja kumpikin turhaudutte tavallanne.
Ymmärrän molempien näkökulman ja katsoisinkin tilannetta siitä näkökulmasta että kumpikaan ei oo oikeessa tai huonompi. Toiset haluaa yhteen asumaan kihlat jne, toiset ajattelee haluavansa mutta sitten mieli muuttuu ja toiset tietää ettei halua sitä alkujaankaan, ja heidänkin mieli voi muuttua.

Eli sinänsä mies ei ole syyllinen ja selvästi kokee omista syistään ettei halua edetä siihen mihin sinä. Ja sinä olet yhtä oikeutettu haluamaasi.

Itse olen parisuhde tyyppinä sitä joka ei halua asua yhdessä. Tiedän että siitä tulee ajan kuluessa vaan ongelmia. Haluan tällaisen muodon parisuhteesta, myös kumppanini on samoilla linjoilla. Ainakin toistaiseksi... voi olla että hänellä on joku kytevä toive joskus asumisesta yhdessä. En ole varma.
Haluan tällaisen muodon suhteesta enkä siksi että saisin olla vapaa ja touhuta sinkkumaisesti, tms, peluri en ole enkä roikottaja. Minä vaan en pysty asumaan saman katon alla. Ja siihen on selkeät syyt.

Mutta sinun tilanteeseen takaisin. Totta kai miehen on kuunneltava sitä minkä tuntee omakseen. Samoin sinun kohdalla. Eli tuo on hyvä juttu että olet rohkaistunut puhumaan ja ottanut esiin myös mahdollisen eron. Se vie molempia tahoillaan eteenpäin. Mieskin pääsee puntaroimaan omaa näkemystään ja myös sinä.

Tuollaiset tilanteet on turhauttavia ja stressaavia vaiheita suhteessa, kun asiat on kesken, käymistilassaan eikä oikein voi tietää mihin ollaan matkalla. Mutta minusta tuo kuulostaa hyvältä tuo sinun rohkeus sanoa, puhua asioista. Sanoa asiat, oma näkökulma asiana ilman painostamista.

Kysymyksesi mitä teet? Ainakin jatkat rehellisesti sen kuuntelua mitä omat tuntemukset kertovat. Ja näkemistä myös omien tunteiden ohi siinä mielessä että jos löytyis joku ymmärrys tai hyväksyntä että ai tuo toinen ajattelee näin... siis ettei katsoisi vain turhautumisen tai oman pettymyksen kautta.

Jossain vaiheessa varmaan joutuu sitten miettimään, jos keskustelu ei etene, että mikä painaa enempi vaakakupissa se että pitäis saada asua hänen (tai ylipäätään kumppanin) kanssa vai se että voitte olla erillään asuvina suhteessa. Jos tuo yhdessä asuminen painaa enemmän, ja tämän hetkinen kumppani ei sitä halua, niin sittenhän se on se ero. (?)

Minä en olisi odotellut puoltakaan tuosta kolmesta vuodesta. Kyllä minusta jo vuodessakin pitäisi päästä eteenpäin tapailuvaiheesta. En nyt välttämättä tarkoita yhteenmuuttoa, mutta ainakin saada selville ollako vai eikö olla. Jos ollaan, niin sitten ollaan ja järjestellään elämää sen mukaan, että vietetään aikaa yhdessä jne. Yhteenhän ei ole mikään pakko muuttaa jos lasten takia kuviot on helpompi pitää erillään, mutta se sovitaan yhdessä eikä vaan odotella.

Te todellakin haluatte eri asioita tulevaisuudelta. Mies sanoo olevansa "rakastunut sinuun luita ja ytimiään myöten" mutta hänen käytöksensä todistaa aivan muuta.
Mikset laskisi miestä omaan rauhaansa. Salli hänelle tilaisuus olla yksin ja omissa oloissaan. Hänellähän on oma lapsi joka myös vaatii miehen aikaa ja huomiota.

Mies vain ei halua sitoutua, oli hänen syynsä mitkä tahaansa. Hän tiedostaa sen varsin hyvin!
Teillä ei tule olemaan tulevaisuutta saman katon alla. Lisää tuohon vielä hänen kakaraminen käytöksensä (suuttu ja murjottaa päiväkausia!) teidän yhdessäasumisesta ei seuraisi muuta kuin sydänsurua sinulle ja pahaa oloa ja epävarmuutta sinun omille lapsillesi.

Vain laske mies menemään ja keskittäydy täysillä huolellisesti ja harkiten jo hankkimiin omiin lapsiisi.
HE sinua tarvitsevat enemmän kuin tuo mies!

Mieslapsi, jännämies, narsisti.

Olen melkein vastaavassa tilanteessa, toisella kierroksella mekin. Meillä takana vajaa 2v yhdessäoloa, 80 km välimatkaa. Mahtava parisuhde, upeaa seksiä, syvää tunnetta ja yhteenkuuluvuutta ja siltikään mies ei pysty siirtymään uuteen vaiheeseen. Hänellä oma talo, minä vuokralla. Haluaisin jo yhteisen kodin, hänen kotipaikkakunnallaan ei hänellä ole muuta kuin talo, vanhemmat, harrastukset. Täällä mun paikkakunnalla hänenkin lapset, hänen työnsä. On majaillut viikot mun luona, mutta heti vapaiden koittaessa häipyy omiin nurkkiinsa ja olettaa että minä seuraan perässä. Mulla varhaisteini, joka jo aika kiinni kavereissa eikä pian varmaan enää halua pakata laukkuja joka viikonloppu äitin poikakaverin luo. Enkä minä. Vuorotyön väsyttämänä raahautua aina toisen takia pois kotoa.

Puoli vuotta on nyt jahkailtu yhteenmuuttoa, sitten eilen mulle tuli mitta täyteen. Pyysin miettimistaukoa, jotta saamme molemmat miettiä, mitä tulevaisuudelta haluamme. Saa nähdä. Sydän syrjällään, pelottaa. Ei tullut jokailtaista "hyvää yötä rakas "-viestiä, eikä "huomenta kulta"-sydämiä. Ei lämmintä syliä, johon nukahtaa. Mutta haluan itsekin miettiä, pystynkö tähän kelluvaan suhteeseen, joka ei etene koskaan. Ikinä ei voi suunnitella edes viikkoa eteenpäin, kun ei tiedä, onko toinen maisemissa vai ei. Riittääkö rakkaus, löytyykö ratkaisu, jossa molemmat voi elää tyytyväisinä.

Aloittajalle: miehen käytös ei ole aikuisen käytöstä. Eksäni oli tuollainen Lapsi 2 v. Suuttui kuin pikkulapsi, ja se oli kotoa opittua käytöstä, koska hänen veljensä oli ihan samanlainen. Kestäisitkö sitä koko loppuelämän?

Olen vähän samanlaisessa tilanteessa itsekin nykyisessä suhteessa. Avoimuutta ja vastauksia kaivattaisiin kai molemmat. Joskus pelottaa asioiden esille ottaminen, mutta myös epävarmuudessa eläminen on hyvin stressaavaa. Muuta neuvoa ei kai ole sinulle kuin itsellenikään kuin keskustella asia selvästi. Minun kumppaninin pystyy onneksi keskustelemaan riidattomasti.

Täällä myös eräs, joka samankaltaisessa tilanteessa.

Kiitos, kirjoituksistanne, avasi paljon myös omaa tilannetta. Hänellä riitaisa avioliitto takana, pelkää sitoutua, mutta on pettämisellään luonut kuvion avioliittoon. Itsellä toive mukavasta parisuhteesta ja perheestä, sitoutuminen olisi ilo ja onni, ei vankila. Rakastan tätä miestä, mutten vain tunnu saavan häntä syvempään suhteeseen. Riitelemme pari vuotta kestäneen tilanteen takia. Mies sanoo että olen suuri rakkaus, mutta ei etene pidemmälle. Minullakin alkaa olla jo ikää ja lasten tekeminen voi merkittävästi hankaloitua. Olen miettinyt, että sanoisin, että otetaan aikaa ja mietitään tahoillamme asiaa miten jatketaan. Jos se sitten on ero, niin sekin on parempi kuin ikuinen epäselvyys joka nakertaa sisintä ja se ettei suurissa elämän unelmissa voi edetä. Jos hän haluaa kevyempiä suhteita, niin olkoon se niin ja minä voin etsiä suhteen, jossa on hyvä olla ja unelmia yhteisestä elämästä. Unelmien puuttuminen miehellä meidän osalta on myös merkki tässä suhteessa siitä, ettei tulevaisuutta siellä mielessä edes kanssani ole.
Kyllä tämä kovin surulliseksi vetää. Pitää vaan olla rohkea ja lähteä uutta kohti jos yhteinen ei ala. Mutta nyt on aika lopettaa riitely ja puhua. p.s. Kun olen yrittänyt puhua, mies suuttuu. Siksi tätä tilannetta on jatkunut pidempään. Asioita ei saada selväksi.

Sattumalta tuli vastaan vuosien takainen viesti.si. Oli kuin olisit kirjoittanut minun suhteestani mikä kariutui muutama kuukausi sitten. Tässä ollut miehellä takana ongelmia lapsuudessa. Vaatii terapiaa. Itsetunto ei ole kunnossa. Kuvaat hyvin sitä käsittämätöntä tunnetta, että eihän kukaan voi noin käyttäytyä! Narsismia...

Se vähän riippuu, kokeeko toisen kuinka merkitykselliseksi itselle? Tämäkin voi olla vain olettamus toisesta, eikä totuus, joka voisi paljastua muuksi puhumalla toisen kanssa?