Tunnen kiitollisuutta huomattuani sinkkuelämäni ratkaisevat syyt. Havainnointi ei ollut nopeaa ja vielä vähemmän helppoa, minun osaltani se kesti 25 vuotta. Siinä ajassa ehtii pohtia niin syyt kuin seuraukset, moneen kertaan.
Miehen ja naisen välisen henkisen kosketuspinnan kapeutta 2000-luvulla ei voi ymmärtää, ellei tarkastele historiaa. Silloin 50-luvulla kun isovanhempamme oli nuoria, parinmuodostus oli paikallista. Heila löydettiin naapurista, omasta kylästä tai tanssilavalta. Tutustumiseen riitti aito persoona ja iloinen asenne. Naiset eivät etsineet valmista miestä suunniteltuun suhteeseen, vaan näkivät tulevaisuuden avoimena. Hyvä niin.
Vaan mikä tämän päivän naisille on tärkeää? Ahnehtia maailmaa ja kokemuksia, elää kuin viimeistä päivää ehtimättä silti kaikkeen mitä tavoittelee. Paikallisilla toiminnoilla ei ole naisille enää mitän merkitystä. Jos omalla paikkakunnalla olisi mitä tahansa mahdollisuuksia, niitä ei käytetä. On päästävä suuriin kaupunkeihin, pakkauduttava ahdistaviin lähiöihin, saatava sitä kasvotonta arkea jota tämä aika on pullollaan. Hakeuduttava omintakeista huumoria viljelevään pieneen kaverien sisäpiiriin. Oltava tosi retro tyyppi ja bilettäjä. Sopeuduttava valmiiseen muottiin "koulu-työ-naimisiin-lapset-ero", mielellään aikataululla varustettuna. Hyljeksittävä hiljaisuutta ja luonnollisia arvoja. Heitettävä läppää ja oltava cool. Hengattava globaalisti.
Ei iske. Naisessa pitää olla luontoa ja tunnetta. Pitää puhua suomea, selkeästi ja joka sanaa tarkoittaen. Keskittyä mieheen ja tiedostaa oma rajallisuutensa. Osata elää tavoittelematta kuuta taivaalta. Tätä hetkeä, rauhallisen realistisesti. Rakastamisesta en halua tässä edes puhua, se olisi liian kaukaa haettua. Tosiasia on se, että joka ainut megabeibe on yhtä tavallinen tallukka kuin kaikki muutkin kanssasisaret. Sitä seikkaa ei kaunista sen paremmin kuluneet farkut, kaksiväriset hiukset kuin tatuoidut tissitkään.
Miehen ja naisen välisen henkisen kosketuspinnan kapeutta 2000-luvulla ei voi ymmärtää, ellei tarkastele historiaa. Silloin 50-luvulla kun isovanhempamme oli nuoria, parinmuodostus oli paikallista. Heila löydettiin naapurista, omasta kylästä tai tanssilavalta. Tutustumiseen riitti aito persoona ja iloinen asenne. Naiset eivät etsineet valmista miestä suunniteltuun suhteeseen, vaan näkivät tulevaisuuden avoimena. Hyvä niin.
Vaan mikä tämän päivän naisille on tärkeää? Ahnehtia maailmaa ja kokemuksia, elää kuin viimeistä päivää ehtimättä silti kaikkeen mitä tavoittelee. Paikallisilla toiminnoilla ei ole naisille enää mitän merkitystä. Jos omalla paikkakunnalla olisi mitä tahansa mahdollisuuksia, niitä ei käytetä. On päästävä suuriin kaupunkeihin, pakkauduttava ahdistaviin lähiöihin, saatava sitä kasvotonta arkea jota tämä aika on pullollaan. Hakeuduttava omintakeista huumoria viljelevään pieneen kaverien sisäpiiriin. Oltava tosi retro tyyppi ja bilettäjä. Sopeuduttava valmiiseen muottiin "koulu-työ-naimisiin-lapset-ero", mielellään aikataululla varustettuna. Hyljeksittävä hiljaisuutta ja luonnollisia arvoja. Heitettävä läppää ja oltava cool. Hengattava globaalisti.
Ei iske. Naisessa pitää olla luontoa ja tunnetta. Pitää puhua suomea, selkeästi ja joka sanaa tarkoittaen. Keskittyä mieheen ja tiedostaa oma rajallisuutensa. Osata elää tavoittelematta kuuta taivaalta. Tätä hetkeä, rauhallisen realistisesti. Rakastamisesta en halua tässä edes puhua, se olisi liian kaukaa haettua. Tosiasia on se, että joka ainut megabeibe on yhtä tavallinen tallukka kuin kaikki muutkin kanssasisaret. Sitä seikkaa ei kaunista sen paremmin kuluneet farkut, kaksiväriset hiukset kuin tatuoidut tissitkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heh, aika hyvä juttu. Ehkäpä meillä suomalaisilla on identiteetti kriisi. Emme ole oikein löytänyt paikkaamme maailmalla tällä vuosituhannella.
No olemmehan kuitenkin aika nuori kansa, joka toivottavasti vielä viisastuu.
Hienosti kiteytetty, näin varmasti paljolti on varsinkin niiden suhteen jotka ovat muuttaneet maalta kaupunkiin.
Tilanne on kuitenkin vallitseva totuus joten sopeudu tai kuole! Mitä kukaan voi asialle tehdä, vai tarvitseeko edes? Paluuta ei ole.
Herättää keskustelua, ei tarjota valmiita vastauksia kirjoitukseni tarkoitusperistä.
Onko se sopeutuminen naisille sitä että on pakko mennä mukaan jokaiseen uuteen villitykseen mitä maailmalta tarjotaan? Eikö enää ketään naista kiinnosta olla luonnollinen ja oma itsensä? Mihin katosi se mitä miehet sisimmässään oikeasti naisessa arvostaa? Fiksu nainen osaa antaa piut paut kaiken maailman hömpötyksille ja trendeille ja mennä omia polkujaan ja olla aidosti oma itsensä, sellaisia naisia tarvitaan. Kysymys on: onko ne sellaisiet aidot naiset kuolleet sukupuuttoon? Toivottavasti eivät.
Eiköhän tämä ilmiö koske suurinta osaa ihmisistä, sukupuoleen katsomatta?
Mielestäni elämän putkimainen jatkumo opiskelusta töihin, seurustelusta avioliiton kautta avioeroon on enemmänkin purkautumassa kuin vahvistumassa. Etenkin verrattaessa menneisiin vuosikymmeniin.
Tosin paine jatkumon toteuttamiseen on kova. Vaikka työelämä on muuttunut vaihtelemammaksi, epävarmemmaksi ja ajatus koko elämän kestävästä työsuhteesta on järjetön, niin se ei näy yleisessä asenteessa. Ei ymmärretä pätkätyön ja jatkuvan kouluttautumisen aiheuttamaa elämänmuutosta vaan ajattelutapa odottaa edelleen jatkumon toteutumista.
Sama pätee yksityiselämään. Jos vertaamme 1950-luvun ja 2000-luvun parisuhteita, niin varsinkin suhtauminen pysyvään parisuhteeseen on muuttunut. En ole samaa mieltä kanssasi siitä, että 1950-luvulla naisten suhtautuminen avioliittoon olisi ollut vapautuneempi. Päinvastoin, naisten ja miesten oli pakko mennä naimisiin. Sosiaalinen pakko ei sallinut, varsinkaan naisille, sinkkuelämää -tai siis vanhanpiian elämää. Siitä kuitenkin olen samaa mieltä, että silloin tutustuminen pohjautui eri asioihin kuin nykyään. Nyt pinnalliset asiat ovat tutustumisen perusteena sisäisten ominaisuuksien sijaan.
Tämä sosiaalinen pakko ei tietenkään aiheuttanut ongelmia, koska kaikille tilanne oli sama: kaikki hakivat samaa asiaa, aviopuolisoa. Nykyään ihmiset etsivät eri asioita. Seksiseuraa, Sitä Oikeaa, deittailuseuraa, korvikeseuraa, kunhan on joku -seuraa jne. Avioliittoa ei nähdä itselle pakollisena mutta instituutiona se on edelleen vahva. Toisaalla on siis menneiden aikojen luoma paine ydinperheeseen ja toisaalla on rajaton valinnanvapaus. Tämä ristiriita aiheuttaa paineita ja kannustaa jatkumon toteuttamiseen -näinhän ollaan ennenkin tehty. Harvat meistä edes ymmärtävät sosiaalisia paineita ja omaksuvat ne omaksi halukseen, mikä monesti johtaa jatkumon mukaiseen elämään vaikka voisi valita toisinkin.
Ihmiset ovat nykyään aivan samanlaisia kuin ennenkin. Mikään ihmisessä ei ole muuttunut mutta elinympäristö on täysin erilainen. Riippumatta teknologian kehityksestä ja globalisaatiosta me olemme edelleen samanlaisia kuin luolissa asuneet esi-isämme. Ympäristömme on monimuotoinen ja ihmiset yksilöllisempiä, mikä vaatii meiltä suurempaa suvaitsevaisuutta, jotta pystyisimme elämään keskenämme. Kaikille maailmassa on tilaa ja oma paikkansa.