Hei. Meillä on miehen kanssa yksi lapsi. Appivanhemmat asuu meistä noin 35 km päästä, omat vanhempani hiukan lähempänä. Kummankin luona pyrimme käymään joka viikko, jos ollaan toisen luona vaikka koko lauantai ja toisen luona vain poiketaan, tehdään seuraavalla viikolla toisin päin. Omille vanhemmilleni tämä on sopinut ja jos heidän tulee ikävä mua tai lapsenlastaan, tulevat viikolla poikkeamaan kahville joku ilta.
Appivanhempien mielestä he eivät saa olla lapsen kanssa tarpeeksi. Meidän pitäisi joka viikonloppu olla heillä vähintään yksi päivä, mieluummin koko viikonloppu. Siitä huolimatta he eivät koskaan tule meille. Ollaan pyydetty ja toivottu, että poiketkaa välillä meille, mutta ei. Kummatkin on kuitenkin tosi terveitä ja virkeitä 60-kymppisiä.
Mutta me ei haluta viettää kaikkia viikonloppujamme siellä, koska meillä on oma huusholli laitettavana ja oma elämä. Nyt on alkanut välit tän takia kiristyä, ja minä miniänä olen tietenkin se pahan alku ja juuri. Miksi appivanhemmat ei voi koskaan tulla meille? Ja kuinka paljon on tarpeeksi nähdä lapsenlasta? Kertoisko joku jolla on kokemusta tai joka on itse isovanhempi?
Appivanhempien mielestä he eivät saa olla lapsen kanssa tarpeeksi. Meidän pitäisi joka viikonloppu olla heillä vähintään yksi päivä, mieluummin koko viikonloppu. Siitä huolimatta he eivät koskaan tule meille. Ollaan pyydetty ja toivottu, että poiketkaa välillä meille, mutta ei. Kummatkin on kuitenkin tosi terveitä ja virkeitä 60-kymppisiä.
Mutta me ei haluta viettää kaikkia viikonloppujamme siellä, koska meillä on oma huusholli laitettavana ja oma elämä. Nyt on alkanut välit tän takia kiristyä, ja minä miniänä olen tietenkin se pahan alku ja juuri. Miksi appivanhemmat ei voi koskaan tulla meille? Ja kuinka paljon on tarpeeksi nähdä lapsenlasta? Kertoisko joku jolla on kokemusta tai joka on itse isovanhempi?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Omat lapsenlapset pelaavat jääkiekkoa, sählyä, jalkapalloa, musisoivat, laulavat kuorossa ja käyvät kuvataidekerhossa, kukin eri päivänä ja aikana.
Jos haluamme heitä tavata, on viisainta mennä käymään. Usein kotona ei kuitenkaan ole kuin perheen äiti, joka pyykkää harrastuskamppeita ja tekee ruokaa nälkäisille muksuille, jotka rynnistävät välilä hotkaisemaan aterian ennen seuraava harrastustuntia.
En usko tietenkään, että harrastusmäärä johtuisi anoppisyndroomasta perheessä, mutta kyllä niin on, että kiireinen elämänrytmi pakottaa isovanhemmatkin ymmärtämään, että lapset ja lapsenlapset eivät nyt ihan ole heitä varten pelkästään.
että joka viikonloppu (vaikka vain lyhyesti) alkaa jo olla ehdoton yläraja, jos ei nyt sitten suoranaisesti asuta koko suku samassa pihapiirissä! Jos enemmän haluaa nähdä, niin voihan ehdottaa yökylää vain lapsille viikonloppuna tai lomilla, ei siihen teitä vanhempia tarvita, ja lisäksi voisitte sinä aikana hoitaa omaa aviosuhdettanne ihan kaksistaan?
toi yökylä, mutta kun käydään töissä molemmat niin on muutenkin sellainen olo, ettei saa itse tarpeeksi olla lapsen kanssa. Ainakin itse haluaisin olla enemmän lapsen kanssa. Siksi musta olisikin hyvä, jos appivanhemmat tulisi välillä meille, niin saisin esim. tehtyä kotihommia, ja he leikkis lapsen kanssa, ja silti mustakin tuntuis, että saisin olla läsnä siinä, jos ei muuten niin huikata välillä jotain olohuoneeseen tms.
Kerran viikossa pistäytyminen on jo ihan tarpeeksi. Heillähän on mahdollisuus tulla katsomaan.
Älä tee sitä viehettä, jonka minä tein oman äitini kanssa, joka asui kaukana, mutta sai meidät jotenkin siihen pyöritykseen, että kaikki joulut pääsiäiset, juhannukset, lomat jne oli siellä vietettävä. Mitenkään en syyllistä, mutta meillä olisi varmaan ollut paremmat eväät avioliiton jatkamiselle, jos olisimme saaneet rakentaa tiettyjä omia perinteitä.
Nyt jo anoppina, meillä menee toisinpäin, minua suorastaan vaaditaan tulemaan useimmin ja aina ei ole kysymys hoitamisesta vaan käymään perheen "pikkujoulussa", syömään mämmiä...
Anna vähän möksähtää, sanot vain määrätietoisesti, että ovat tervetulleita teille.
että joka viikko laitatte aikaa pistäytymiseen, milloin teille jää aikaa olla perheen kesken. Joka toinen viikonloppu vuoroin pistäytyen ja vuoroin viipyen on jo teidän kantilta aika paljon. Jos enemmän vanhukset kaipaa, niin eikun teille kylään vaan. Kyllä perheellä pitää olla ihan vaan omalle porukalle tai iman porukan menoille olevia viikonloppuja.
Naputa lapsesi kännykällä tekstiviesti mummille kerran tai pari viikossa. "Olin matsissa. Hävittiin 6-2". "Sain hyvän numeron matikan kokeissa." Tms. Mummu ja pappa ilahtuvat. Yhteys säilyy.
Kaikki ovat tyytyväisiä.
Ei toisten luona tarvitse koko ajan laukata. Opi sanomaan, että on muuta menoa. Et ole velvollinen selittämään mitä menoa.
Harmistukoot. Oppivatpa itsekin hankkimaan muuta virikettä kuin lapsiensa perheet.
ja reissaaminen polttaa perheen aivan loppuun pidemmän päälle.
Alkaa valittamaan polttoaineen kalleutta tyyliin, että nyt on kyllä pakko vähentää kilometrejä. Tai, jos appivanhemmilla on parempi/uudempi auto, niin valittakaa oman auton epävarmuutta.
Minulla ei ole vielä omia lapsia, mutta appivanhemmat jo löytyvät. Yhteen aikaan vaimoni kanssa reissasimme hänen vanhemmillaan lähes joka viikonloppu. Anoppilani on kyllä mukava paikka, mutta jatkuva reissaaminen alkoi rassaamaan. Ei saanut viettää viikonloppuja omassa kodissa. Voin vain kuvitella, mitä reissaaminen olisi lapsien kanssa.
Veljelläni on lapsia, ja vanhempani näkevät heitä korkeintaan kerran kuussa. On ihme, jos sinun appivanhemmillesi ei kerta viikkoon riitä. Nyt taas huomataan, että anoppiin kannattaa säilyttää hyvät välit - vähintään 200 km.
Jotkut ihmiset haluavat maailman pyörivän heidän ympärillään. Minusta tuollainen lapsenlapsen omiva isovanhempi on sellainen. Hän ei ymmärrä, että lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä kuin juoksuttaa lasta näytillä isovanhemmilla. Pistäkää nyt hetkeksi stoppi vierailuille kokonaan. Sen jälkeen he osaavat arvostaa harvempiakin vierailuja.
mutta itse sekoaisin moisesta vierailurumbasta! Joka toinen kuukausi olisi minulle ehdoton maksimi!
melkein joka viikko yhden koko päivän isovanhemmillaan ilman isää ja äitiä, mutta silti ei kuulemma riitä... En silti kuitenkaan ole antamassa häntä heille adoptiolapseksi...