Leipäjono
Miksi juuri silloin piti sataa lumensekaista vettä, oli mysteeri. Ei jollain tasolla käynyt järkeen se että voisi sataa. Rännän ilmaantuminen katukuvaan vei kaikelta pohjan ja tilanne muuttui farssiksi. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollista, että vielä sataisi Sataisi tämän päälle. Silti satoi. Mistään piittaamatta satoi. Sade oli hiljaista, harmaata ja vetistä, joka sellaisenaan päätyi hitaille kasvoille ja märille olkapäille, jos ei maahan. Jos päätään ei ollut peittänyt, hiukset kastuivat. Sitten sairastut, yskit ja lopulta kuolet keuhkokuumeeseen vailla ruokahalua tai jonoa, saati kiirettä mihinkään.
Minä en voinut katsoa heitä silmiin. He katsoivat minua silmiin, mutta minä en heitä. Minä en voinut uskoa heitä todeksi. Kävelin heidän ohitseen näkemättä heitä. Tein näin siksi, että en suinkaan kuvitellut näitä ihmisiä pois katukuvasta, vaan itseni. Häpesin läsnäoloani. Häpesin olemassaoloani. Olisin ollut lähes missä muualla tahansa mieluummin kuin siinä loputtomalta tuntuvan ihmisjonon vierellä samalla puolella katua kävelemässä toiseen suuntaan kuin he olivat menossa. Jos vaihtaisin lennosta tien yli, he näkisivät sen. He huomaisivat vuorenvarmasti, kuinka tekopyhä olin. Palaisin heti.
Vaikka en näillä loputtomilla korttelin mittaisilla metreillä nähnyt mitään, näin silti kaiken. Jokainen ohitettu ihmishamo oli ihmisnaula, joka lyötiin oman arkkuni kannen läpi runkopuuhun. Jokaisella lyödyllä naulalla oli kasvot, nimi ja monisäikeinen elämä yhtälailla edessä kuin takana. Jokaisen kadulla vietetyn hetken päälle satoi mistään piittaamatonta lunta, joka ei ollut edes lunta, saati vettä. Se oli vain kylmää ja märkää, niin kuin olut kuluneessa tuopissa avoimena repsottavan oven takana tunkkaisessa tilassa, jossa saattoi rauhassa puida omia tai toisten asioita - vaikka yksin, jos ei muuta ollut tarjolla. Olihan kello jo yhdeksän, ja kaikki tuolit ja pöydät sijoiteltu niin, että näki vaivatta ikkunasta kadulle. Näki kaikkien kadulle. Näki kaikken kadulla.
(jouluhohotusta)
Miksi juuri silloin piti sataa lumensekaista vettä, oli mysteeri. Ei jollain tasolla käynyt järkeen se että voisi sataa. Rännän ilmaantuminen katukuvaan vei kaikelta pohjan ja tilanne muuttui farssiksi. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollista, että vielä sataisi Sataisi tämän päälle. Silti satoi. Mistään piittaamatta satoi. Sade oli hiljaista, harmaata ja vetistä, joka sellaisenaan päätyi hitaille kasvoille ja märille olkapäille, jos ei maahan. Jos päätään ei ollut peittänyt, hiukset kastuivat. Sitten sairastut, yskit ja lopulta kuolet keuhkokuumeeseen vailla ruokahalua tai jonoa, saati kiirettä mihinkään.
Minä en voinut katsoa heitä silmiin. He katsoivat minua silmiin, mutta minä en heitä. Minä en voinut uskoa heitä todeksi. Kävelin heidän ohitseen näkemättä heitä. Tein näin siksi, että en suinkaan kuvitellut näitä ihmisiä pois katukuvasta, vaan itseni. Häpesin läsnäoloani. Häpesin olemassaoloani. Olisin ollut lähes missä muualla tahansa mieluummin kuin siinä loputtomalta tuntuvan ihmisjonon vierellä samalla puolella katua kävelemässä toiseen suuntaan kuin he olivat menossa. Jos vaihtaisin lennosta tien yli, he näkisivät sen. He huomaisivat vuorenvarmasti, kuinka tekopyhä olin. Palaisin heti.
Vaikka en näillä loputtomilla korttelin mittaisilla metreillä nähnyt mitään, näin silti kaiken. Jokainen ohitettu ihmishamo oli ihmisnaula, joka lyötiin oman arkkuni kannen läpi runkopuuhun. Jokaisella lyödyllä naulalla oli kasvot, nimi ja monisäikeinen elämä yhtälailla edessä kuin takana. Jokaisen kadulla vietetyn hetken päälle satoi mistään piittaamatonta lunta, joka ei ollut edes lunta, saati vettä. Se oli vain kylmää ja märkää, niin kuin olut kuluneessa tuopissa avoimena repsottavan oven takana tunkkaisessa tilassa, jossa saattoi rauhassa puida omia tai toisten asioita - vaikka yksin, jos ei muuta ollut tarjolla. Olihan kello jo yhdeksän, ja kaikki tuolit ja pöydät sijoiteltu niin, että näki vaivatta ikkunasta kadulle. Näki kaikkien kadulle. Näki kaikken kadulla.
(jouluhohotusta)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mjoo
Ihmishamo (?)
(hihitystä)
Onkohan maailmassa mitään yhtä hauskaa kuin omat kirjoitusvirheet?
Ei toisten kirjoitusvirheet tunnu oikein misään, sillä ne osaa oikolukea.
(naurua)
Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että jollain tavalla tätä lohduttoman synkkää ihmisleipäjonoa olisi valaistava.
Nykyäänhän on trendikästä elävöittää jäykkiä ja synkkiä rakennelmia ja kallioleikkauksia valoteoksilla, eli kirjaimellisesti valaista ne värivaloin.
Siinä olisi nykyiselle tai tulevalle pormestarille saksilla leikaamisen paikka.
(hirn)
Leipäjonon ihmisjoukko tulee valaistuksi kun saavat kuunnella isänmaalista persumusiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=gTmpp8yL5xs
Tuota kuunnellessa muistuvat mieleen esi-isien urotyöt sekä Talvisodan sankarit. Nyt unoihtuu itkut ja vaivat sun muut valitukset, joilla suvakit yrittävät turmella Arjalaisen kansamme.
Suomen Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin on kiinnittänyt huomionsa siihen asiaan etteivät kaikki suomalaiset ole isänmaan asialla vaan ovat hyljänneet "ihan tavalliset asiat", "sotaveteraanit", "koronapotilaat" ja ennen kaikea "ilmastonmuutoksen". Näillä jutuillahan Saulikin kalastelee kansansuosiota eikä mitään muuta.
Mjoo
Ja koska säästäminen on trendikästä ja taiteen subventointi kansallisesti epä-älyllistä, niin kansainvälisiltä rahamarkkinoilta haravoidut taideapurahat voitaisiin sijoittaa järkevämmin, vaikka tonttulakkeihin. Paljon halvempaa.
Tonttulakkeja saa naudeis ledeillä.
(hihitystä pormestarinkansliasta)