Kaunis rakkaani,
Suru muuttuu suolalammikoiksi
keittiön pöydälle
kehnoiksi rakkausrunoiksi
päänsäryksi, jolta en pysty nukkumaan
Naapuri veisaa Maassa nyt rauha
se tuntuu kumman lohduttavalle
näin ateistista
Ehkä hän haluaa että olen hiljaa
Toivoisin että näet nämä sanat
pelkään, että näet ne
Kaipaan ääntäsi joka vain lykkää tuskaa
Kaunis rakkaani,
rakkaus ei aina riitä
Suru muuttuu suolalammikoiksi
keittiön pöydälle
kehnoiksi rakkausrunoiksi
päänsäryksi, jolta en pysty nukkumaan
Naapuri veisaa Maassa nyt rauha
se tuntuu kumman lohduttavalle
näin ateistista
Ehkä hän haluaa että olen hiljaa
Toivoisin että näet nämä sanat
pelkään, että näet ne
Kaipaan ääntäsi joka vain lykkää tuskaa
Kaunis rakkaani,
rakkaus ei aina riitä
Vastaukset 5
Vanhimmat
...se vaan menee. Muista ettet ole yksin ajatuksinesi. Se ei helpota tuskaa mutta meitä on monta. Kaikille se on erillaista ja kaikki kokevat sen omalla tavallaan mutta pakko on uskoa siihen että kaikella on tarkoitus, hyvällä ja pahalla. Ja se onni on olemassa että kaikesta voi oppia kun vain tietäisi miten...
Kiitos sanoistasi... eivät tuskaa vie mutta tulee tunne ettei ole ihan yksin tämän raastavan kivun kanssa. Kyllähän sitä oppii, kun kuuntelee itseään ja muita, miten muuttaisin itseäni että osaisin paremmin löytää onnen luo... tai olla toisen kanssa...
...Aina se onni ei ole kuitenkaan täysin itsestä kiinni ja silloin se sattuuu. Harvoin ihminen pystyy itseään niin pahasti loukkaamaan, vaan siihen tarvitaan joku muu.
Tietää sen itsestäänkin että pystyy loukkaamaan toisia mutta jotenkin toivoisin että tämän läpikäynti auttaa opettamaan edes sen ettei siihen enää itse ikinä sorru...
Kai se on niin että sitä saa mitä tilaa?! Kaikille se ei vain tunnu menevän niin, vai onko niin että loppuenlopuksi onni on vakio???
Mitään muuta ei kaipaa niin kuin onnellista oloa joka joskus on ollut mutta jota ei edessään enää nää...
Useimmiten kai saa mitä tilaa, toisinaan tulee jotain ihan muuta. Ne asiat voi olla mielettömän hyviä tai hurjan kipeitä.
Mitään tai ketään muuta kuin itseään ei voi muuttaa, siksi kai ajattelen että voin edes jotenkin vaikuttaa tulevaan miettimällä mitä voisin itse tehdä toisin. Että osaisin tilata paremmin. Ja siltikin voi käydä huonosti. Ei elämää voi hallita.
Kun rakastuu ottaa riskin. Nyt mietin, onko se todella sen arvoinen? Kuka on sen arvoinen? Mistä sellaisen ihmisen tunnistaa?
Itse olen melkoisen varmasti oppinut virheistäni. Mistään ei voi olla varma, kun ennenkin on ollut varma itsestään. Samoja tyhmyyksiä en ole kuitenkaan kahdesti tehnyt, enkä aiokaan, sitä en kestäisi.
Siksipä sitä luottaakin ihmisiin, kun ajattelee että ne samalla tavalla ajattelee asioista, ettei samoja virheitä toisteta! Siitä puhutaan ja se luvataan mutta kuinka ihmeen kautta kuitenkin taas tehdään ne samat "virheet". Omalla kohdallani en ikinä olisi pystynyt, enkä varmasti enää pystykään, luottamaan ihmiseen joka ei tietäisi mitä tekee ja miksi! Mutta sitä luottaa toiseen ja uskoo että tämä ajattelee samoin kun niin sanoo. Asiat ei vain mene näin. Onneksi siinä suhteessa voi itseensä vielä luottaa, joten toivoa on tulevan suhteen. Mutta kuinka käy niiden jotka ei toimi samoin? Itse todellakin toivon etten enää koskaan loukkaa ihmisiä kuten olen loukannut. Itse loukatuksi tulleena sen ainoastaan voi oppia... Mutta mistä tietää keneen voi luottaa???
Tällaiset yksinäiset illat ovat kaikkein pahimpia, onneksi elämä ei pääse kuitenkaan pahasti repsahtamaan... Mikään, mikä ennen on tuntunut hyvältä tai saanut illat sujumaan, vaikeinakin aikoina, ei enää toimi. Hiljaisuus ja ahdistus valtaa mielen...
Yksin ei viitsi lähteä mihinkään ja ystävät ovat muualla. Onneksi niitä löytyy, kuitenkaan niitä ei silloin ole paikalla kun niitä kipeimmin tarvitsee...
Voiko elämä koskaan näyttää enää parastaan... Toisaalta vuosi sitten olen ollut onneni huipulla. Mihin se kaikki katosi? Myöntämättömiin valheisiin toiselta? Omaan sokeaan luottamukseeni? MIHIN???
Kaikki taas tuntuu menettävän merkityksen, eikä ole ensimmäistäkään asiaa joka auttaisi eteenpäin, mutta silti on jaksettava. Kellään ei kai ole mitään ratkaisua, kaikkien on käytävä tämä kohdallansa henk.koht. läpi. Tuki auttaa mutta ei sitäkään kukaan loputtomiin jaksa antaa!!! Saati sitten ymmärtämään jos ei itse ole mitään vastaavaa kokenut samassa mittakaavassa...
Nää jutut menee vuodatukseksi, mut se helpottaa!!!
Kun vaan jaksaa, välillä on kuitenkin parempi, vaikka ei vielä päivääkään ole tapahtuneen jälkeen ollut jolloin olisin voinut sanoa olleeni edes hitusta onnellinen, tai hetkeä jolloin asia ei painaisi... viisi kuukautta!!!!