Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä, kuinka metallimusiikkia on luettu satanistiseksi, mitä vaikutuksia tällä on ja mihin kyseinen toiminta perustuu. Tarkoitus on siis esitellä pahaksi luentaa. Tässä analyysissa painottuu poetiikka eli konkreettinen tekstien luenta ja piirteiden pohdinta sekä politiikka eli kyseisten luentojen yhteydet valtaan ja sosiaali(psykologi)siin seurauksiin.
Haluan työssäni erottaa toisistaan lukijan ja tutkijan näkökulmat (vrt. Eco 1990, 29) eli pyrin toisaalta kysymään, miten lukijat lukevat ja miksi he lukevat niin kuin lukevat. Toisaalta pyrin itse purkamaan tekstejä ja esittämään kulttuurikriittistä luentaa ilmiöstä.
Olen kuunnellut metallimusiikkia lähes koko ikäni ja erityisesti sen synkimmät genret ovat olleet kiinnostukseni kohteena 1990-luvun alusta alkaen. Perehtyneisyyttäni aiheeseen en pidä sokeana faninäkökulmana, vaan paremminkin pyrin ymmärtämään ilmiötä ja välttämään yksinkertaisia ja yksipuolisia tulkintoja. Metallikulttuuria on hahmotettu esimerkiksi teologian ja nuorisotutkimuksen näkökulmasta (ks. esim. Kurkela 1996), muttei mielestäni riittävän kokonaisvaltaisesti edes kulttuuritutkimuksen piirissä. (ks. Grossberg 1986, 192-194).
Artikkeliani motivoiva tapahtumasarja on 1990-luvun loppupuolella noussut kohu satanismista ja saatananpalvonnasta, joka kulminoitui niin sanottuun Hyvinkään paloittelumurhaan 1998 ja siitä seuranneeseen julkiseen keskusteluun. Artikkeli seuraa diskursiivisesti tätä pahaksi luentaa, joka on luonut kytköksen metallimusiikin ja satanismin tai saatananpalvonnan välille, ja pyrkii valottamaan, kuinka pahaksi lukeminen on ylipäätään mahdollista.
Alkusoitto
Vuoden 1998 Provinssirock keräsi suuren joukon helluntailaisnuoria rukoilemaan festivaalille saapuneiden puolesta. Syypäiksi ilmoitettiin etupäässä kolme festivaaleilla soittavaa yhtyettä: metallin kantaisä Black Sabbath, norjalainen black metal -yhtye Dimmu Borgir ja suomalainen rakkaus- ja popmetallia soittava HIM.
Black Sabbath on joutunut kuulemaan syytteitä uransa eri vaiheissa. Sen sijaan Norjan black metalin2 kohdalla kyse ei alkuaikoina ollut pelkästään hyvän show'n järjestämisestä. Norjassa poltettiin ja yritettiin polttaa puolensataa kirkkoa 1990-luvun alkupuolella, ja noin kolmasosassa tapauksista tekijöiksi paljastui saatananpalvojiksi itseään kutsuvia black metal -muusikoita (Moynihan ja Søderlind 1998, 79). Murhiinkin syyllistyttiin: Emperor-yhtyeen Faust puukotti homoseksuaalin ja Burzum-yhtyeen yksinään muodostava Count Grishnackh Mayhem-yhtyeen Euronymoksen (mt. 105-124).
Mutta miten rakkauslauluja soittavan HIM-yhtyeen voi liittää satanismiin? HIMin tilanne oli jo debyyttialbumin Greatest Lovesongs Vol. 666 kohdalla eri kuin black metalin. Kohtuullisen hyvästä myynnistä huolimatta black metal pidettiin marginaalissa, eikä sillä ollut asiaa radioon. Lehdistössä siihen viitattiin korkeintaan ylhäältä tuomiten (pois lukien Rumba ja Soundi). Sen sijaan HIM löi itsensä läpi radiosoitolla. Yhtye oli kuin luotu julkisuuteen, mutta sen sanoma oli yleisten arvojen vastainen. Vaikutelmaa vahvisti vielä Raamatun Ilmestyskirjasta alkujaan juontuva 666-merkitsijä3. Tämän perusteella yhtyeen katsottiin olevan satanistinen.
Pahan merkki
HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997: BMG)
"For You (Intro)"
In the grace of your love I writhe in pain
In 666 ways I love you and I hope you feel the same
I'm for you
I.m killing myself for your love and again all is lost
In 777 ways I love you -til my death do us part
I'm for you - and I'm dying for your love
I'm for you - and my heaven is wherever you are
In 666 ways I love you and my
heaven is wherever you are
HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997: BMG)
"Your Sweet Six Six Six"
There are things you should know
The distance between us seems to grow
But you're holding on strong
Oh how hard it is to let go, oh so hard to let go
I.m waiting for your call
and I'm ready to take your six six six in my heart
I'm longing for your touch
and I welcome your sweet six six six in my heart
I'm losing my faith in you
You don't want it to be true
But there's nothing you can do
There's no thing you can do
Yes, I've lost my faith in you
HIM laulaa romanttista rakkautta vastaan. Rakkaus on toivoton ja tuhoava - se viettelee ja houkuttaa, mutta tuottaa vain kärsimystä ja kuolemaa. Debyyttialbumilla metallimusiikissa paljon käytetty ja ehkä liiankin kliseinen 666-merkkitsijä nousee kuvaamaan juuri tätä kipeästi polttavaa ja tuhoavaa rakkautta. Se ei toimi uskonnollisena symbolina, vaan ennen kaikkea merkkinä, joka on erotettu uskonnollisesta kontekstista. Sen intertekstiksi nouseekin metalligenre, jonka tapa käyttää ja ymmärtää 666-merkitsijää on erilainen kuin uskonnollinen tulkinta 666:sta pahan symbolina.
666 on klisee metallimusiikissa ja lukemattomat yhtyeet ovat käyttäneet sitä. Klassikko on Iron Maidenin "The Number of the Beast" -kappale (samannimiseltä levyltä 1982), joka alkaa Ilmestyskirjan (13:18) sanoilla: "Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi." Jos Iron Maidenilla denotaatioksi muodostuu vielä Raamattu, HIMin tapauksessa denotaatio olisi ennemminkin "Number of the Beast" -kappale tai metalligenressä 666-merkitsijälle annettu merkitty kuin kristillinen ajatus pahan symbolista. Käsitteen sisältö tai merkitty on laajan käytön myötä laajentunut yli äyräidensä. Sitä käytetään esimerkiksi voimistamaan kauhuelementtejä, joita metallimusiikissa käytetään paljon. Se voi ilmaista voiman, vihan ja tuhon tuntemuksia tai jopa toimia näiden parodiana; olennaisesti sen sisältö on laajempi kuin uskonnollisen symbolin 666.
HIMin tulkinta satanistiseksi lähtee juuri 666:sta. "For You (Intro)" -kappaleessa päädytään kuolemaan rakkauden vuoksi. Tämän voi kuitenkin ymmärtää metaforiseksi. "Your Sweet Six Six Six" ei puolestaan käsittele kuin etääntymistä toisesta. (Ks. sitaatit.) Juuri merkitsijä 666 nousee takaamaan tekstin pahuuden luennassa, jota kutsun uskonnolliseksi - oli se sitten kristillinen tai satanistinen. Näin ollen merkitsijä 666 on motivoitunut pahuudella. Se on paha itsessään ja takaa koko muun tekstin pahuuden. Tätä luterilaista intellektualismia - merkitsijän arvoasemaa - voisi verrata katoliseen fetisismiin, jossa erilaiset kuvat, patsaat, portaat, luut ja muut esineet motivoituvat pyhyydellä. Molemmissa tapauksissa on kyse siitä, että merkitsijä alkaa kantaa itsessään merkitystä - pyhyyttä tai pahuutta.
Merleau-Pontyn kieliteoria
Ferdinand de Saussuren strukturalistinen kieliteoria ei pohjimmiltaan pyri eikä pysty selittämään, miten ihmiset lukevat erilaisia tekstejä. Uskonnollisen luennan ongelmaa voitaisiin lähestyä Umberto Econ (1975/98, 188-190, 301-302) hahmotteleman hyperkodifioinnin avulla. Tässä on kyse siitä, että tulkinnan taustalla oleva koodi on niin vahva, että merkitsijän ja merkityn välinen suhde on välitön. Econ teoria ei kuitenkaan anna tarpeeksi painoa lukevalle subjektille. Pelkästään teksteihin ei voi keskittyä, jos haluaa ymmärtää, miten ihmiset niitä lukevat (vrt. Kristeva 1975/77, 156).
Maurice Merleau-Ponty halusi kieliteoriassaan palata takaisin puhutun sanan ilmiöön. Hän kritisoi käsitystä, jonka mukaan sanan merkitys olisi vain hermostoon liittyvä, psyykkinen, fysiologinen tai fyysinen ilmiö. Sitä ei myöskään voi palauttaa ajattelevaan subjektiin tai tietoisuuteen. (Merleau-Ponty 1945/98, 205-206, 461-462.) Puhe ei olekaan ajatuksen representaatiota. "Puhuja ei ajattele ennen kuin puhuu, eikä edes puhuessaan; hänen puheensa on hänen ajatuksensa" 4 (mt. 209). Näin ollen kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, puhe vai ajattelu, ei ole olennainen (tai vastaus edes mahdollinen). Puhe on välitöntä ja maailmaan kietoutunutta. Puhe ilmaisee puhujan suhteen maailmaan (mt. 211-214, 225-226).
Puheen alkuperä on ruumiillisuudessa: ilmeissä, eleissä ja ruumiin asennoissa (Heinämaa 1996, 97). Puhuttu sana onkin ele, joka sisältää merkityksensä suhteessa maailmaan. Esimerkiksi vihainen ele ei saa pelkästään ajattelemaan vihaa. Se on viha itsessään. (Merleau-Ponty 1945/98, 214-215.)
Kun ele on jo itsessään merkitys, ei saussurelaista ajatusta merkitsijän ja merkityn sattumanvaraisesta suhteesta voida hyväksyä (Heinämaa 1996, 98). Sara Heinämaa (mt. 99, nootti 35) huomauttaa kuitenkin, että Merleau-Ponty ei asetu varsinaisesti de Saussuren teorioita vastaan, vaan kyseenalaistaa niistä tehdyt yksinkertaiset tulkinnat. Sekä de Saussurelle että Merleau-Pontylle kieli perustuu sosiaalisten konventioiden varaan (Merleau-Ponty 1945/98, 214, 447; de Saussure 1972/85, 101-102, 104). Kun Merleau-Ponty esittää, että puheen ja sen merkityksen suhde on motivoitu, hän puhuu tilanteesta, jossa subjekti kieltä käyttää. Motivoituminen ei tapahdukaan objektiivisten samankaltaisuuksien tasolla, kuten onomatopoeettisissa teorioissa, vaan paljon syvemmällä emotionaalisella tasolla. Puhe on motivoitunutta, koska siihen liittyy emotionaalinen panos. Puhe onkin kuin laulu - siinä on musiikin välittömyys. (Merleau-Ponty 1945/98, 218.)
Merleau-Pontyn kieliteorian vahvuutena on se, että siinä kysytään todella, millaisessa tilanteessa ihminen on kieltä käyttäessään ja mikä on hänen suhteensa siihen. Hänen teoriansa varaan rakennettu luennan teoria mahdollistaisikin luennan ymmärtämisen elettynä ja tunnettuna - maailmaan kietoutuneena.
Uskonnollinen luenta
Reduktio elämismaailmaan (Lebenswelt, monde vécu) on Merleau-Pontylle tärkein oppi-isän Edmund Husserlin hahmottamista reduktioista (Heinämaa 1996, 44-45). Reduktiossa on kyse maailman sulkeistamisesta, epäilyn menetelmästä, jonka avulla pyritään palaamaan havaintoon välittömänä kokemuksena (mt. 17-23). Elämismaailma on puolestaan välitön ja inhimillinen maailma, joka on ennen teoreettisen asenteen maailmaa (Satulehto 1992, 8, 67). Se on yksilön maailma sellaisena kuin se hänelle ilmenee. Sen voi ajatella käsittävän paitsi hänen kielensä myös hänen arvonsa ja norminsa, hänen koko suhtautumisensa maailmaan. Se on inhimillinen ja historiallinen maailma (mt. 8).
Fenomenologian subjektikäsitys muodostuu kuitenkin ongelmalliseksi. Merleau-Pontykaan ei pysty Husserlin kritiikistään huolimatta irtaantumaan havaitsevasta subjektista, joka on analyysin keskiössä. Heinämaan (1996, 66) mukaan hän hylkääkin vain transsendentalismin tavanomaisen tulkinnan, jossa subjekti kantaa itsessään maailman hahmottamisen ja jäsentämisen mallia. Ongelmana on esimerkiksi se, että fenomenologian subjekti ei mahdollista samanaikaista pirstoutumista erilaisiin identiteetteihin. Luennan teoriassa se ei esimerkiksi mahdollista sitä, että sama lukija eläytyisi ja ottaisi etäisyyttä tekstiin yhtäaikaisesti.
Merleau-Pontyn kieliteorian avulla voidaan kuitenkin ymmärtää uskonnollista luentaa. Yksilö on omaksunut merkitsijöille merkityt ja tämä suhde on emotionaalinen - se tunnetaan ruumiillisesti: paha on paha on paha. HIM-esimerkin valossa 666-merkitsijä on uskonnollista luentaa harjoittavalle lukijalle paitsi lähtöpiste myös päätepiste. 666 on nostettu jo luennan alussa pahan symboliksi, jonka kautta laajennetaan tulkintaa kohti muuta tekstiä. Kyse ei siis ole reseptioesteetikoiden esittämästä aukkokohtien täyttämisestä, vaan paremminkin merkityksen laajentamisesta yhdestä merkityksestä muihin. Kun luennan kuluessa tekstistä ei löydetä omia arvoja, palataan 666-merkitsijään, ja teksti todetaan satanistiseksi5.
Uskonnollinen luenta on sitä vahvempi mitä tiukempi on uskonnollisen ryhmän ja ryhmäidentiteetin ote yksilöstä. Jos maailmansuhde on läpikotaisin uskonnollinen, tulkitsee yksilö periaatteessa kaikkia tekstejä ja koko maailmaa uskonnollisesti. Tästä uskonnollisesta fundamentaaliluennasta luopuminen merkitsisi oman uskonnollisen identiteetin rappeuttamista. Uskonnollisessa luennassa pitäytyvä ei haluakaan ottaa askelta hyvän ja pahan tuolle puolen - tilaan jossa arvojen konstruktiivisuus tunnustetaan ja mahdollisuus arvokritiikille avautuu. Hän haluaa taistella merkistä ja pitää kiinni merkityksestä, jota ei pohjimmiltaan voi hallita.
Diskursiivinen käänne
Merleau-Pontyn kieliteorian avulla voidaan tarttua subjektiin ja siihen intohimoiseen tapaan, jolla tämä parhaimmillaan tai pahimmillaan suhtautuu kieleen, ja ymmärtää myös, kuinka perimmäisellä tavalla ihminen on kiinni maailmassaan. Teoriassa ei ole kuitenkaan sosiologista ulottuvuutta, jonka avulla voitaisiin laajentaa keskustelua pahaksi lukemisesta.
Kysymys kuuluu, miten on mahdollista, että ihmiset lukevat esimerkiksi HIMin käyttämää 666-merkitsijää pahuudeksi? Suomen tapakristillisessä ilmapiirissä (ks. Sihvo 1997) tuskin voidaan ajatella, että kansan syvien rivien uskonnollisuus olisi ainoa syy tähän.
Avuksi nousee Michel Foucault, jonka teorioiden taustalla näkyy paitsi Nietzschen myös Merleau-Pontyn vaikutus (Dreyfus ja Rabinov 1983, 111-112). Tilanteen selitykseksi näen satanismin diskurssin, joka on alkanut hahmottaa ihmisille vastenmielistä aluetta: tämä alue on perinteisten eettisten ja muiden - esimerkiksi musiikillisten - arvostuksien ulkopuolella tai niiden äärirajoilla. Satanismin diskurssi vaikuttaa myös osaltaan uskonnolliseen luentaan. Se rakentaa elämismaailmaa, jossa subjekti elää ja lukee maailman ilmiöitä.
Diskurssit ymmärrän tässä yhteydessä tavoiksi inhimillistää ja representoida sosiaalista todellisuutta. Ne tuottavat todellisuutta ja myös itse subjektin, kuten Foucault on varhaistuo-tannossaan esittänyt. Les mots et les choses -teoksessa Foucault (1966/99, 15) esittää kuuluisan väitteensä siitä, ettei ihmissubjekti ole kuin viimeisten parin sadan vuoden tuote, joka voi kadota yhtä nopeasti kuin on syntynytkin. L'archéologie du savoir -teoksessa Foucault pyrkii osoittamaan, kuinka subjekti määrittyy juuri sen kielen kautta, mitä hän käyttää. Diskurssit luovat positioita, joihin subjektien on määriteltävä itsensä. (Foucault 1969/99, 68-74, 124-126.) Diskurssit siis mahdollistavat minuuden kokemuksen, mutta samalla ne rajaavat yksilön tilan tiettyjen maailman havainnoimistapojen puitteisiin. Ne antavat tai luovat sen paikan, jossa ihmiset maailmansa elävät ja tulkitsevat.
Satanismin diskurssin historiaa
Satanismiin ja saatananpalvontaan liittyvien käsitysten jäljittämisen voisi aloittaa kaukaa historiasta (ks. esim. Nenonen 1999; Salmenpohja 2000). Tässä yhteydessä olen etupäässä kiinnostunut kuitenkin lähihistoriasta ja siitä tavasta, jolla satanismi ja saatananpalvonta liitetään metallimusiikkiin.
Satanismi ja saatananpalvonta alkoivat herättää Yhdysvalloissa kohua 1960-70 -luvuilla. Taustalla olivat niin Charles Mansonin ryhmän tekemät murhat (1969-74) kuin Anton LaVeyn vuonna 1966 perustama "Church of Satan". Medialla oli suuri rooli kohun levittämisessä ja muokkaamisessa. (Salmenpohja 2000, 33.)
Samoihin aikoihin rock-yhtyeet olivat kiinnostuneita okkultismista ja mystiikasta. Perinteitä oli, sillä jo blueslegenda Robert Johnsonin kerrotaan tehneen sopimuksen paholaisen kanssa (Moynihan & Søderlind 1998, 2; Valentine 1999, 25; vrt. Kuure 1999; Wall Hinds 1992, 156). 1960-luvulla okkultismista ja satanismista innostuivat muiden muassa nykyään niinkin hyväksytyt yhtyeet kuin Beatles ja Rolling Stones (Moynihan & Søderlind 1998, 2-3; Valentine 1999, 25-29).
Heavy metal oli huonossa huudossa jo alusta alkaen. Led Zeppelin oli ensimmäinen yhtye, joka suosituimpana ei ollut arvostetuin (Ehrnrooth 1987, 19). Yhdysvalloissa median ruokkimalle pelolle löytyikin helposti kohde, uusi raskaampi ja kovempi musiikin laji. 1970-luvulla esitettiin vain epäilyksiä ja julkisia syytteitä muiden muassa esimerkiksi rakkaudesta ja iloisesta ympäriyön juhlimisesta laulavaa Kiss-yhtyettä kohtaan. 1980-luvulla heavy-muusikoita yritettiin oikeudessa saattaa vastuuseen fanien tekemistä itsemurhista (Valentine 1999, 27; ks. Pulling 1989/93).
Idea metallimusiikin sekä satanismin ja saatananpalvonnan toisiinsa liittämisestä näyttäisikin rantautuneen juuri USA:sta Suomeen. Julkisuuteen varsinainen nuorten saatananpalvonta tuli Suomessa vasta 1993 (Liimatainen 1996, 94). Tässä vaiheessa ilmiötä ei liitetty vielä niin voimakkaasti metallimusiikkiin. Esimerkiksi vuonna 1994 julkaistussa Saatana kutsuu minua -dokumentissa ei korosteta yhteyksiä metallimusiikkiin. Samaan aikaan Norjassa noussut black metal teki musiikin yhdistämisen satanismiin ja saatananpalvontaan helpommaksi. Esimerkiksi vielä 1988 Lasse Halme esittää artikkelissaan Pedon luku, että Iron Maiden -yhtye 666-symboleineen on taistelemassa uuden ja paremman maailman puolesta. Tämä maailma oli murtumassa. Kuitenkaan itsessään black metal ei aiheuttanut diskursiivista käännettä. Se antoi vain entistä paremmat perustelut liittää metallimusiikin saatananpalvontaan. Esimerkiksi saatananpalvontaa vastaan taisteleva Riku Rinne joutuu vielä Syvyyden kuilusta -teoksessaan (1994) turvautumaan tarinaan siitä, kuinka Kiss-yhtyeen konsertti Oulussa 1984 meni pilalle kymmenen uskovaisen rohkean toiminnan vuoksi. Seuraavissa teoksissa (1996, 1999) esimerkeiksi on voitu nostaa black metal ja Norjassa tehdyt rikokset.
Michael Moynihan ja Didrik Søderlind (1998, 201-232) esittävät black metalin taustoja ja tapahtumia kartoittavassa teoksessaan, että juuri lehdistön karrikoiva uutisointi Norjaan perustetusta .Ordo Templi Orientiksesta. nosti black metal -muusikoiden innostusta saatananpalvontaa kohtaan. Samaiset kirkkoja polttaneet nuoret muusikot puolestaan käyttivät itse mediaa pelottelunsa torvena, ja media rakensi black metalista ja satanismista uutta karikatyyria (mt. 92-98; ks. myös Salmenpohja 2000, 45, 58-59). Koko episodi herättää kysymyksen todellisuuden luonteesta. Elämmekö todellakin sitä hyperrealismia, josta esimerkiksi Jean Baudrillard (1976/93, 70-74) kirjoittaa? Muodostuuko todellisuus vain todellisuuden kuvausten pohjalta? Toden ja provokaation välisen eron havaitseminen on muodostunut yhä vaikeammaksi.
Suomessa on Riku Rinteen kirjoitusten ohella ilmestynyt paljon satanismia, saatananpalvontaa ja noituutta käsittelevää kirjallisuutta suomalaisten kirjoittamina ja kääntäminä6. Nämä teokset voi jaotella kolmeen eri ryhmään. Ensiksikin on noituutta käsitteleviä kehitystarinoita (ks. Irvine 1974/95; Harper & Pughin 1990/97), joissa musiikin yhteyttä ei mainita. Toisen ryhmän muodostavat esimerkiksi uskontotieteelliset ja erityisesti uusia uskontoja koskevat selvitykset, joissa satanismin ja saatananpalvonnan yhteys metallimusiikkiin saatetaan mainita, mutta asiaan otetaan silti kriittistä etäisyyttä (ks. Arlebrand 1992/94; Hermonen 2000; Hjelm 2000; Liimatainen 1996, Rikkinen 2000). Kolmannen ryhmän muodostavat selvästi uskonnollisesti motivoituneet kirjoittajat (ks. Ahorinta 1997; Brown 1992/98, 1998, 1999; Hiltunen 1995; Pulling 1989/93; Rinne 1994, 1996, 1999). Nämä olettavat saatananpalvonnan ja musiikin yhteyden, ja esimerkiksi metallimusiikki koetaan vaaraksi kuulijalleen.
Saatanallinen huipennus
Saatananpalvojien rooli mediassa kasvoi Suomessa 1990-luvun loppua kohti (ks. myös Hjelm 2000). Tämä näkyy hyvin Helsingin Sanomissa, jonka uutisaineiston olen käynyt kokonaisuudessaan läpi vuodesta 1995 vuoteen 2000 asti. Tammikuusta 1995 heinäkuulle 1998 asti satanismi ja saatananpalvonta on hyvin marginaalinen aihe. Tämän jälkeen saatananpalvonta alkaa saada enemmän uutistilaa, ja vuosi 1998 huipentuu runsaaseen uutisointiin Hyvinkään paloittelumurhasta. Vasta tässä vaiheessa lehden jutuissa aletaan rinnastaa keskenään satanismi, saatananpalvonta ja black metal. 7 Black metal esitellään lukijoille omassa artikkelissaan satanistisena metallin muotona (ks. HS 22.12.1998, A5). 8
Maltillisinta kantaa asiassa ovat pitäneet evankelis-luterilainen kirkko ja uskontotieteilijät (ks. esim. Heino 1999; Liimatainen 1996, 95; Nykänen 1998). He ovat varoneet tekemästä jyrkkiä yleistyksiä metallimusiikin ja saatananpalvonnan välillä. Sama ei välttämättä päde poliiseihin ja nuorisotutkijoihin.
Helsingin Sanomien uutisissa poliisit liittävät saatananpalvonnan tiettyihin symboleihin: pentagrammeihin, väärinpäin käännettyihin risteihin ja muuhun okkultistiseen tai antikristilliseen symboliikkaan. Näin esitettynä poliisien tapa tulkita rikoksia ei poikkeaisi juurikaan uskonnollisesta lukutavasta. Myös poliisi etsii tiettyjä merkitsijöitä ja tulkitsee niiden kautta koko ilmiön9. Nuorisotutkijoidenkin tekemissä raporteissa satanismista ja saatananpalvonnasta (ks. Hermonen 2000, 283; Kuure 199910 ) viitataan merkkeihin samalla tavalla. Osoittaako jokainen pentagrammi saatananpalvojan?
Ilmiö on laajentunut oikeusinstituutioon. On tapahtunut uskonnollinen siirtymä: ei vain poliisi, vaan myös oikeusinstituutio on alkanut olla kiinnostunut metafyysisestä pahuuden tematiikasta. Tämä nousi esiin erityisesti Hyvinkään paloittelumurhan yhteydessä, kun teko julistettiin ensimmäiseksi saatananpalvontaan liittyväksi rituaalimurhaksi maailmassa (ks. HS 18.3.1999, B1; 25.3.1999, B3; 26.3.1999, B3; 29.7.1999, B2; 12.8.1999, A3, B1). Teolle olisi voitu etsiä psykologisia tai sosiologisia selityksiä, mutta juuri saatananpalvontaa painotettiin. Ehkäpä haluttiin löytää yksiselitteinen syy, minkä myyttinen saatananpalvonta mahdollistaa. Hovioikeuden mukaan satanismilla tai saatananpalvonnalla ei kuitenkaan ollut vaikutusta rangaistukseen (HS 25.2.2000, B2). Joka tapauksessa murhaan ja sen saatananpalvontayhteyksiin kiinnitettiin paljon huomiota. Jutun yhteydet musiikkiin tehtiin selviksi. Helsingin Sanomat (18.3.1999, B1) kirjoittaa: "He kuuntelivat jatkuvasti black metal -musiikkia ja erityisesti kappaletta Kainin tekemästä Aabelin uhrauksesta. Syytteen mukaan he lietsoivat itsensä uhrausmenoille sopivaan mielentilaan." (Vrt. HS 12.8.1999, B1.)
Titus Hjelm on löytänyt kolme hegemonista diskurssia satanismin esittelystä lehdistössä. Ensimmäisen mukaan satanismi on todellista. Se esitetään Saatanan tekoina. Toisen mukaan satanismi nähdään vaarallisena. Tässä näkemyksessä nähdään esimerkiksi black metal -musiikki tienä satanismiin. Kolmannessa diskurssissa satanismi yhdistetään rikollisuuteen. (Hjelm 2000, 291-294.) Hyvinkään paloittelumurhan otsikointi kattaa kaikki nämä kolme. Mediassa noussut kohu johti kausaalisuhteiden vetämiseen erityisesti black metalin ja saatananpalvon-nan välille. Murha nähtiin sinä päätepisteenä, mihin black metal todella johtaa. Näin määriteltiin entistäkin ahdasmielisemmällä tavalla saatananpalvojien joukko: kaikki black metalin kuuntelijat ovat potentiaalisia saatananpalvojia. Ovatko rikoksentekijän musiikkimieltymykset alkaneet määrätä sitä, miten rikoksia tulkitaan?
Vallan retoriikka
Minna Rikkisen (2000, 300) mukaan on ongelmallista, ettei saatananpalvonnalle näytä olevan julkisuudessa mitään muuta määritelmää kuin se, että sen harjoittajat käyttävät mustia vaatteita, kuuntelevat metallia ja kaatavat hautakiviä. Myös opillisen ja ideologisen puolen, satanismin, määrittely näyttäisi olevan aivan yhtä hataralla pohjalla. Suomalainen uskonnollinen oppositio on paikoittain yhdistetty kristillisessä tulkinnassa satanismiksi (mt. 306). Olennaista onkin, että ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä koodistoa satanismille. Satanismi on kulttina nuori (Nenonen 1999), eikä edes Church of Satanilla ole ollut suurempaa vaikutusta, ja vielä vähemmän nyt, kun sen perustaja LaVey on kuollut (Kuure 1999; Salmenpohja 2000, 33). Church of Satanin merkitys onkin rajoittunut saatananpalvonnan myytin vahvistamiseen (Salmenpohja 2000, 33). Satanismi on mediauskonto (vrt. Hjelm 2000; Salmenpohja 2000). Suomen puitteissa ei ole Saatanan kirkkoa, johon voisi liittyä11, eivätkä edes metallifestivaalit tarjoa mitään yksinkertaista polkua Saatanan maailmaan, vaikka esimerkiksi Pekka Y. Hiltunen (1996, 5) ja Tapio Kuure (1999) näin väittäisivätkin.
Kyse on ennen kaikkea todellisuudelle annetuista merkityksistä. Michel Foucault (1976/99, 113) on todennut, että valtaa siedetään vain sillä ehdolla, että se pystyy kätkemään omat mekanisminsa. Hyvinkään paloittelumurhan yhteydessä kävi juuri näin. Etsittiin syyllisiä sen sijaan, että olisi käyty yhteiskunnallista keskustelua12. Tässä on kyse siitä, että satanismin diskurssi peittää vallan toiminnan. Vallassa ei ole kyse repressiosta, vaan se on tehokkaimmillaan silloin, kun se on tuottavimmillaan (Foucault 1975/84, 195-196; 1976/99). Satanismin diskurssi on ymmärrettävä juuri haluksi tuottaa yhä uusia luokitteluja. Ilmiö pilkotaan ja analysoidaan tarkasti, mutta sen ongelmia ei nähdä yhteiskunnallisiksi. Ehkäpä keskustelu satanismin yhteiskunnallisista kytkennöistä loukkaisi liiaksi niitä perinteisiä arvoja, joita ihmiset pyrkivät pitämään hengissä. Valitettavasti vain tällä prosessilla on käänteisvaikutuksensa. Juuri pahaa ymmärtämään ja luokittelemaan pyrkivä satanismin diskurssi saattaa edistää satanismin leviämistä.
Koko prosessissa on toteutunut eräänlainen syntipukki-ilmiö, jolla on juurensa kristillisessä perinteessä (ks. Girard 1972/77). Kun pahaa ei voida nähdä itsessä, se sijoitetaan ulkopuolelle. Black metaliin on ollut helppo liittää negatiivisia stereotypioita. Itse asiassa metallimusiikki on jo Led Zeppelinistä lähtien ollut genrenä eräänlainen "low-other". Tämä Peter Stallybrassin ja Allon Whiten (1986, 5-6) käsite kuvaa sosiaalisesti marginalisoitua, jolla on silti symbolisesti keskeinen rooli. Esimerkiksi metallimusiikki hyvästä myynnistä huolimatta pidetään pitkälti pois radiosta, televisiosta ja lehdistöstä. Kuitenkin sillä on symbolisesti keskeinen osa, kun puhutaan esimerkiksi nuorten satanismista ja saatananpalvonnasta. Pohjimmiltaan on kyse konteksteista. Metalli on määritelty alaspäin ongelmanuorten musiikiksi. Jos esittämisen kontekstia vaihdetaan, muuttuvat mielipiteetkin yllättävän nopeasti (esimerkkinä Waltari-yhtyeen ja Jorma Uotisen Evankeliumi Kansallisoopperassa).
Satanismin diskurssi erottaa toisistaan hyvän ja pahan metallin. Esimerkiksi Keijo Ahorinta (1997, 76) puhuu white metalista, joka pelastaa black metalia kuuntelevia saatananpalvojia kristityiksi. Satanistisiksi voitaisiin lukea aivan yhtä hyvin muita metallin genrejä (death, doom, gothic jne.), mutta koko metallimusiikin syyllistäminen herättäisi mielikuvan uskonnollisesta toiminnasta. Sen sijaan rajautuminen black metal -musiikkiin takaa sen, että esitys on yhteiskunnallisesti vakuuttava. Tämä on pahan tuottamisen retoriikkaa. 13
Black metalin satanismi joudutaan jatkuvasti perustelemaan ulkomusiikillisilla tekijöillä, esimerkiksi Norjan tapahtumilla. Muutoin satanismin todistaminen saattaisi olla vaikeaa. Esimerkiksi Hyvinkään paloittelumurhassa lehtiuutisten mukaan inspiraationa käytetty musiikki on norjalaisen Ancientin levyltä The Cainian Chronicle (1996). Kuitenkin levyn sanat perustuvat Sam Chuppin ja Andrew Greenbergin teokseen The Book of Nod (White Wolf Publishing). Kainin ja Aabelin aihetta on käytetty myös (katolisessa) kuvataiteessa runsaasti. Periaatteessa Ancientin ja kristillisen kuvataiteen välillä ei ole eroa. Molemmat kuvaavat samaa tapahtumaa, ja ilman tekstin ulkopuolista oletusta satanismista on mahdotonta sanoa, kumman pitäisi olla kristillinen ja kumman satanistinen.
Mustavalkoinen maailma
Foucault hylkää vallan ominaisuutena ja pitää sitä suhteiden verkkona, joka on läsnä kaikkialla. Hänen käsityksessään painottuukin vallan mikrotaso suhteessa makrotasoon. Valta tulee ensisijaisesti alhaalta, ja sitä vahvistetaan ihmisten välisissä suhteissa. (Foucault 1975/84, 31-33; 1976/99, 123-124.) Onkin erityisesti korostettava, ettei satanismin diskurssi ole kristillisestä näkökulmasta tuotettua despoottista vallankäyttöä. Se on samalla diskurssi, johon myös niin sanotut satanistit turvautuvat (ks. Salmenpohja 2000, 53-57).
Edellä on huomioitu, kuinka satanismin diskurssi on saatanallistanut black metalin ja oikeuttanut itsensä diskurssina erottamalla black metalin muista metallin genreistä. Useiden black metal -yhtyeiden jäsenet turvautuvat aivan samaan jaotteluun. Tämän lisäksi black metalin sisällä taitetaan peistä siitä, mikä on oikeasti blackia (ks. Salmenpohja 2000, 51). Kysymys pelkistyy: kuka on oikeasti saatanallinen ja kuka edustaa true black metalia.
Enochian Crescent
Omega Telecvovim (1999: Avantgarde Music)
"Väkisinkastettu", ote
Väkisinkastettu
On Vihastaan veistänyt nyrkin
Verellä punatun
Vieraista valheista koostetun
Ristin kiesus
Ja mustakaapujen lauma
Kiroten heitetään
Kuolemaan ulos pakkaseen
Järven jäällä kirves soi
Teräs lauloi ja Verta joi
Väkisinkastettu
On lihastaan poistanut myrkyn
Beetlehemin saastan
Korppikotkien hylkimän haaskan
Raadon löyhkä
Ja pastorin likaiset valheet
Hurmeella huuhdotaan
Silmä, Perkele, silmästä!!!
Järven jäällä kirves soi
Teräs lauloi ja Verta joi
Herramme Saatanan nimeen
Kastan itseni uudelleen
Tuhansien kristittyjen Verellä
Pesen itseni puhtaaksi
Mätänevän kristuksen löyhkästä
Syleile minua Kylmyydelläsi ja
Lohduttomuudellasi
Oi Pimeyden Musta Valtias, olen orjasi
Raiskaa minut Vihallasi ja Raivollasi
Oi Herramme Saatana, olen Huorasi
Väkisinkastettu
On Vihastaan siittänyt Koston
Tuonelle vihityn
Totuuden voimalla siunatun
Pyrin tässä yhteydessä tarkastelemaan satanismin diskurssin valossa, miten satanismi voitaisiin rakentaa black metal -sanoituksessa. Malliesimerkkinä käsittelen vaasalaisen Enochian Crescentin kappaletta "Väkisinkastettu" (ks. sitaatti). Esimerkki on radikaali, sillä vain ani harvat black metal -yhtyeet ovat näin suoraan antikristillisiä. Kappale on jopa Enochian Crescentin tuotannossa poikkeus, sillä yhtye ammentaa normaalisti tekstiensä ainekset mystiikasta ja okkultismista, eikä keskity kristittyjen herjaamiseen. Se voisi olla parodiaa, mutta yhtyeen jäsenten mukaan sitä ei ole sellaiseksi tehty (ks. Enochian Crescentin kotisivu).
"Väkisinkastettu" rakentuu vastakohtien varaan. Siinä esitetään kristinuskon edustajat lammaslaumana. Todellinen satanisti sen sijaan alistuu vain personoidun Saatanan edessä. Vastakkain asetetaan siis yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Näin kristinuskosta rakennetaan liikkumatonta ja muuttumatonta yhteisöllisyyden seinää. Kuitenkin juuri kristinusko on ollut osaltaan synnyttämässä modernia subjektikäsitystä. Moraali synnyttää vapaan yksilön. (Taylor 1989.)
"Väkisinkastettu" -kappaleessa vapaus toteutuu totaalisena - fantasiana yhtenäisestä identiteetistä. Tämä voidaan liittää koko saatananpalvonnan ja satanismin ilmiöön. Myöhäismoderniteetille ominainen pirstaleisuus ja varmojen totuuksien katoaminen on johtanut siihen, että identiteetti ei ole enää niin ongelmaton kuin aiemmin. Johan Fornäs (1995, 45, 258-259) esittää, että yksilöillä on yhä suurempi tarve peilata (reflektoida) itseään erilaisten pintojen kautta. Satanismiin ja saatananpalvontaan liittyvä individualismi (ks. Hermonen 2000, 279-281) voidaan nähdä myös yrityksenä palauttaa eheä identiteetti eli yksilö, joka toimii johdonmukaisesti tilanteesta riippumatta. Tällaisena autenttisuuden kaipuuna "Väkisinkastetunkin" totuuden retoriikka voidaan nähdä analogiana herännäisyydelle (ks. Kivivuori 1999, 39-53). Satanismi ja saatananpalvonta voitaisiin myös nähdä yritykseksi vastata myöhäismodernin ihmisen elämän problematiikkaan. Juha Siltala on jopa esittänyt, että satanistit edustavat melko hyvin nykyistä valtauskontoa, jossa vahvemmat selviävät ja heikommat sortuvat (Sundberg 1999, D2) . eli individualismin paatosta nykykulttuurissa.
"Väkisinkastettu" -kappaleessa seksuaalisuus voidaan lukea eräänlaiseksi saatanallisuuden pääprinsiipiksi. Se toteutuu puhdistumisen riittinä, jota vasten asettuvat "pastorin likaiset valheet" ja "myrkky". Tekstin minä pesee itsensä puhtaaksi vihollistensa verellä. Epäilemättä kristinuskon kuvaaminen likaisena on vanha nietzscheläinen teema, mutta jos .Väkisinkastettu. halutaan lukea satanistiseksi, ei siinä toteudu Nietzschelle ominainen astuminen arvokategorioiden ulkopuolelle (ks. Deleuze 1962/99). Päinvastoin, jos "Väkisinkastettu" halutaan lukea satanistiseksi, on elettävä binaaristen oppositioiden kanssa. Esimerkiksi satanistinen vapaus yhdistyy eräänlaiseen väkivaltais-seksuaaliseen hurmioon, jonka kääntöpuoli on "Väkisinkastetun" mukaan seksuaalisuuden ja väkivallan kieltävä kristinusko. Tuskin verellä oikeuttaminen ja seksuaalisuus kuitenkaan ovat kovinkaan radikaaleja keinoja. Itse asiassa kristillinen (katolinen) taide on käyttänyt molempia ja monin paikoin rajummallakin tavalla.
Mitä seksuaalisuuteen tulee, on pop-artisti Madonna paljon radikaalimpi kuin Enochian Crescent, joka ei varsinaisesti kyseenalaista perinteisiä arvoja. Madonnan videoissaan ja konserteissaan harrastama ruumiilla vittuilu (gender fucking) horjuttaa patriarkaalisia arvoja (Kaplan 1993, 150, 156-157; Patton 1993, 95-97). "Väkisinkastettu" sen sijaan on kiinni maskuliinis-seksuaalisessa ja fasistisessa väkivaltaisuudessa. Madonnaan verrattuna "Väkisinkastetun" macho-masturbointi vaikuttaakin vain naurettavalta. Loppujen lopuksi kappaleen mahdollinen uhkaavuus voidaan ymmärtää vain siinä valossa, että pahuus on tabu, jonka käsittely herättää paljon vahvempia tunteita kuin popjumalatar Madonnan harjoittama ekshibitionismi. "Väkisinkastettu" voidaan ymmärtää uhkaavana satanismin diskurssin taustaa vasten.
Jos "Väkisinkastettu" halutaan lukea satanismin representaationa, tuotetaan sekä kristinusko että satanismi lantin kääntöpuolina tai vastakkain asettuvina seininä. Satanistinen lukija tarvitsee omaa representaatiotaan kristinuskosta halveksittavana. Kristinusko täytyy pelkistää vihattavaan yhtenäisajatukseen, johon oma vapaa, korkeampi ja eheämpi identiteetti voidaan suhteuttaa. Kristilliselle lukijalle kappaleessa toteutuva väkivalta ja brutaalius piirtävät kuvaa satanismista ja saatananpalvonnasta. Voisi myös ajatella, että kappale tarjoaa kristilliselle lukijalle mahdollisuuden määritellä omia moraalisia rajojaan ja identiteettiään sen kautta, mitä hän ei halua olla14.
Vaihtoehtoiset todellisuudet?
Artikkelissani olen tarkastellut metallimusiikin satanistiseksi lukemista kahdella eri tasolla. Ensinnäkin olen hahmotellut teoriaa uskonnollisesta luennasta. HIM:iä käsitellessäni esitin, kuinka uskonnolliseen lukutapaan turvautuva lukija taistelee merkistä. Sotaa käydään siis semioottisesti - merkityksestä kamppaillaan vaihtoehtoista merkitystä vastaan (vrt. Eco 1975/98, 199; Fiske 1989/94, 5-10). Uskonnollinen lukija haluaa pitää merkin uskonnollisena. Esimerkiksi HIM:in tapauksessa 666-merkitsijä halutaan lukea pahan symboliksi.
Toinen taso on diskursiivinen ja vallan taso. Tämä taso on edelliseen verrattuna ei-subjektiivinen (ks. Foucault 1969/99, 74; 1976/99, 121-127). Siinä on kyse paremminkin siitä todellisuuden tasosta, joka antaa pohjan subjektiivisille kokemuksille. Esimerkiksi satanismin diskurssi muodostaa pohjan, josta käsin uskonnollinen luenta toteutuu.
Tarkoitukseni on ollut osoittaa, ettei black metalia voi lukea mitenkään neutraalilla tavalla satanistiseksi. Näkemykseni on, että black metal on satanistista vain satanismin diskurssin taustaa vasten. Mitenkään muuten black metalin monesti kliseinenkin symbolien pyörittely ei muutu satanistiseksi. Madonna-tutkimus on kuitenkin oivallisesti huomannut, että Madonna purkaa uskonnollisia symboleita merkeiksi. Hän toisin sanoen irrottaa symbolit alkuperäisestä uskonnollisesta yhteydestä ja käyttää niitä merkkeinä omiin tarkoituksiinsa. (Fiske 1989/94, 103, 106; vrt. Morton 1993, 226.) Näin toimii pääosaltaan myös metallimusiikki. Uskonnolliset symbolit on purettu metalligenren käyttöön. Se, haluaako joku antaa noille merkeille uudestaan uskonnolliset määreet, riippuu siitä, minkälaisiin todellisuuden määrityksiin hän turvautuu.
Tutkijat ovat yleensä ajatelleet metallimusiikin kuuntelijat homogeeniseksi joukoksi. Tällöin päädytään liian helposti kantaan, jossa yhden teot merkitsevät myös toisten tekoja. On kuitenkin yltiöpäistä kuvitella, että esimerkiksi satanismin diskurssi hallitsisi totaalisesti todellisuuden määrittelyä ja määrittäisi jokaisen lukijan tulkitsemaan uskonnollisin määrein metallimusiikkia satanistiseksi. 15 Todellisuus ei koostu vain yhdestä diskurssista ja yhdestä totuudesta, eikä valtaa tule nähdä totaliteettina. Subjekteilla on suhteellinen mahdollisuus vaikuttaa itse todellisuuteensa. Subjektin liittäminen subjektipositioon edellyttääkin, että subjekti itse panostaa positioon (Hall 1996, 6; Hollway 1984, 237-238). Lopulta kysymys voi pelkistyä siihen, minkälaisia todellisuuksia subjektin valittavaksi tarjoutuu - onko varaa liikkua erilaisten diskurssien välillä, vaihtaa ja vastustaa positioita. Jos aletaan esittää vaihtoehdotonta todellisuuskuvaa, jossa jokainen black metalin kuuntelija on potentiaalinen hautakivien kaataja ja tappaja, voi tämä olla hyvinkin todellisuutta jo huomenna
Haluan työssäni erottaa toisistaan lukijan ja tutkijan näkökulmat (vrt. Eco 1990, 29) eli pyrin toisaalta kysymään, miten lukijat lukevat ja miksi he lukevat niin kuin lukevat. Toisaalta pyrin itse purkamaan tekstejä ja esittämään kulttuurikriittistä luentaa ilmiöstä.
Olen kuunnellut metallimusiikkia lähes koko ikäni ja erityisesti sen synkimmät genret ovat olleet kiinnostukseni kohteena 1990-luvun alusta alkaen. Perehtyneisyyttäni aiheeseen en pidä sokeana faninäkökulmana, vaan paremminkin pyrin ymmärtämään ilmiötä ja välttämään yksinkertaisia ja yksipuolisia tulkintoja. Metallikulttuuria on hahmotettu esimerkiksi teologian ja nuorisotutkimuksen näkökulmasta (ks. esim. Kurkela 1996), muttei mielestäni riittävän kokonaisvaltaisesti edes kulttuuritutkimuksen piirissä. (ks. Grossberg 1986, 192-194).
Artikkeliani motivoiva tapahtumasarja on 1990-luvun loppupuolella noussut kohu satanismista ja saatananpalvonnasta, joka kulminoitui niin sanottuun Hyvinkään paloittelumurhaan 1998 ja siitä seuranneeseen julkiseen keskusteluun. Artikkeli seuraa diskursiivisesti tätä pahaksi luentaa, joka on luonut kytköksen metallimusiikin ja satanismin tai saatananpalvonnan välille, ja pyrkii valottamaan, kuinka pahaksi lukeminen on ylipäätään mahdollista.
Alkusoitto
Vuoden 1998 Provinssirock keräsi suuren joukon helluntailaisnuoria rukoilemaan festivaalille saapuneiden puolesta. Syypäiksi ilmoitettiin etupäässä kolme festivaaleilla soittavaa yhtyettä: metallin kantaisä Black Sabbath, norjalainen black metal -yhtye Dimmu Borgir ja suomalainen rakkaus- ja popmetallia soittava HIM.
Black Sabbath on joutunut kuulemaan syytteitä uransa eri vaiheissa. Sen sijaan Norjan black metalin2 kohdalla kyse ei alkuaikoina ollut pelkästään hyvän show'n järjestämisestä. Norjassa poltettiin ja yritettiin polttaa puolensataa kirkkoa 1990-luvun alkupuolella, ja noin kolmasosassa tapauksista tekijöiksi paljastui saatananpalvojiksi itseään kutsuvia black metal -muusikoita (Moynihan ja Søderlind 1998, 79). Murhiinkin syyllistyttiin: Emperor-yhtyeen Faust puukotti homoseksuaalin ja Burzum-yhtyeen yksinään muodostava Count Grishnackh Mayhem-yhtyeen Euronymoksen (mt. 105-124).
Mutta miten rakkauslauluja soittavan HIM-yhtyeen voi liittää satanismiin? HIMin tilanne oli jo debyyttialbumin Greatest Lovesongs Vol. 666 kohdalla eri kuin black metalin. Kohtuullisen hyvästä myynnistä huolimatta black metal pidettiin marginaalissa, eikä sillä ollut asiaa radioon. Lehdistössä siihen viitattiin korkeintaan ylhäältä tuomiten (pois lukien Rumba ja Soundi). Sen sijaan HIM löi itsensä läpi radiosoitolla. Yhtye oli kuin luotu julkisuuteen, mutta sen sanoma oli yleisten arvojen vastainen. Vaikutelmaa vahvisti vielä Raamatun Ilmestyskirjasta alkujaan juontuva 666-merkitsijä3. Tämän perusteella yhtyeen katsottiin olevan satanistinen.
Pahan merkki
HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997: BMG)
"For You (Intro)"
In the grace of your love I writhe in pain
In 666 ways I love you and I hope you feel the same
I'm for you
I.m killing myself for your love and again all is lost
In 777 ways I love you -til my death do us part
I'm for you - and I'm dying for your love
I'm for you - and my heaven is wherever you are
In 666 ways I love you and my
heaven is wherever you are
HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997: BMG)
"Your Sweet Six Six Six"
There are things you should know
The distance between us seems to grow
But you're holding on strong
Oh how hard it is to let go, oh so hard to let go
I.m waiting for your call
and I'm ready to take your six six six in my heart
I'm longing for your touch
and I welcome your sweet six six six in my heart
I'm losing my faith in you
You don't want it to be true
But there's nothing you can do
There's no thing you can do
Yes, I've lost my faith in you
HIM laulaa romanttista rakkautta vastaan. Rakkaus on toivoton ja tuhoava - se viettelee ja houkuttaa, mutta tuottaa vain kärsimystä ja kuolemaa. Debyyttialbumilla metallimusiikissa paljon käytetty ja ehkä liiankin kliseinen 666-merkkitsijä nousee kuvaamaan juuri tätä kipeästi polttavaa ja tuhoavaa rakkautta. Se ei toimi uskonnollisena symbolina, vaan ennen kaikkea merkkinä, joka on erotettu uskonnollisesta kontekstista. Sen intertekstiksi nouseekin metalligenre, jonka tapa käyttää ja ymmärtää 666-merkitsijää on erilainen kuin uskonnollinen tulkinta 666:sta pahan symbolina.
666 on klisee metallimusiikissa ja lukemattomat yhtyeet ovat käyttäneet sitä. Klassikko on Iron Maidenin "The Number of the Beast" -kappale (samannimiseltä levyltä 1982), joka alkaa Ilmestyskirjan (13:18) sanoilla: "Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi." Jos Iron Maidenilla denotaatioksi muodostuu vielä Raamattu, HIMin tapauksessa denotaatio olisi ennemminkin "Number of the Beast" -kappale tai metalligenressä 666-merkitsijälle annettu merkitty kuin kristillinen ajatus pahan symbolista. Käsitteen sisältö tai merkitty on laajan käytön myötä laajentunut yli äyräidensä. Sitä käytetään esimerkiksi voimistamaan kauhuelementtejä, joita metallimusiikissa käytetään paljon. Se voi ilmaista voiman, vihan ja tuhon tuntemuksia tai jopa toimia näiden parodiana; olennaisesti sen sisältö on laajempi kuin uskonnollisen symbolin 666.
HIMin tulkinta satanistiseksi lähtee juuri 666:sta. "For You (Intro)" -kappaleessa päädytään kuolemaan rakkauden vuoksi. Tämän voi kuitenkin ymmärtää metaforiseksi. "Your Sweet Six Six Six" ei puolestaan käsittele kuin etääntymistä toisesta. (Ks. sitaatit.) Juuri merkitsijä 666 nousee takaamaan tekstin pahuuden luennassa, jota kutsun uskonnolliseksi - oli se sitten kristillinen tai satanistinen. Näin ollen merkitsijä 666 on motivoitunut pahuudella. Se on paha itsessään ja takaa koko muun tekstin pahuuden. Tätä luterilaista intellektualismia - merkitsijän arvoasemaa - voisi verrata katoliseen fetisismiin, jossa erilaiset kuvat, patsaat, portaat, luut ja muut esineet motivoituvat pyhyydellä. Molemmissa tapauksissa on kyse siitä, että merkitsijä alkaa kantaa itsessään merkitystä - pyhyyttä tai pahuutta.
Merleau-Pontyn kieliteoria
Ferdinand de Saussuren strukturalistinen kieliteoria ei pohjimmiltaan pyri eikä pysty selittämään, miten ihmiset lukevat erilaisia tekstejä. Uskonnollisen luennan ongelmaa voitaisiin lähestyä Umberto Econ (1975/98, 188-190, 301-302) hahmotteleman hyperkodifioinnin avulla. Tässä on kyse siitä, että tulkinnan taustalla oleva koodi on niin vahva, että merkitsijän ja merkityn välinen suhde on välitön. Econ teoria ei kuitenkaan anna tarpeeksi painoa lukevalle subjektille. Pelkästään teksteihin ei voi keskittyä, jos haluaa ymmärtää, miten ihmiset niitä lukevat (vrt. Kristeva 1975/77, 156).
Maurice Merleau-Ponty halusi kieliteoriassaan palata takaisin puhutun sanan ilmiöön. Hän kritisoi käsitystä, jonka mukaan sanan merkitys olisi vain hermostoon liittyvä, psyykkinen, fysiologinen tai fyysinen ilmiö. Sitä ei myöskään voi palauttaa ajattelevaan subjektiin tai tietoisuuteen. (Merleau-Ponty 1945/98, 205-206, 461-462.) Puhe ei olekaan ajatuksen representaatiota. "Puhuja ei ajattele ennen kuin puhuu, eikä edes puhuessaan; hänen puheensa on hänen ajatuksensa" 4 (mt. 209). Näin ollen kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, puhe vai ajattelu, ei ole olennainen (tai vastaus edes mahdollinen). Puhe on välitöntä ja maailmaan kietoutunutta. Puhe ilmaisee puhujan suhteen maailmaan (mt. 211-214, 225-226).
Puheen alkuperä on ruumiillisuudessa: ilmeissä, eleissä ja ruumiin asennoissa (Heinämaa 1996, 97). Puhuttu sana onkin ele, joka sisältää merkityksensä suhteessa maailmaan. Esimerkiksi vihainen ele ei saa pelkästään ajattelemaan vihaa. Se on viha itsessään. (Merleau-Ponty 1945/98, 214-215.)
Kun ele on jo itsessään merkitys, ei saussurelaista ajatusta merkitsijän ja merkityn sattumanvaraisesta suhteesta voida hyväksyä (Heinämaa 1996, 98). Sara Heinämaa (mt. 99, nootti 35) huomauttaa kuitenkin, että Merleau-Ponty ei asetu varsinaisesti de Saussuren teorioita vastaan, vaan kyseenalaistaa niistä tehdyt yksinkertaiset tulkinnat. Sekä de Saussurelle että Merleau-Pontylle kieli perustuu sosiaalisten konventioiden varaan (Merleau-Ponty 1945/98, 214, 447; de Saussure 1972/85, 101-102, 104). Kun Merleau-Ponty esittää, että puheen ja sen merkityksen suhde on motivoitu, hän puhuu tilanteesta, jossa subjekti kieltä käyttää. Motivoituminen ei tapahdukaan objektiivisten samankaltaisuuksien tasolla, kuten onomatopoeettisissa teorioissa, vaan paljon syvemmällä emotionaalisella tasolla. Puhe on motivoitunutta, koska siihen liittyy emotionaalinen panos. Puhe onkin kuin laulu - siinä on musiikin välittömyys. (Merleau-Ponty 1945/98, 218.)
Merleau-Pontyn kieliteorian vahvuutena on se, että siinä kysytään todella, millaisessa tilanteessa ihminen on kieltä käyttäessään ja mikä on hänen suhteensa siihen. Hänen teoriansa varaan rakennettu luennan teoria mahdollistaisikin luennan ymmärtämisen elettynä ja tunnettuna - maailmaan kietoutuneena.
Uskonnollinen luenta
Reduktio elämismaailmaan (Lebenswelt, monde vécu) on Merleau-Pontylle tärkein oppi-isän Edmund Husserlin hahmottamista reduktioista (Heinämaa 1996, 44-45). Reduktiossa on kyse maailman sulkeistamisesta, epäilyn menetelmästä, jonka avulla pyritään palaamaan havaintoon välittömänä kokemuksena (mt. 17-23). Elämismaailma on puolestaan välitön ja inhimillinen maailma, joka on ennen teoreettisen asenteen maailmaa (Satulehto 1992, 8, 67). Se on yksilön maailma sellaisena kuin se hänelle ilmenee. Sen voi ajatella käsittävän paitsi hänen kielensä myös hänen arvonsa ja norminsa, hänen koko suhtautumisensa maailmaan. Se on inhimillinen ja historiallinen maailma (mt. 8).
Fenomenologian subjektikäsitys muodostuu kuitenkin ongelmalliseksi. Merleau-Pontykaan ei pysty Husserlin kritiikistään huolimatta irtaantumaan havaitsevasta subjektista, joka on analyysin keskiössä. Heinämaan (1996, 66) mukaan hän hylkääkin vain transsendentalismin tavanomaisen tulkinnan, jossa subjekti kantaa itsessään maailman hahmottamisen ja jäsentämisen mallia. Ongelmana on esimerkiksi se, että fenomenologian subjekti ei mahdollista samanaikaista pirstoutumista erilaisiin identiteetteihin. Luennan teoriassa se ei esimerkiksi mahdollista sitä, että sama lukija eläytyisi ja ottaisi etäisyyttä tekstiin yhtäaikaisesti.
Merleau-Pontyn kieliteorian avulla voidaan kuitenkin ymmärtää uskonnollista luentaa. Yksilö on omaksunut merkitsijöille merkityt ja tämä suhde on emotionaalinen - se tunnetaan ruumiillisesti: paha on paha on paha. HIM-esimerkin valossa 666-merkitsijä on uskonnollista luentaa harjoittavalle lukijalle paitsi lähtöpiste myös päätepiste. 666 on nostettu jo luennan alussa pahan symboliksi, jonka kautta laajennetaan tulkintaa kohti muuta tekstiä. Kyse ei siis ole reseptioesteetikoiden esittämästä aukkokohtien täyttämisestä, vaan paremminkin merkityksen laajentamisesta yhdestä merkityksestä muihin. Kun luennan kuluessa tekstistä ei löydetä omia arvoja, palataan 666-merkitsijään, ja teksti todetaan satanistiseksi5.
Uskonnollinen luenta on sitä vahvempi mitä tiukempi on uskonnollisen ryhmän ja ryhmäidentiteetin ote yksilöstä. Jos maailmansuhde on läpikotaisin uskonnollinen, tulkitsee yksilö periaatteessa kaikkia tekstejä ja koko maailmaa uskonnollisesti. Tästä uskonnollisesta fundamentaaliluennasta luopuminen merkitsisi oman uskonnollisen identiteetin rappeuttamista. Uskonnollisessa luennassa pitäytyvä ei haluakaan ottaa askelta hyvän ja pahan tuolle puolen - tilaan jossa arvojen konstruktiivisuus tunnustetaan ja mahdollisuus arvokritiikille avautuu. Hän haluaa taistella merkistä ja pitää kiinni merkityksestä, jota ei pohjimmiltaan voi hallita.
Diskursiivinen käänne
Merleau-Pontyn kieliteorian avulla voidaan tarttua subjektiin ja siihen intohimoiseen tapaan, jolla tämä parhaimmillaan tai pahimmillaan suhtautuu kieleen, ja ymmärtää myös, kuinka perimmäisellä tavalla ihminen on kiinni maailmassaan. Teoriassa ei ole kuitenkaan sosiologista ulottuvuutta, jonka avulla voitaisiin laajentaa keskustelua pahaksi lukemisesta.
Kysymys kuuluu, miten on mahdollista, että ihmiset lukevat esimerkiksi HIMin käyttämää 666-merkitsijää pahuudeksi? Suomen tapakristillisessä ilmapiirissä (ks. Sihvo 1997) tuskin voidaan ajatella, että kansan syvien rivien uskonnollisuus olisi ainoa syy tähän.
Avuksi nousee Michel Foucault, jonka teorioiden taustalla näkyy paitsi Nietzschen myös Merleau-Pontyn vaikutus (Dreyfus ja Rabinov 1983, 111-112). Tilanteen selitykseksi näen satanismin diskurssin, joka on alkanut hahmottaa ihmisille vastenmielistä aluetta: tämä alue on perinteisten eettisten ja muiden - esimerkiksi musiikillisten - arvostuksien ulkopuolella tai niiden äärirajoilla. Satanismin diskurssi vaikuttaa myös osaltaan uskonnolliseen luentaan. Se rakentaa elämismaailmaa, jossa subjekti elää ja lukee maailman ilmiöitä.
Diskurssit ymmärrän tässä yhteydessä tavoiksi inhimillistää ja representoida sosiaalista todellisuutta. Ne tuottavat todellisuutta ja myös itse subjektin, kuten Foucault on varhaistuo-tannossaan esittänyt. Les mots et les choses -teoksessa Foucault (1966/99, 15) esittää kuuluisan väitteensä siitä, ettei ihmissubjekti ole kuin viimeisten parin sadan vuoden tuote, joka voi kadota yhtä nopeasti kuin on syntynytkin. L'archéologie du savoir -teoksessa Foucault pyrkii osoittamaan, kuinka subjekti määrittyy juuri sen kielen kautta, mitä hän käyttää. Diskurssit luovat positioita, joihin subjektien on määriteltävä itsensä. (Foucault 1969/99, 68-74, 124-126.) Diskurssit siis mahdollistavat minuuden kokemuksen, mutta samalla ne rajaavat yksilön tilan tiettyjen maailman havainnoimistapojen puitteisiin. Ne antavat tai luovat sen paikan, jossa ihmiset maailmansa elävät ja tulkitsevat.
Satanismin diskurssin historiaa
Satanismiin ja saatananpalvontaan liittyvien käsitysten jäljittämisen voisi aloittaa kaukaa historiasta (ks. esim. Nenonen 1999; Salmenpohja 2000). Tässä yhteydessä olen etupäässä kiinnostunut kuitenkin lähihistoriasta ja siitä tavasta, jolla satanismi ja saatananpalvonta liitetään metallimusiikkiin.
Satanismi ja saatananpalvonta alkoivat herättää Yhdysvalloissa kohua 1960-70 -luvuilla. Taustalla olivat niin Charles Mansonin ryhmän tekemät murhat (1969-74) kuin Anton LaVeyn vuonna 1966 perustama "Church of Satan". Medialla oli suuri rooli kohun levittämisessä ja muokkaamisessa. (Salmenpohja 2000, 33.)
Samoihin aikoihin rock-yhtyeet olivat kiinnostuneita okkultismista ja mystiikasta. Perinteitä oli, sillä jo blueslegenda Robert Johnsonin kerrotaan tehneen sopimuksen paholaisen kanssa (Moynihan & Søderlind 1998, 2; Valentine 1999, 25; vrt. Kuure 1999; Wall Hinds 1992, 156). 1960-luvulla okkultismista ja satanismista innostuivat muiden muassa nykyään niinkin hyväksytyt yhtyeet kuin Beatles ja Rolling Stones (Moynihan & Søderlind 1998, 2-3; Valentine 1999, 25-29).
Heavy metal oli huonossa huudossa jo alusta alkaen. Led Zeppelin oli ensimmäinen yhtye, joka suosituimpana ei ollut arvostetuin (Ehrnrooth 1987, 19). Yhdysvalloissa median ruokkimalle pelolle löytyikin helposti kohde, uusi raskaampi ja kovempi musiikin laji. 1970-luvulla esitettiin vain epäilyksiä ja julkisia syytteitä muiden muassa esimerkiksi rakkaudesta ja iloisesta ympäriyön juhlimisesta laulavaa Kiss-yhtyettä kohtaan. 1980-luvulla heavy-muusikoita yritettiin oikeudessa saattaa vastuuseen fanien tekemistä itsemurhista (Valentine 1999, 27; ks. Pulling 1989/93).
Idea metallimusiikin sekä satanismin ja saatananpalvonnan toisiinsa liittämisestä näyttäisikin rantautuneen juuri USA:sta Suomeen. Julkisuuteen varsinainen nuorten saatananpalvonta tuli Suomessa vasta 1993 (Liimatainen 1996, 94). Tässä vaiheessa ilmiötä ei liitetty vielä niin voimakkaasti metallimusiikkiin. Esimerkiksi vuonna 1994 julkaistussa Saatana kutsuu minua -dokumentissa ei korosteta yhteyksiä metallimusiikkiin. Samaan aikaan Norjassa noussut black metal teki musiikin yhdistämisen satanismiin ja saatananpalvontaan helpommaksi. Esimerkiksi vielä 1988 Lasse Halme esittää artikkelissaan Pedon luku, että Iron Maiden -yhtye 666-symboleineen on taistelemassa uuden ja paremman maailman puolesta. Tämä maailma oli murtumassa. Kuitenkaan itsessään black metal ei aiheuttanut diskursiivista käännettä. Se antoi vain entistä paremmat perustelut liittää metallimusiikin saatananpalvontaan. Esimerkiksi saatananpalvontaa vastaan taisteleva Riku Rinne joutuu vielä Syvyyden kuilusta -teoksessaan (1994) turvautumaan tarinaan siitä, kuinka Kiss-yhtyeen konsertti Oulussa 1984 meni pilalle kymmenen uskovaisen rohkean toiminnan vuoksi. Seuraavissa teoksissa (1996, 1999) esimerkeiksi on voitu nostaa black metal ja Norjassa tehdyt rikokset.
Michael Moynihan ja Didrik Søderlind (1998, 201-232) esittävät black metalin taustoja ja tapahtumia kartoittavassa teoksessaan, että juuri lehdistön karrikoiva uutisointi Norjaan perustetusta .Ordo Templi Orientiksesta. nosti black metal -muusikoiden innostusta saatananpalvontaa kohtaan. Samaiset kirkkoja polttaneet nuoret muusikot puolestaan käyttivät itse mediaa pelottelunsa torvena, ja media rakensi black metalista ja satanismista uutta karikatyyria (mt. 92-98; ks. myös Salmenpohja 2000, 45, 58-59). Koko episodi herättää kysymyksen todellisuuden luonteesta. Elämmekö todellakin sitä hyperrealismia, josta esimerkiksi Jean Baudrillard (1976/93, 70-74) kirjoittaa? Muodostuuko todellisuus vain todellisuuden kuvausten pohjalta? Toden ja provokaation välisen eron havaitseminen on muodostunut yhä vaikeammaksi.
Suomessa on Riku Rinteen kirjoitusten ohella ilmestynyt paljon satanismia, saatananpalvontaa ja noituutta käsittelevää kirjallisuutta suomalaisten kirjoittamina ja kääntäminä6. Nämä teokset voi jaotella kolmeen eri ryhmään. Ensiksikin on noituutta käsitteleviä kehitystarinoita (ks. Irvine 1974/95; Harper & Pughin 1990/97), joissa musiikin yhteyttä ei mainita. Toisen ryhmän muodostavat esimerkiksi uskontotieteelliset ja erityisesti uusia uskontoja koskevat selvitykset, joissa satanismin ja saatananpalvonnan yhteys metallimusiikkiin saatetaan mainita, mutta asiaan otetaan silti kriittistä etäisyyttä (ks. Arlebrand 1992/94; Hermonen 2000; Hjelm 2000; Liimatainen 1996, Rikkinen 2000). Kolmannen ryhmän muodostavat selvästi uskonnollisesti motivoituneet kirjoittajat (ks. Ahorinta 1997; Brown 1992/98, 1998, 1999; Hiltunen 1995; Pulling 1989/93; Rinne 1994, 1996, 1999). Nämä olettavat saatananpalvonnan ja musiikin yhteyden, ja esimerkiksi metallimusiikki koetaan vaaraksi kuulijalleen.
Saatanallinen huipennus
Saatananpalvojien rooli mediassa kasvoi Suomessa 1990-luvun loppua kohti (ks. myös Hjelm 2000). Tämä näkyy hyvin Helsingin Sanomissa, jonka uutisaineiston olen käynyt kokonaisuudessaan läpi vuodesta 1995 vuoteen 2000 asti. Tammikuusta 1995 heinäkuulle 1998 asti satanismi ja saatananpalvonta on hyvin marginaalinen aihe. Tämän jälkeen saatananpalvonta alkaa saada enemmän uutistilaa, ja vuosi 1998 huipentuu runsaaseen uutisointiin Hyvinkään paloittelumurhasta. Vasta tässä vaiheessa lehden jutuissa aletaan rinnastaa keskenään satanismi, saatananpalvonta ja black metal. 7 Black metal esitellään lukijoille omassa artikkelissaan satanistisena metallin muotona (ks. HS 22.12.1998, A5). 8
Maltillisinta kantaa asiassa ovat pitäneet evankelis-luterilainen kirkko ja uskontotieteilijät (ks. esim. Heino 1999; Liimatainen 1996, 95; Nykänen 1998). He ovat varoneet tekemästä jyrkkiä yleistyksiä metallimusiikin ja saatananpalvonnan välillä. Sama ei välttämättä päde poliiseihin ja nuorisotutkijoihin.
Helsingin Sanomien uutisissa poliisit liittävät saatananpalvonnan tiettyihin symboleihin: pentagrammeihin, väärinpäin käännettyihin risteihin ja muuhun okkultistiseen tai antikristilliseen symboliikkaan. Näin esitettynä poliisien tapa tulkita rikoksia ei poikkeaisi juurikaan uskonnollisesta lukutavasta. Myös poliisi etsii tiettyjä merkitsijöitä ja tulkitsee niiden kautta koko ilmiön9. Nuorisotutkijoidenkin tekemissä raporteissa satanismista ja saatananpalvonnasta (ks. Hermonen 2000, 283; Kuure 199910 ) viitataan merkkeihin samalla tavalla. Osoittaako jokainen pentagrammi saatananpalvojan?
Ilmiö on laajentunut oikeusinstituutioon. On tapahtunut uskonnollinen siirtymä: ei vain poliisi, vaan myös oikeusinstituutio on alkanut olla kiinnostunut metafyysisestä pahuuden tematiikasta. Tämä nousi esiin erityisesti Hyvinkään paloittelumurhan yhteydessä, kun teko julistettiin ensimmäiseksi saatananpalvontaan liittyväksi rituaalimurhaksi maailmassa (ks. HS 18.3.1999, B1; 25.3.1999, B3; 26.3.1999, B3; 29.7.1999, B2; 12.8.1999, A3, B1). Teolle olisi voitu etsiä psykologisia tai sosiologisia selityksiä, mutta juuri saatananpalvontaa painotettiin. Ehkäpä haluttiin löytää yksiselitteinen syy, minkä myyttinen saatananpalvonta mahdollistaa. Hovioikeuden mukaan satanismilla tai saatananpalvonnalla ei kuitenkaan ollut vaikutusta rangaistukseen (HS 25.2.2000, B2). Joka tapauksessa murhaan ja sen saatananpalvontayhteyksiin kiinnitettiin paljon huomiota. Jutun yhteydet musiikkiin tehtiin selviksi. Helsingin Sanomat (18.3.1999, B1) kirjoittaa: "He kuuntelivat jatkuvasti black metal -musiikkia ja erityisesti kappaletta Kainin tekemästä Aabelin uhrauksesta. Syytteen mukaan he lietsoivat itsensä uhrausmenoille sopivaan mielentilaan." (Vrt. HS 12.8.1999, B1.)
Titus Hjelm on löytänyt kolme hegemonista diskurssia satanismin esittelystä lehdistössä. Ensimmäisen mukaan satanismi on todellista. Se esitetään Saatanan tekoina. Toisen mukaan satanismi nähdään vaarallisena. Tässä näkemyksessä nähdään esimerkiksi black metal -musiikki tienä satanismiin. Kolmannessa diskurssissa satanismi yhdistetään rikollisuuteen. (Hjelm 2000, 291-294.) Hyvinkään paloittelumurhan otsikointi kattaa kaikki nämä kolme. Mediassa noussut kohu johti kausaalisuhteiden vetämiseen erityisesti black metalin ja saatananpalvon-nan välille. Murha nähtiin sinä päätepisteenä, mihin black metal todella johtaa. Näin määriteltiin entistäkin ahdasmielisemmällä tavalla saatananpalvojien joukko: kaikki black metalin kuuntelijat ovat potentiaalisia saatananpalvojia. Ovatko rikoksentekijän musiikkimieltymykset alkaneet määrätä sitä, miten rikoksia tulkitaan?
Vallan retoriikka
Minna Rikkisen (2000, 300) mukaan on ongelmallista, ettei saatananpalvonnalle näytä olevan julkisuudessa mitään muuta määritelmää kuin se, että sen harjoittajat käyttävät mustia vaatteita, kuuntelevat metallia ja kaatavat hautakiviä. Myös opillisen ja ideologisen puolen, satanismin, määrittely näyttäisi olevan aivan yhtä hataralla pohjalla. Suomalainen uskonnollinen oppositio on paikoittain yhdistetty kristillisessä tulkinnassa satanismiksi (mt. 306). Olennaista onkin, että ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä koodistoa satanismille. Satanismi on kulttina nuori (Nenonen 1999), eikä edes Church of Satanilla ole ollut suurempaa vaikutusta, ja vielä vähemmän nyt, kun sen perustaja LaVey on kuollut (Kuure 1999; Salmenpohja 2000, 33). Church of Satanin merkitys onkin rajoittunut saatananpalvonnan myytin vahvistamiseen (Salmenpohja 2000, 33). Satanismi on mediauskonto (vrt. Hjelm 2000; Salmenpohja 2000). Suomen puitteissa ei ole Saatanan kirkkoa, johon voisi liittyä11, eivätkä edes metallifestivaalit tarjoa mitään yksinkertaista polkua Saatanan maailmaan, vaikka esimerkiksi Pekka Y. Hiltunen (1996, 5) ja Tapio Kuure (1999) näin väittäisivätkin.
Kyse on ennen kaikkea todellisuudelle annetuista merkityksistä. Michel Foucault (1976/99, 113) on todennut, että valtaa siedetään vain sillä ehdolla, että se pystyy kätkemään omat mekanisminsa. Hyvinkään paloittelumurhan yhteydessä kävi juuri näin. Etsittiin syyllisiä sen sijaan, että olisi käyty yhteiskunnallista keskustelua12. Tässä on kyse siitä, että satanismin diskurssi peittää vallan toiminnan. Vallassa ei ole kyse repressiosta, vaan se on tehokkaimmillaan silloin, kun se on tuottavimmillaan (Foucault 1975/84, 195-196; 1976/99). Satanismin diskurssi on ymmärrettävä juuri haluksi tuottaa yhä uusia luokitteluja. Ilmiö pilkotaan ja analysoidaan tarkasti, mutta sen ongelmia ei nähdä yhteiskunnallisiksi. Ehkäpä keskustelu satanismin yhteiskunnallisista kytkennöistä loukkaisi liiaksi niitä perinteisiä arvoja, joita ihmiset pyrkivät pitämään hengissä. Valitettavasti vain tällä prosessilla on käänteisvaikutuksensa. Juuri pahaa ymmärtämään ja luokittelemaan pyrkivä satanismin diskurssi saattaa edistää satanismin leviämistä.
Koko prosessissa on toteutunut eräänlainen syntipukki-ilmiö, jolla on juurensa kristillisessä perinteessä (ks. Girard 1972/77). Kun pahaa ei voida nähdä itsessä, se sijoitetaan ulkopuolelle. Black metaliin on ollut helppo liittää negatiivisia stereotypioita. Itse asiassa metallimusiikki on jo Led Zeppelinistä lähtien ollut genrenä eräänlainen "low-other". Tämä Peter Stallybrassin ja Allon Whiten (1986, 5-6) käsite kuvaa sosiaalisesti marginalisoitua, jolla on silti symbolisesti keskeinen rooli. Esimerkiksi metallimusiikki hyvästä myynnistä huolimatta pidetään pitkälti pois radiosta, televisiosta ja lehdistöstä. Kuitenkin sillä on symbolisesti keskeinen osa, kun puhutaan esimerkiksi nuorten satanismista ja saatananpalvonnasta. Pohjimmiltaan on kyse konteksteista. Metalli on määritelty alaspäin ongelmanuorten musiikiksi. Jos esittämisen kontekstia vaihdetaan, muuttuvat mielipiteetkin yllättävän nopeasti (esimerkkinä Waltari-yhtyeen ja Jorma Uotisen Evankeliumi Kansallisoopperassa).
Satanismin diskurssi erottaa toisistaan hyvän ja pahan metallin. Esimerkiksi Keijo Ahorinta (1997, 76) puhuu white metalista, joka pelastaa black metalia kuuntelevia saatananpalvojia kristityiksi. Satanistisiksi voitaisiin lukea aivan yhtä hyvin muita metallin genrejä (death, doom, gothic jne.), mutta koko metallimusiikin syyllistäminen herättäisi mielikuvan uskonnollisesta toiminnasta. Sen sijaan rajautuminen black metal -musiikkiin takaa sen, että esitys on yhteiskunnallisesti vakuuttava. Tämä on pahan tuottamisen retoriikkaa. 13
Black metalin satanismi joudutaan jatkuvasti perustelemaan ulkomusiikillisilla tekijöillä, esimerkiksi Norjan tapahtumilla. Muutoin satanismin todistaminen saattaisi olla vaikeaa. Esimerkiksi Hyvinkään paloittelumurhassa lehtiuutisten mukaan inspiraationa käytetty musiikki on norjalaisen Ancientin levyltä The Cainian Chronicle (1996). Kuitenkin levyn sanat perustuvat Sam Chuppin ja Andrew Greenbergin teokseen The Book of Nod (White Wolf Publishing). Kainin ja Aabelin aihetta on käytetty myös (katolisessa) kuvataiteessa runsaasti. Periaatteessa Ancientin ja kristillisen kuvataiteen välillä ei ole eroa. Molemmat kuvaavat samaa tapahtumaa, ja ilman tekstin ulkopuolista oletusta satanismista on mahdotonta sanoa, kumman pitäisi olla kristillinen ja kumman satanistinen.
Mustavalkoinen maailma
Foucault hylkää vallan ominaisuutena ja pitää sitä suhteiden verkkona, joka on läsnä kaikkialla. Hänen käsityksessään painottuukin vallan mikrotaso suhteessa makrotasoon. Valta tulee ensisijaisesti alhaalta, ja sitä vahvistetaan ihmisten välisissä suhteissa. (Foucault 1975/84, 31-33; 1976/99, 123-124.) Onkin erityisesti korostettava, ettei satanismin diskurssi ole kristillisestä näkökulmasta tuotettua despoottista vallankäyttöä. Se on samalla diskurssi, johon myös niin sanotut satanistit turvautuvat (ks. Salmenpohja 2000, 53-57).
Edellä on huomioitu, kuinka satanismin diskurssi on saatanallistanut black metalin ja oikeuttanut itsensä diskurssina erottamalla black metalin muista metallin genreistä. Useiden black metal -yhtyeiden jäsenet turvautuvat aivan samaan jaotteluun. Tämän lisäksi black metalin sisällä taitetaan peistä siitä, mikä on oikeasti blackia (ks. Salmenpohja 2000, 51). Kysymys pelkistyy: kuka on oikeasti saatanallinen ja kuka edustaa true black metalia.
Enochian Crescent
Omega Telecvovim (1999: Avantgarde Music)
"Väkisinkastettu", ote
Väkisinkastettu
On Vihastaan veistänyt nyrkin
Verellä punatun
Vieraista valheista koostetun
Ristin kiesus
Ja mustakaapujen lauma
Kiroten heitetään
Kuolemaan ulos pakkaseen
Järven jäällä kirves soi
Teräs lauloi ja Verta joi
Väkisinkastettu
On lihastaan poistanut myrkyn
Beetlehemin saastan
Korppikotkien hylkimän haaskan
Raadon löyhkä
Ja pastorin likaiset valheet
Hurmeella huuhdotaan
Silmä, Perkele, silmästä!!!
Järven jäällä kirves soi
Teräs lauloi ja Verta joi
Herramme Saatanan nimeen
Kastan itseni uudelleen
Tuhansien kristittyjen Verellä
Pesen itseni puhtaaksi
Mätänevän kristuksen löyhkästä
Syleile minua Kylmyydelläsi ja
Lohduttomuudellasi
Oi Pimeyden Musta Valtias, olen orjasi
Raiskaa minut Vihallasi ja Raivollasi
Oi Herramme Saatana, olen Huorasi
Väkisinkastettu
On Vihastaan siittänyt Koston
Tuonelle vihityn
Totuuden voimalla siunatun
Pyrin tässä yhteydessä tarkastelemaan satanismin diskurssin valossa, miten satanismi voitaisiin rakentaa black metal -sanoituksessa. Malliesimerkkinä käsittelen vaasalaisen Enochian Crescentin kappaletta "Väkisinkastettu" (ks. sitaatti). Esimerkki on radikaali, sillä vain ani harvat black metal -yhtyeet ovat näin suoraan antikristillisiä. Kappale on jopa Enochian Crescentin tuotannossa poikkeus, sillä yhtye ammentaa normaalisti tekstiensä ainekset mystiikasta ja okkultismista, eikä keskity kristittyjen herjaamiseen. Se voisi olla parodiaa, mutta yhtyeen jäsenten mukaan sitä ei ole sellaiseksi tehty (ks. Enochian Crescentin kotisivu).
"Väkisinkastettu" rakentuu vastakohtien varaan. Siinä esitetään kristinuskon edustajat lammaslaumana. Todellinen satanisti sen sijaan alistuu vain personoidun Saatanan edessä. Vastakkain asetetaan siis yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Näin kristinuskosta rakennetaan liikkumatonta ja muuttumatonta yhteisöllisyyden seinää. Kuitenkin juuri kristinusko on ollut osaltaan synnyttämässä modernia subjektikäsitystä. Moraali synnyttää vapaan yksilön. (Taylor 1989.)
"Väkisinkastettu" -kappaleessa vapaus toteutuu totaalisena - fantasiana yhtenäisestä identiteetistä. Tämä voidaan liittää koko saatananpalvonnan ja satanismin ilmiöön. Myöhäismoderniteetille ominainen pirstaleisuus ja varmojen totuuksien katoaminen on johtanut siihen, että identiteetti ei ole enää niin ongelmaton kuin aiemmin. Johan Fornäs (1995, 45, 258-259) esittää, että yksilöillä on yhä suurempi tarve peilata (reflektoida) itseään erilaisten pintojen kautta. Satanismiin ja saatananpalvontaan liittyvä individualismi (ks. Hermonen 2000, 279-281) voidaan nähdä myös yrityksenä palauttaa eheä identiteetti eli yksilö, joka toimii johdonmukaisesti tilanteesta riippumatta. Tällaisena autenttisuuden kaipuuna "Väkisinkastetunkin" totuuden retoriikka voidaan nähdä analogiana herännäisyydelle (ks. Kivivuori 1999, 39-53). Satanismi ja saatananpalvonta voitaisiin myös nähdä yritykseksi vastata myöhäismodernin ihmisen elämän problematiikkaan. Juha Siltala on jopa esittänyt, että satanistit edustavat melko hyvin nykyistä valtauskontoa, jossa vahvemmat selviävät ja heikommat sortuvat (Sundberg 1999, D2) . eli individualismin paatosta nykykulttuurissa.
"Väkisinkastettu" -kappaleessa seksuaalisuus voidaan lukea eräänlaiseksi saatanallisuuden pääprinsiipiksi. Se toteutuu puhdistumisen riittinä, jota vasten asettuvat "pastorin likaiset valheet" ja "myrkky". Tekstin minä pesee itsensä puhtaaksi vihollistensa verellä. Epäilemättä kristinuskon kuvaaminen likaisena on vanha nietzscheläinen teema, mutta jos .Väkisinkastettu. halutaan lukea satanistiseksi, ei siinä toteudu Nietzschelle ominainen astuminen arvokategorioiden ulkopuolelle (ks. Deleuze 1962/99). Päinvastoin, jos "Väkisinkastettu" halutaan lukea satanistiseksi, on elettävä binaaristen oppositioiden kanssa. Esimerkiksi satanistinen vapaus yhdistyy eräänlaiseen väkivaltais-seksuaaliseen hurmioon, jonka kääntöpuoli on "Väkisinkastetun" mukaan seksuaalisuuden ja väkivallan kieltävä kristinusko. Tuskin verellä oikeuttaminen ja seksuaalisuus kuitenkaan ovat kovinkaan radikaaleja keinoja. Itse asiassa kristillinen (katolinen) taide on käyttänyt molempia ja monin paikoin rajummallakin tavalla.
Mitä seksuaalisuuteen tulee, on pop-artisti Madonna paljon radikaalimpi kuin Enochian Crescent, joka ei varsinaisesti kyseenalaista perinteisiä arvoja. Madonnan videoissaan ja konserteissaan harrastama ruumiilla vittuilu (gender fucking) horjuttaa patriarkaalisia arvoja (Kaplan 1993, 150, 156-157; Patton 1993, 95-97). "Väkisinkastettu" sen sijaan on kiinni maskuliinis-seksuaalisessa ja fasistisessa väkivaltaisuudessa. Madonnaan verrattuna "Väkisinkastetun" macho-masturbointi vaikuttaakin vain naurettavalta. Loppujen lopuksi kappaleen mahdollinen uhkaavuus voidaan ymmärtää vain siinä valossa, että pahuus on tabu, jonka käsittely herättää paljon vahvempia tunteita kuin popjumalatar Madonnan harjoittama ekshibitionismi. "Väkisinkastettu" voidaan ymmärtää uhkaavana satanismin diskurssin taustaa vasten.
Jos "Väkisinkastettu" halutaan lukea satanismin representaationa, tuotetaan sekä kristinusko että satanismi lantin kääntöpuolina tai vastakkain asettuvina seininä. Satanistinen lukija tarvitsee omaa representaatiotaan kristinuskosta halveksittavana. Kristinusko täytyy pelkistää vihattavaan yhtenäisajatukseen, johon oma vapaa, korkeampi ja eheämpi identiteetti voidaan suhteuttaa. Kristilliselle lukijalle kappaleessa toteutuva väkivalta ja brutaalius piirtävät kuvaa satanismista ja saatananpalvonnasta. Voisi myös ajatella, että kappale tarjoaa kristilliselle lukijalle mahdollisuuden määritellä omia moraalisia rajojaan ja identiteettiään sen kautta, mitä hän ei halua olla14.
Vaihtoehtoiset todellisuudet?
Artikkelissani olen tarkastellut metallimusiikin satanistiseksi lukemista kahdella eri tasolla. Ensinnäkin olen hahmotellut teoriaa uskonnollisesta luennasta. HIM:iä käsitellessäni esitin, kuinka uskonnolliseen lukutapaan turvautuva lukija taistelee merkistä. Sotaa käydään siis semioottisesti - merkityksestä kamppaillaan vaihtoehtoista merkitystä vastaan (vrt. Eco 1975/98, 199; Fiske 1989/94, 5-10). Uskonnollinen lukija haluaa pitää merkin uskonnollisena. Esimerkiksi HIM:in tapauksessa 666-merkitsijä halutaan lukea pahan symboliksi.
Toinen taso on diskursiivinen ja vallan taso. Tämä taso on edelliseen verrattuna ei-subjektiivinen (ks. Foucault 1969/99, 74; 1976/99, 121-127). Siinä on kyse paremminkin siitä todellisuuden tasosta, joka antaa pohjan subjektiivisille kokemuksille. Esimerkiksi satanismin diskurssi muodostaa pohjan, josta käsin uskonnollinen luenta toteutuu.
Tarkoitukseni on ollut osoittaa, ettei black metalia voi lukea mitenkään neutraalilla tavalla satanistiseksi. Näkemykseni on, että black metal on satanistista vain satanismin diskurssin taustaa vasten. Mitenkään muuten black metalin monesti kliseinenkin symbolien pyörittely ei muutu satanistiseksi. Madonna-tutkimus on kuitenkin oivallisesti huomannut, että Madonna purkaa uskonnollisia symboleita merkeiksi. Hän toisin sanoen irrottaa symbolit alkuperäisestä uskonnollisesta yhteydestä ja käyttää niitä merkkeinä omiin tarkoituksiinsa. (Fiske 1989/94, 103, 106; vrt. Morton 1993, 226.) Näin toimii pääosaltaan myös metallimusiikki. Uskonnolliset symbolit on purettu metalligenren käyttöön. Se, haluaako joku antaa noille merkeille uudestaan uskonnolliset määreet, riippuu siitä, minkälaisiin todellisuuden määrityksiin hän turvautuu.
Tutkijat ovat yleensä ajatelleet metallimusiikin kuuntelijat homogeeniseksi joukoksi. Tällöin päädytään liian helposti kantaan, jossa yhden teot merkitsevät myös toisten tekoja. On kuitenkin yltiöpäistä kuvitella, että esimerkiksi satanismin diskurssi hallitsisi totaalisesti todellisuuden määrittelyä ja määrittäisi jokaisen lukijan tulkitsemaan uskonnollisin määrein metallimusiikkia satanistiseksi. 15 Todellisuus ei koostu vain yhdestä diskurssista ja yhdestä totuudesta, eikä valtaa tule nähdä totaliteettina. Subjekteilla on suhteellinen mahdollisuus vaikuttaa itse todellisuuteensa. Subjektin liittäminen subjektipositioon edellyttääkin, että subjekti itse panostaa positioon (Hall 1996, 6; Hollway 1984, 237-238). Lopulta kysymys voi pelkistyä siihen, minkälaisia todellisuuksia subjektin valittavaksi tarjoutuu - onko varaa liikkua erilaisten diskurssien välillä, vaihtaa ja vastustaa positioita. Jos aletaan esittää vaihtoehdotonta todellisuuskuvaa, jossa jokainen black metalin kuuntelija on potentiaalinen hautakivien kaataja ja tappaja, voi tämä olla hyvinkin todellisuutta jo huomenna
Vastaukset 10
Vanhimmat
Täytyypä lukea koko teksti läpi ja kommentoida sen jälkeen tarkemmin. Kai toi on sun oma tuotos, vai joku löytö?
Missä aineessa tollasta pääsee tutkimaan, ja mikä tutkielma toi on? Prosemma?
Silimiin sattuu... Pitää varmaan lukeakin toi joskus.
http://www.alli.fi/alli/ntutk/201/oksanen.html
Mitä lääkkeitä popsit, kun saat noin kovat hallut?
Ketä kiinnostaa, ei minua ainakaan. Hevimetalli-innostukset kuuluu luonnollisena osana tiettyyn ikään ihmisellä, ei siinä ole kuule mitään ihmeellistä. Kaikinmokomin ole hyvä vaan ja luennoi. Mutta ota huomioon että tämä aihe saattaa joiltakin irrottaa korkeintaan hörähdyksen. Ei kannata loukkaantua jos ei juttujasi noteerata kovin korkealle kaikilla tahoilla. Sillä nämähän ovat täysin tyhjänpäiväistä lätinää.
..Hyvät hallut. Mahtavat lääkkeet käytössä. Mullekkin tuommoiset hallut.
Ompa sitte toooosi hyvä, ettei minuu hetkauta nro. 666 sen enempää, ku mitkää uskonnot saatanasta jumaliin.
Metallia kyllä kuuntelen, mutta en saa kiksejä hautuumaalla riekkumisesta, kyllä siäläki kerkee olemaan ihan tarpeeks sit joskus..
Päivittäises elämäs en ees muista tota kliseetä, et metallistit on "kaikki" saatananpalvojia tai ainaki satanistei..
Joskus siit saa muistutuksen, ku tulee uuden tuttavuuden kans musasta puhe; ootsä sit saatananpalvoja, ku metallia kuuntelet?
Miun pualesta jokainen saa pitää ennakkoluulosa, mitäs siitä itkemää, ku ei se koskaa mikskään muutu.
Lopuksi muistutan vielä kaikkia siitä, että ihminen tosiaan ON kaiken pahan alku..
Joku kuulemma loi meidät omaksi kuvakseen..
Puhut asiaa! Tuosta 666 numerosarjasta on tullut melkoisen kliseinen ja kulunut heavymusiikin tunnus. Jatkuvasti on keskustelupalstoilla nimimerkkejä joiden loppuliitteenä on tuo "maaginen ja satanistinen" merkintä 666. Iron Maiden on tehnyt pedonnumerosta se kuuluisimman vetäisyn joka kuuluu kyseisen brittiorkesterin legedaarismpiin mestariteoksiin. Myös 70-luvulla tuo mystikko ja fundementalisti Alistair Crowley oli laulujen kohteena joista tunnetuin on Ozzy Osbournen Mr.Crowly -klassikko ja tekihän Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Page kyseisestä herrasta laulun, kun hän muutti kyseisen fundementalistin entiseen taloon jonnekin syvään Englantiin ja rupesi huumeiden vaikutuksesta sekoilemaan ja tekemään yliluonnollisia asioita jotka olivat silkaa vainoharhaa. Olihan tuo samaisen orkesterin mestariteos Starway To Haven aikamoisten satanismisyytösten kohteena kun sitä kuulemma pyöritti takaperin oli siine kätketty saatanallinenviesti. Tekihän Maideninkin jätkät pienen pilan Yhdysvaltalaisille kiihkouskovaisille että pistivät Peace Of MInd -levylle takaperin kuunneltuna kuultavan humalaisen Nicko McBrainin Idi Ami -imitaation, joka oli tehty ikäänkuin jekuksi kun jo aikaisemmin mainittu The Number Of The Beast oli leimannut Maidenin Yhdysvalloissa satanisteiksi. Jo Black Sabbathin alkutaipaleella uskonnolliset ryhmät saivat slaakeja kun niiden ensimmäisen levyn takakanteen oli painettu väärinpäin käännetty risti ja edelleen se siellä remasteroidussa versiossa on.Yhdysvalloissa etenkin herkästi rockbändejä leimataan satanisteiksi, ihme ettei HIM:lle ole pahemmin semmoisia viestejä uskonnollisilta fanaatikoilta tullut. Ozzylle niitä tuli ilman ettei lauluissa ollut piiloviestin piiloviestejä, mutta lepakon päänpureminen, eläinten sisälmysten heittely konserteissa ja jne, saivat fanaatikot liikkeelle ja paljonhan niitä Ozzyn levyjä silloin 80-luvun alussa poltettiin. Mutta takaisin numeroon 666, sillä tuo muutenkin tuntu olevan kaikkien "huuhaa" -ihmisten lempinumerosarja ja sen todistaa jo eräässä The Osbournes -jaksossa ikihörhö Country Love joka tokaisee unohdettuaan talonsa turvanumerosarjan, "...Miksi se ei voisi olla 666..." eli on jo niin kulunut tuokin numerosarja että siitä näkyy vaan vähän reunuksia. Jos reiluun neljännesvuosisataan tuohon numerosarjaan ei koskettaisi, niin se olisi taas tuoreempi, mutta turhaahan tuota toivoo, kaikki bändithän sitä nykyään jotenkin ihannoi, tai ainakin melkein kaikki. Siksi poikkesin valtavirrasta ja laitoin nimimerkikseni 777, se ainakin tuottaa hyvää onnea. Ja vielä! Jos tarkastelee Black Sabbathin ekaa levyä vielä väärinpäin käännettyä ristiäkin pidemmälle niin jo levyn julkaisupäivä enteili jotain siihen liittyvää, se oli 13.2.1970. Miettikää ja lukekaa tuo turbonegron viesti tarkasti ja huolella! Tästä ei ole niin väliä kun väsyttää ja pitäisi äkkiä päästä kuuntelemaan Kotiteollisuutta, Kuolleen Kukan Nimeä, joka on paras suomenkielinen heavyrock -levy. Hynysellä & jätkillä on asennetta. Miettikääpä sitä!
haluaisin tiedot lähteenä käytetyistä kirjoista.
itse olin tuolloin saatanallisena vuonna 1998 yläasteella ja pohdin samoja asioita joskin paljon suppeammasta näkökulmasta. kouluumme tuli tuolloin bändipaitakielto ja tästäkös möly syntyi. kirjoittelin jonkun verran vastineita koska mielestäni tuo pinnallinen vaatteet on aatteet (mustiin pukeutuja on saatananpalvoja) luokittelu oli väärin.
Taas näitä "tiedän kaikesta kaiken koska osaan googlettaa ja copy pastettaa"-ihmisiä.. Antaisit muiden olla ja elää niinkuin tahtovat, ei sinun "valistaminen" heihin kuitenkaan mitään eroa tee. Sekoitit koko ajan tuossa sinun kirjoituksessasi, mikäli itse edes vaivauduit näpyttelemään noinkaan paljoa, satanismin ja saatananpalvonnan. Nämä kun ovat kaksi aivan eri asiaa niin kannattaa jo internetsivustoja selatessaan miettiä käytetäänkö tässä taas oikeaa termiä oikeassa asian yhteydessä.. Saarnaa vain jos tiedät mitä saarnaat ja vain jos voit elää saarnauksiesi mukaan.