Sää oot mulle viäläkin velkoo

,,,,,en tiedä miten toisin o7sin tehny, kuin vetänyt kuin pässiä narussa kun isä ol kuin mies siinä suhteessa että on joustanut äitiä kohtoon...

Kun sinä sitten piäsit miun lähellä kulkomaan niin kyselin vähän tyhmiä.

Kuulin kyllä oikein kysymyksesi mutta enhän minä äidiksi ollut valmis viälä aikoihin.

Sitten lisäsin siihen vähän kostuketta kun piäsin poies siitä perhehelvetistä ....mutta kun isäni kuoli haudassaan niin minä jäin kärsimään surutta, olin myös mukava tyttö mutta piäosin kärsin lähes koko ajon kunnes myö tavattiin .

Kuuluin kirkkoon kuusitoistakesäisenä, ja silloinen poiko vei minun kielen.

Kun rupesin puhumiään terapiassa niin valkeni että olin kiusannut tätäkin poikoo yli kakskymmentä vuotto koska hän ol varsin vähäpuhelias, eikä tiennyt isästään mitään.

Nyt kunn on kulunut aikoo tuass kaksitoista vuotto niin pystyn sanomaan kuka on mies ja kuka vaimo tai naitu nainen .

En silti etsi poikijä vaikka suatan nauroo vähän itsekseni kun oon Niin sekaisin tästä isä-poika,, tyttö asetelmasta että luulis herkkähermoisen lisöövän tähän vähintäänkin että niin.

Mä oon kuudentoista ollu kun kiusaisin veljeä että lähdin pois kotoa.

Mulla oli pitkeen ikävä tuota poikalasta koska olin itse jo lähes poiko itekkin.

Tosi masentunut kun nukuin kyllä yli kaikkien bileiden vaikka niitä olikin.

Irtaannuin sitten äidistäni neljätoistoviiskymmentä vuotto olinnä .

Äitini isä jaakob, veljen poiko Toni,lähes vihanen mulle kun kiusosin myös häntä viistoistovuotiaana.

Mää olinnä rippikoulussa silloin mikä ol kyllä aiko tuskaista kiusoontuneena ,että onko ne vai ei.

Mäni viistoista vuotta kunnes lähdin pois liäkäristä,kun olin hypännyt joka pojan luona kysymässä jotakin vihoviimeistä aino.

Nyttemmin kun koitan nauttija elämää niin se on pikkuisen hankaloo kun pojat pistee kapuloita rattaisiin,että saanhan minäkin olla ja männä.
Juon kyllä melkoisen paljon mutta se tiedetään.

Poltan myös päreeni vuosi vuodelta, se oli viimeinen muisto liäkäristä.

Pojat eivät vain kestä hankaloo muijoo ja siitä minä olin kiitollinen pojalle joka työnsi minut poies elämästään.

Ol se semmonen lumituisku silloin kuin vuoristoradassa oissiin ollunnä.

En sitten männy naimisiin enkä kihloihin.

Luulin hyväksyneeni sen että poijjoot ovat poikijä mutta,,,,.

Se miten katsoo nyttemmin elämöö on kuin vihainen tyttö kuin olisi suanut loparit joka paikasta.

Ennee ei tarvi olla mieliks jopa menkkojen aikoon kuin se oli joku neljäkymmentä vuotto sittän niin.

Kuulin iänen joka pysäytti minut hetkeksi.

Se oli joku joka muistutti minua.

Olin kuusikymmentä kuus kun tämä puhelin ei ennee toiminut,,,

En voinut vastata mitään kun tuli kyse minun laskemastani pojanpiästä.

Mutta Se ol viinojen miärästä johtuvvoo laukoomisista ja lopuksi söin sitten pillereitä .

Niitä on viäläkin mutta onne tarpeeseen kunnes kuolen.

Se ei ollu viimeinen virhe ,eikä ensimmäinen.

Olin jo lopen väsynyt kuusitoiden aikoon.

Joten nyt ei ole nuama pahemmin nelikymppisestä laskenut viälä ja minullä on paljon ystäviä.

Ehkä jopo liikoo mutta ei niitä nähdä kuin suvivuonna sateella.

Joku tölvii viäläkin vanhoo mussukkoo en kiusaannu siitä ennee niin pahasti.

Kuitennii,nelikymppinen naiskuvo on minusta olomassa.

Kyllä siinä moni ihmettellöö että miten tuollainen suois miestäkään ennee kun kuitennii puolivuosikymmentä kohtoo ollaan mänty.



En tiedä,mutta makunsa kullakin.

Mä en ryppyisijä poikijä ota enkä vähävaraisia tyttöjä.

Miä tienoon kyllä jotakin viälä lisäks mutta näette sen jos näette.