Elämän virta

Anonyymi kirjoitti:

ajattelen tässä mennyttä, mitä elämä on antanut ja mitä olen saanut. Onkai siinä jotain hyvääkin, mutta enemmän surua ja murhetta ainakin on riittänyt jopa muille jakaa. Tuntunut välillä että sydän pakahtuu, ettei jaksa enää elää, tietää ettei tämä miksikään muutu. Minä olen elämäni vanki, ollut läpi elämäni, uhrautunut muitten puolesta, tehnyt pyyteettömästi itseäni säästämättä. Mitä olen saanut palkaksi, ivaa ulkonäöstä, kävelytyylistä, välillä aviomiehen katse kuin haluaisi tappaa, siinä ei näy hellyyden hiventäkään. Tälläistä miestä pitäisi rakastaa, jota ei pysty edes lähestymään. Kai siinä aluksi on jotain aikanaan ollutkin, mutta mies ei pysty puhumaan ja selvittämään asioita, juoksee pakoon ja tarttuu pulloon, asioitten pitäisi olla muka kohdillaan kun hän leppyy. Miten kysyn vaan, ei ne itsestään selviyty. Välillä olen ihan tarkoituksella täyttänyt työllä elämäni, ajatellut että pusken tehdä työtä ja turrutan itseni sillä. Mies ei osaa näyttää hellyyttä, ei puhu eikä pussaa. Rakastelu hänen kanssaan on tylsää, ei pääse alkua pitemmälle kun laukeaa. Aina sama tyyli, asento, tietää joka käden liikkeen mitä seuraavaksi tapahtuu, sitten se jyystö. Eikä edes suutele käy alapäähän ja suoraan asiaan. Jos otan ohjat, rakastelussa hän makaa alla kuin lahopökkelö eikä edes hievahta siinä, on kuin kuollut. Tuntuu että olen vain hänen omaisuuttaan, jota ei muut saa katsoa eikä koskea. Siis tunnen että olen vanki elämäni.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä