Olemme olleet naimisissa pari vuotta, ei lapsia. Minulla on ollut aiemmin useita suhteita, yksi 5 vuoden avoliitto. Vaimollani ei juuri mitään kokemusta miehistä, asui 27-vuotiaaksi kotona äitinsä kanssa, kunnes menimme naimisiin. Avioliitto sujuu hyvin ja olemme onnellisia yhdessä.
Jos vaimoni ei ole töissä (ollaan samassa työpaikassa), hän on kotona. Hänellä ei ole harrastuksia. Jos hän haluaa mennä tapaamaan kavereitaan, niin hän haluaa usein minut mukaansa. Jos minä haluaisin harrastaa jotakin, niin hän jarruttaa - ei halua että jätän hänet yksin kotiin ja valittaa, jos vietän aikaa muualla. Harrastamme yhdessä kävelyä, tennistä, pyöräilyä ja erilaisia juttuja epäsäännöllisesti mutta kuitenkin.
Arki sujuu mainiosti ja olemme yleensä samaa mieltä asioista, mutta jos teen jotakin väärin, hän ei sano siitä, vaan se tulee ilmi vasta riidan yhteydessä.
Itse olen hyvinkin sovinnainen luonteeltani, ehkä liikaakin, ja yritän välttää riitoja tai ainakin puhua niiden syyt puhtaaksi.
No, mikään ei ole täydellistä ja ongelmana on satunnaiset raivokohtaukset. Muutaman kerran vuodessa hän pimahtaa täysin ja aloittaa kamalan haukkumisen; lyttää minut, koulutukseni, ammattini, perheeni (kaikki perheenjäsenet saavat osansa), sukuni, ystäväni, kotikaupunkini ja kaiken mitä vain keksii. Siihen vielä päälle kaikki asiat joissa en ole toiminut oikein sekä vanhat riidat riippumatta siitä sovittiinko ne jo vai ei vielä. Kyse ei ole oikeastaan riita jostakin tietystä asiasta, hän vain puhuu suunsa puhtaaksi tarkoituksenaan vain loukata mahdollisimman pahasti, Tiedän jo episodin alkaessa, mitä tuleman pitää, sillä se toistuu samalla tavalla joka kerta. Jos yritän sanoa jotain, hän vain korottaa ääntään eikä suostu minkäänlaiseen keskusteluun. Jos yritän lähteä tilanteesta, hän seuraa. Jos menen ulos, hän jatkaa siitä mihin jäi kun palaan. Hän haluaa minun osallistuvan riitaan, mutta se on ihan turhaa, kun hän vain käyttää sitä polttoaineena saadakseen lisää tulta roihuun. Sitä paitsi kaikki mitä sanon on väärin kuitenkin.
Se päivä on sitten pilalla ihan varmasti, eikä hänelle voi puhua kuin varovasti seuraavana päivänä. Vielä yksi yö siihen päälle ja kaikki on palannut normaaliksi.
Kun tilanne on rauhoittunut niin yritän joskus puhua siitä. Ainut asia mitä hän osaa sanoa on: "Vitutti"! enkä saa paljon muuta irti.
Sanon, että ei tuo nyt ihan rakastavan puolison käytöstä ole ja minulla on se tunne, että hän lähtee ovesta ulos viimeisen kerran hetkellä millä hyvänsä. Kun kysyn, voiko hänellä todellakin mennä kuppi niin nurin että lähtee? Hän vastaa ettei tiedä. Pelottaa oikeasti... Avioliiton ensimmäisenä vuonna näitä kohtauksia ei ollut kuin 1.
Voivatko hormonit tehdä tuollaista? Hän on pillereillä.
Onko se epävarmuutta, ahdistuneisuutta vai mitä ihmettä? Vai onko hänellä jokin luonnevika?
Hän on elänyt 15-vuotiaasta kahdestaan äitinsä kanssa ja aina saanut ilmeisen vapaan kasvatuksen. Häntä ei ole kielletty juuri mistään asiasta ja on saanut suunnilleen aina tahtonsa läpi. Hyvännäköisenä se lienee onnistunut muuallakin kuin kotona.
Hänellä on iloinen ja reipas luonne, mutta hän tekee vain sen minkä haluaa. Jos hän ei halua tehdä jotakin, niin se jää sitten tekemättä, riippumatta siitä, loukkaantuuko joku siitä vai ei. Usein sentään ymmärtää tilanteen ja jos on tärkeä asia kyseessä, niin tekee kyllä, vaikkakin pitkin hampain.
Toinen juttu mikä häiritsee on, että jos asiat ei mene putkeen niin hän voi alkaa kiukuttelemaan ja tiuskimaan minulle, vaikka syy ei olisi millään tavalla minun. Tämä on yksi asioista, joita en kerta kaikkiaan voi sietää. Haloo! Olen sinun rakastava miehesi. Älä minulle kiukuttele! Siitä sitten provosoituneena saatan tiuskaista vihaiseen sävyyn takaisin = en ole mikään heittopussi mille saa heittää mitä tahansa kommenttia, osaan kyllä antaa vastinetta, vaikken siitä pidäkään.
Vaikka vaimoni onkin yleensä ihastuttava ihminen, niin hän osaa myös olla töykeä. Saattaa esimerkiksi heittää paperin ja kynän mulle päin näköä ja tiuskaisee että kirjoita itse se onnittelukortti meidän kavereiden syntymäpäiväksi. Näitä ei sentään usein tule onneksi. Lisäksi hän on jotenkin riippuvainen minusta eli minun pitäisi aina hoitaa kaikki meidän asiat; muuttoilmoitukset ym. tommoset. Riippuvainen ei ehkä, mutta aloitekyvytön ja uusavuton??
Lisäksi kun jotain menee pieleen, hänen pitää aina löytää syyllinen ongelmiin ja jostain ihmeen syystä syyttävä sormi osoittaa aina minua. En tiedä miksi, eikä tästäkään keskustelemalla tule mitään tolkkua. Minun periaatteeni on se, ettei ketään syytetä, vaan katsotaan miten päästään tilanteesta eteenpäin, mutta tämähän ei toimi, jos toinen vain uskoo tähän.
Yleensä puhumme kaikista asioista, mutta nämä riita-asiat näyttävät olevan vaikeita avattavia. Jossainhan yleensä mättää, jos pitää kiukutella...mutta aika vaikea on keksiä syytä.
Miltä tämä nyt näyttää ulkopuolisen silmin? Vaikea tietysti sanoa, kun ette kuule kuin toisen puolen asiasta, mutta tuleeko mitään mieleen?
Jos vaimoni ei ole töissä (ollaan samassa työpaikassa), hän on kotona. Hänellä ei ole harrastuksia. Jos hän haluaa mennä tapaamaan kavereitaan, niin hän haluaa usein minut mukaansa. Jos minä haluaisin harrastaa jotakin, niin hän jarruttaa - ei halua että jätän hänet yksin kotiin ja valittaa, jos vietän aikaa muualla. Harrastamme yhdessä kävelyä, tennistä, pyöräilyä ja erilaisia juttuja epäsäännöllisesti mutta kuitenkin.
Arki sujuu mainiosti ja olemme yleensä samaa mieltä asioista, mutta jos teen jotakin väärin, hän ei sano siitä, vaan se tulee ilmi vasta riidan yhteydessä.
Itse olen hyvinkin sovinnainen luonteeltani, ehkä liikaakin, ja yritän välttää riitoja tai ainakin puhua niiden syyt puhtaaksi.
No, mikään ei ole täydellistä ja ongelmana on satunnaiset raivokohtaukset. Muutaman kerran vuodessa hän pimahtaa täysin ja aloittaa kamalan haukkumisen; lyttää minut, koulutukseni, ammattini, perheeni (kaikki perheenjäsenet saavat osansa), sukuni, ystäväni, kotikaupunkini ja kaiken mitä vain keksii. Siihen vielä päälle kaikki asiat joissa en ole toiminut oikein sekä vanhat riidat riippumatta siitä sovittiinko ne jo vai ei vielä. Kyse ei ole oikeastaan riita jostakin tietystä asiasta, hän vain puhuu suunsa puhtaaksi tarkoituksenaan vain loukata mahdollisimman pahasti, Tiedän jo episodin alkaessa, mitä tuleman pitää, sillä se toistuu samalla tavalla joka kerta. Jos yritän sanoa jotain, hän vain korottaa ääntään eikä suostu minkäänlaiseen keskusteluun. Jos yritän lähteä tilanteesta, hän seuraa. Jos menen ulos, hän jatkaa siitä mihin jäi kun palaan. Hän haluaa minun osallistuvan riitaan, mutta se on ihan turhaa, kun hän vain käyttää sitä polttoaineena saadakseen lisää tulta roihuun. Sitä paitsi kaikki mitä sanon on väärin kuitenkin.
Se päivä on sitten pilalla ihan varmasti, eikä hänelle voi puhua kuin varovasti seuraavana päivänä. Vielä yksi yö siihen päälle ja kaikki on palannut normaaliksi.
Kun tilanne on rauhoittunut niin yritän joskus puhua siitä. Ainut asia mitä hän osaa sanoa on: "Vitutti"! enkä saa paljon muuta irti.
Sanon, että ei tuo nyt ihan rakastavan puolison käytöstä ole ja minulla on se tunne, että hän lähtee ovesta ulos viimeisen kerran hetkellä millä hyvänsä. Kun kysyn, voiko hänellä todellakin mennä kuppi niin nurin että lähtee? Hän vastaa ettei tiedä. Pelottaa oikeasti... Avioliiton ensimmäisenä vuonna näitä kohtauksia ei ollut kuin 1.
Voivatko hormonit tehdä tuollaista? Hän on pillereillä.
Onko se epävarmuutta, ahdistuneisuutta vai mitä ihmettä? Vai onko hänellä jokin luonnevika?
Hän on elänyt 15-vuotiaasta kahdestaan äitinsä kanssa ja aina saanut ilmeisen vapaan kasvatuksen. Häntä ei ole kielletty juuri mistään asiasta ja on saanut suunnilleen aina tahtonsa läpi. Hyvännäköisenä se lienee onnistunut muuallakin kuin kotona.
Hänellä on iloinen ja reipas luonne, mutta hän tekee vain sen minkä haluaa. Jos hän ei halua tehdä jotakin, niin se jää sitten tekemättä, riippumatta siitä, loukkaantuuko joku siitä vai ei. Usein sentään ymmärtää tilanteen ja jos on tärkeä asia kyseessä, niin tekee kyllä, vaikkakin pitkin hampain.
Toinen juttu mikä häiritsee on, että jos asiat ei mene putkeen niin hän voi alkaa kiukuttelemaan ja tiuskimaan minulle, vaikka syy ei olisi millään tavalla minun. Tämä on yksi asioista, joita en kerta kaikkiaan voi sietää. Haloo! Olen sinun rakastava miehesi. Älä minulle kiukuttele! Siitä sitten provosoituneena saatan tiuskaista vihaiseen sävyyn takaisin = en ole mikään heittopussi mille saa heittää mitä tahansa kommenttia, osaan kyllä antaa vastinetta, vaikken siitä pidäkään.
Vaikka vaimoni onkin yleensä ihastuttava ihminen, niin hän osaa myös olla töykeä. Saattaa esimerkiksi heittää paperin ja kynän mulle päin näköä ja tiuskaisee että kirjoita itse se onnittelukortti meidän kavereiden syntymäpäiväksi. Näitä ei sentään usein tule onneksi. Lisäksi hän on jotenkin riippuvainen minusta eli minun pitäisi aina hoitaa kaikki meidän asiat; muuttoilmoitukset ym. tommoset. Riippuvainen ei ehkä, mutta aloitekyvytön ja uusavuton??
Lisäksi kun jotain menee pieleen, hänen pitää aina löytää syyllinen ongelmiin ja jostain ihmeen syystä syyttävä sormi osoittaa aina minua. En tiedä miksi, eikä tästäkään keskustelemalla tule mitään tolkkua. Minun periaatteeni on se, ettei ketään syytetä, vaan katsotaan miten päästään tilanteesta eteenpäin, mutta tämähän ei toimi, jos toinen vain uskoo tähän.
Yleensä puhumme kaikista asioista, mutta nämä riita-asiat näyttävät olevan vaikeita avattavia. Jossainhan yleensä mättää, jos pitää kiukutella...mutta aika vaikea on keksiä syytä.
Miltä tämä nyt näyttää ulkopuolisen silmin? Vaikea tietysti sanoa, kun ette kuule kuin toisen puolen asiasta, mutta tuleeko mitään mieleen?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jotakin sisäistä ristiriitaa ja mahdollisesti ahdistuneisuutta, heikko omanarvon tunto..? Kannattaa laittaa vähän seinää vasten ja tehdä selväksi ettei tuollainen käytös sovi, tai edes pyytää anteeksi ja osoittaa katumusta.
Voimia..
Skitsofreniaa itse veikkaisin? Mut kylkiäisenä tulee paljon muutakin mielenterveyteen liittyvää? Itse kohdannut skitsofreniaa sairastavan tyypin, nollasi minut täysin, oli hyvän päivän tuttu, jonka kanssa oli käyty hyviäkin keskusteluja aiemmin, mut näkemyserot olivat tulleet vahvasti esiin ennen raivokohtausta.
Yhden frendin kanssa olin tästä puhunut aiemmin ja oli neuvonut pitämään etäisyyttä häneen ja mielummin olemaan ollenkaan sellaisen kanssa tekemisissä? Minä hyväuskoisena jatkoin jutustelua ja väittelyäkin, jossa toinen korotti ääntään ja itselle tuli vähän vastenmielinen fiilis niistä kerroista.
Aloin välttelemään hänen kohtaamisia, juttelin kyl aina sopivan tilanteen tullessa ja pyrin aina olemaan reilu toiselle, mut ehkä sit nämä ristiriitaisuudet, joita aisti minussa herätti hänen mielikuvituksen, etten arvosta häntä jne. Minä olin silloin hänelle valehtelija, täysi nolla, mitään hyvää ei minussa nähnyt?
Halusi saada minut pelkäämään häntä, yritin ymmärtää ja selittää hänelle, ettemme ymmärrä toisiamme jne. Tuntui, et mikään sanominen ei mennyt hänelle jakeluun eli ei kuunnellut sanomisiani, koska niillä ei ollut hänelle merkitystä, tuntui rauhoittuvat vasta kun sanoin hänelle pelkääväni häntä. Jota tuntui keräävän minulta?
Vaikeita tapauksia, tuskin muuttuu paremmaksi, puheesi eivät auta asiaan, nämä raivoamiset toistuu aina, kun tilanne hänen kohdalla sitä vaatii, näistä käynyt keskustelua asiaan paremmin perehtyneiden kanssa. Kannattaa jutella alan ammattilaisten kanssa, ehkä osaavat antaa sinulle hyviä neuvoja, miten edetä asian kanssa?
Kaverisuhteen ainakin pistin saman tien poikki, hän yritti kyllä tulla juttelemaan kanssani, mut sain neuvoja, ettei kannata olla sovitteleva tapahtuneen jälkeen. Helpommalla pääsen, kun otan etäisyyttä toiseen.
No tuskinpa sentään skitsofreniaa...vähän rajaa nyt taas.
Minusta kuulostaa epäitsenäiseltä ihmiseltä,elää sinun kauttasi ja kuitenkin kateellinen että sulla on elämää/elämänkokemusta.
Yritäpä saada hänet kiinnostumaan omasta elämästään,kehittämään itseään riippumatta muista ihmisistä. Vaikuttaa liian pieneltä tuo hänen elinpiirinsä,silloin sinulla on suhteettoman suuri merkitys hänen elämässään ja kaikki vastoinkäymisetkin ovat sinun syytäsi.
Vastuuta ja itsenäisyyttä reseptiksi. Toki ihmisen pitää näihin itse havahtua,ei auta vaikka päälläsi seisoisit jos hän itse ei tätä tajua. Parisuhdeneuvonta voisi olla paikka jossa kommunikoida näitä asioita.
"Tämä on yksi asioista, joita en kerta kaikkiaan voi sietää. Haloo! Olen sinun rakastava miehesi."
itsehän olet itsellesi pallon jalkaan hommannut. Olisit vaan käyny tuikkaamassa naista, pitikö kiukutteleva eukko väkisin vihille asti viedä.
Skitsofrenia nökyy kyllä kaiken aikaa, ei rajoitu muutamaan raivariin. Ei kannata liikaa paapoa dillä se sokeuttaa häntä entistä enemmän, vaan tarvitsee selkeää mielipidettä ettei käytös ole sopivaa vaan hajoittaa avuoliittoa.
Haluaa luoda pienen piirin elämäänsä turvallisuuden tunteen takia. Sisäisiä ratkaisemattomia pelkoja, niissä yleinen toimintatapa on tiivistää parisuhteen piiri, elämä pieneksi.
Ja juuri siitä syystä tulee tuo turhautuminen, tila käy ahtaaksi ja sitten tulee noita raivareita joiden aikana saa ilmaa ahtaassa tilassaan.
Päivien ja viikkojen aikana tunteita kerääntyy kun ei osaa kohdata niitä ja sitten räjähtää kerralla.
Kiitoksia neuvoista. Vaikuttaa tosiaan siltä, että ehkä nuo vastuu ja itsenäisyys puuttuu ja elinpiiri on liian pieni. Pitää näistä kohdista yrittää parantaa ja jos ei onnistu, niin hakea apuja ammattilaiselta.
... pitää tuota turvattomuuden tunnetta seurata, olisiko siitä muita merkkejä. En tiedä kyllä miten sitä osaa omin neuvoin käsitellä mutta otetaan seurantaan
ahtaaseen pieneen piiriin ahtautunut ihminen ei välttämättä tunnista itse pelkoaan. Kumppani saattaa tunnistaa, toisaalta hän on myös siellä piirin sisällä, liian lähellä. Jotta asia voisi muuttua asianomaisen pitäis itse havahtua siihen että joku taitaa olla pielessä ja että haluaa alkaa perehtyä asiaan.
Monesti se saattaa parisuhteessa mennä niin että toisen taipumus haluta hallittavat suppeat elämän olosuhteet, toinen alkaa varoa tekemisiään ettei aiheuttaisi esim näitä raivareita tai yrittämällä ettei toinen kokisi esim turvattomuutta. Mitä tuossa tilanteessa voi sitten kumppanina tehdä, ehkä kysyä että onko toinen miettinyt raivareitaan yms ja onko pohtinut että jokin vois olla pielessä. Muutahan ei oikeestaan voi. Eikä ainakaan tule lähteä mukaan toisen tunnekuohuihin, ja oikkuihin.
Monenmoisia ihmis luonteita löytyy, vaimoni kuuluu vähän samaan. Seurusteluaika oli yhtä ruusutarhaa, ei riitoja ei erimielisyyksiä, ei mustasukkaisuutta ei siis mitään. Yhteenmutton jälkeen kertyi harmaita pilviä, ensin tuli naisen kilarit jotka johti riitoihin ja naisen mustasukkaisuus. Muuten menee hyvin kunhan noiden kanssa tulee toimeen, riidat loppuneet, kilarit ja mustasukkaisuus pysyviä.
E-pillerit saa aikaan ainakin raivareita tai raivo puuskia, niin ainakin vaimoni kohdalla joka katsoi parhaimmaksi luopua niistä, eikä kyllä kierukkakaan sopinut.
Kiltin Tytön piiloaggressiota
https://yle.fi/uutiset/3-10472942
Ja Äiti - tytär - suhde:
Kun tytär vielä aikuisena turvautuu äitiinsä, heittäytyy hän takaisin lapseksi.
https://www.naistenkartano.com/aiti-tytar-suhde/
Luulenpa tuon vaimosi käytöksen luultavammin pahenevan ajan kuluessa, kuin vähentyvän?
Konstia minulla sen korjaamiseen ei ole antaa. Se on luonteen piirre, ominaisuus tai mikä sitten onkaan sopiva ilmaisu sille.
Olen itse saanut raivareita lapsuudesta saakka. Koskaan en ole raivonnut vieraille ihmisille, vaan läheisilleni. Silloin kun se lähtee, niin sanottua tulee kaikki mieleen tuleva, vaikka sanoessa jo tietää, että ei pitäisi sanoa.
Lyönyt en ole koskaan ketään.
Vaimosi käytös eroaa siinä itsestäni, että minulla se raivari on kertapamaus, en jatka sitä hetken päästä uudelleen.
En tiedä vaimosi taustaa, itselläni oli kuitenkin isoja ongelmia koulussa aikoinaan. Jouduin pahasti kiusatuksi ala_asteella, mutta olin myös itse valitettavasti kiusaajan roolissa ylemmillä luokilla.
Siinä on omalla kohdallani noissa vihapurkauksissa paljon katkeruutta taustalla, mutta se ei kuitenkaan selitä kaikkea, koska muistan suuttuneeni pahasti jo ennen kouluikää jos asiat eivät onnistuneet esim leikeissäni?
Kasvoin yksin ilman sisaruksia ja ikätovereita ei kauheasti ollut puhumattakaan ystävistä.
En ole naimisissa, joten kenenkään ei tarvitse huolestua, että raivoan puolisolleni. Aloittajalle vielä varoitus: Vaimosi käytös ei muutu kuten alussa jo totesinkin. Jos sitä kerran rakastava puoliso ei saa muuttumaan, niin mikä sitten? Sinä joudut sietämään sitä, niin kauan kuin olette yhdessä.
Puhuminen ja terapeutit eivät siinä auta, ne voivat toki ajallisesti lievittää, mutta se "tulivuori" purkautuu kuitenkin jossain vaiheessa ja entistä pahempana!