Uuliberalistiset erottamispaineet

Yleinen tapa on erottaa työntekijä jo ennen työsuhteen alkua, tai viimeistään silloin kun hänessä on jokin vika. Esimiehet kiertävät työpaikoilla niin kuin parkkipirkot ja seuraavat jotain päässään olevaa syylistaa, jonka mukaan joku pitää erottaa heti. Silmään osuu myös se, kuinka yleistä ja virallista se on. Esimiehille on opetettu, että erottaminen on tärkeää ja sallittua. Oman kokemukseni mukaan selkein erottamismieliala on osastonsihteerien, ravintola-alan, sähköalan ja koulualan esimiehilä.

Kyse ei siis ole minun vioistani. Tätä voi purkaa uusliberalismin näkökulmasta. Luin uusliberalismin budjettikurin pakosta (fiscal austerity imperative). Kun kilpailuaseman menettäminen ja konkurssi uhkaa koko ajan uusliberalismissa, niin ollaan aina varuillaan. Huono työntekijä, tai joku joka saattaa olla huono, pitää erottaa välitömästi, koska hän on uhka koko yritykselle. Esimiehille on sanottu, että heillä on vapaus valita, kuka tuntuu uhalta.

Oikeisto, vapaus ja turvallisuus tasa-arvon kustanuksella on ollut uusliberalismin takana 1990-luvun alun lamasta alkaen. Heidän arvomaailmansa ollessa vallalla, iski terrorismin vastainen sota ja kouluammuskelut. On johdonmukaista, että työntekijöitä syytetään uhkaamisesta samalla tavalla, kun kyse on rahasta. Koulussa rehtorit syyttävät uusia sijaisia. Sen mielialan osanen on myös puolustuskyvyttömien lasten paikka, jota pitää suojella uhilta. Esimiesten mielessä terrorismin ja alalle sopimattomuuden uhka sekoittuvat ilman syytä tai tasapainoa. Alalle sopimattomuus ja epäpätevyys ovat peitesyitä, jotka eivät todellakaan pidä paikkaansa, koska uusien ihmisten työtä ei ole tarkkailtu aidosti.