Tapiola sinfoniettan konsertissa soitettiin mm. Schubertin alkusoitto C-duuri, Italialaiseen tyyliin, n:o 2 D 591, sekä Berion sovittama ja orkestroima Schubertin sinfonian D-duuri luonnosmainen pianopartituuri syyskuulta 1828, ja mieleeni jäi kun eräs "jälkikoira" mainitsi, että "eihän Schubert ole tällaista", tarkoittaen sillä puupuhallisten solistista käsittelyä niin sinfoniassa kuin alkusoitossa eli alkusoiton ja teoksen Rendering, eli Schubertin ja Berion yhteinen luomus D-duurisinfonian luonnoksista, ja Berion sekä itsensä Schubertin tapaa käsitellä puhaltimia konsertoivan solistisesti. Minun näkemykseni mukaan Schubertin orkesteri-ja oopperamusiikki ON tällaista, mikäli hänen musiikkiinsa on sattunut tutustumaan kaajemminkin ja kattavammin, monipuolisemmin sekä kokonaisvaltaisemmin, kuin yksinomaan milteipä puhkisoitetun h-molli sinfonian, n:o 8, D 759, kautta. Esim. hyvin tunnetussa "Pienessä" C-duuri sinfoniassa n:o 6 Schubert kirjoittaa kamarimusiikillisen ohutta partituuria käyttäen puupuhaltimia huomiota herättävän solistisesti, jolloin tuloksena on sointivärien korkeimmanasteinen suggestiivisuus, luoden näin teokseen ilmavan ja kirkkaan, Kaksoset-laulunäytelmän, mieleen tuovan orkesterisoinnin, jossa puhaltimet erottuvat kudoksesta jopa cantabilena, kuten monissa hänen orkesteri-ja ooppera-alkusoitoissaan tai oopperoiden aarioissa ja ensembleissä, erityisesti duetoissa, Die Bürgchaftia, D 435, lukuunottamatta, jossa näkyy selvimmin Gluckin ja Salierin vaikutus.
Arvostelua tai ainakin hyvin eriäviä mielipiteitä herätti myös Berion tapa rekonstruoida teos täysin esim, Newbouldin tavasta poiketen, joka on orkestroinilltaan osuvampi, luontevampi sekä Schubertin sävellystrtyylille uskollisempi, kuin Berion, lähinnä, sekä ensiosan ilmavammassa, ja jousivoittoisemmassa soitinnuksessaan, sekä siinä, ettei hän ole halunnut viedä tulkitsijanoikeuksiaan yhtä pitkälle kuin Berio, joka on surutta tilkinnyt käsikirjoitukseen jääneet aukot omalla persoonalisella modernistisella, milteipä minimalismia, muituttavalla tyylillään, mikäli osun lähellekään oikeata ilmaisua, sillä mikään nykymusiikin tai Berion ekspertti en sentään ole. Joka tapauksesa ratkaisu ei ollut mielestäni lopulta lainkaan huonompi, ja kontrapunktisessa finaalissa se oli jopa loistava aukkopaikkojen ja "sahanpurun" vähyyden vuoksi, sillä siinä määrin hurmioituneena ja miltei henkeä haukkoen kuuntelin teoksen loppuun saakka. Kuuntelitteko te konserttia paikan päällä tai radiosta? Yleisön reaktioista päätellen, jossa jokunen Bravo-huudahduskin kuului, konsertti oli varsin onnistunut mm. erään suomalaisen nuorenpolven säveltäjän miltei impressionistisen ja lyyrisen Runeberg-kantaatin ensiesityksineen ennen väliaikaa.
Arvostelua tai ainakin hyvin eriäviä mielipiteitä herätti myös Berion tapa rekonstruoida teos täysin esim, Newbouldin tavasta poiketen, joka on orkestroinilltaan osuvampi, luontevampi sekä Schubertin sävellystrtyylille uskollisempi, kuin Berion, lähinnä, sekä ensiosan ilmavammassa, ja jousivoittoisemmassa soitinnuksessaan, sekä siinä, ettei hän ole halunnut viedä tulkitsijanoikeuksiaan yhtä pitkälle kuin Berio, joka on surutta tilkinnyt käsikirjoitukseen jääneet aukot omalla persoonalisella modernistisella, milteipä minimalismia, muituttavalla tyylillään, mikäli osun lähellekään oikeata ilmaisua, sillä mikään nykymusiikin tai Berion ekspertti en sentään ole. Joka tapauksesa ratkaisu ei ollut mielestäni lopulta lainkaan huonompi, ja kontrapunktisessa finaalissa se oli jopa loistava aukkopaikkojen ja "sahanpurun" vähyyden vuoksi, sillä siinä määrin hurmioituneena ja miltei henkeä haukkoen kuuntelin teoksen loppuun saakka. Kuuntelitteko te konserttia paikan päällä tai radiosta? Yleisön reaktioista päätellen, jossa jokunen Bravo-huudahduskin kuului, konsertti oli varsin onnistunut mm. erään suomalaisen nuorenpolven säveltäjän miltei impressionistisen ja lyyrisen Runeberg-kantaatin ensiesityksineen ennen väliaikaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Gibbin veljes oli son.
megatherium
08.08.2003 17:56:33 (muokattu 14.08.2003 19:33:17)
Ehkäpä tekisi jo siksi mieli mainostaa Schubertin kiehtovaa, sinfoniatuotannossaan siirtymävaiheen teosta, e-molli/E-duurisinfoniaa (n:o 7) D 729, että se kuuluu säveltäjän suurelle yleisölle tuntemattomimpiin, konserttisaleissa harvoin kuultuihin laajamuotoisiin teoksiin, jopa siinä määrin, että lisänimenä saattaisi täysin oikeutetusti ja perustellusti olla vaihtoehtoisesti joko "Tuntematon" tahi "Tuiki tuntematon", ja jota ei kuitenkaan tule sekoittaa kuuluisaan "Keskeneräiseen" h-mollisinfoniaan, jonka nykyinen järjestysnumero 7, aikaisemmin n:o 8, perustuu kirjaimellisesti nykyisin standardointiohjeena käytössä olevaan Schubertin teosluettelon sinfonioiden numerointiin. Teos ei ole kuitenkaan yhtään sen vähemmän merkittävä kuin sen 6 aikaisempaa pikkuserkkuaan, joista se poikkeaa mm. 3 pasuunaa käsittävän suuremman orkesterinsa, rikkaamman orkestraationsa osalta
. Sinfonian luonnosmaisuuden, käsikirjoituksen orkesteripartituurin keskeneräisyyden korvaavat hienosti sen uusia uria aukova muotoajattelu, rakenteellinen ja arkkitehtoninen ajattelu, jota hyväksi käyttäen Schubert laajentaa klassisia muotokaavioita suurella ja itsevarmalla pyyhkäisyllä, yhdistettynä Schubertin sinfoniatuotannossa pakahduttavuudessaan ennen kuulumattomaan ilmaisulliseen voimaan.
Mikäli Schubert olisi aikoinaan orkestroinut (7.) E-duurisinfoniansa valmiiksi ( ensimmäiset 110 tahtia hitaine johdantoineen ovat 14 partituuriviivastolle kirjoitetusta teoksesta säveltäjän itsensä oma kätisesti orkestroimat. Teoksen ovat myöhemmin täydentäneet mm. Felix Weingartner ja Brian Newbould ), niin jälkipolvet olisivat hyvinkin saattaneet tulla tuntemaan sen lisänimeltä "Suuri" E-duurisinfonia erotuksena ja aimo askeleena ns. "Pienen" C-duurisinfonian n:o 6 täydellisesti suunnitellun klassisen muotokielen yksinkertaisuudesta kohden romanttisen ilmaisutavan suurta voimaa. Tuon paljon puhuvan lisänimenhän oli myöhemmin saava ja aina meidän päiviimme ja vielä kauas tulevaisuuteenkin kunniakkaasti, lojaalisti ja ylpeästi titteliään kantava n:o 9 C-duuri D 944.
Siinä määrin Schubert E-duurisinfoniassaan ennakoi sekä 9. että 8. h-mollisinfoniaansa, joihin edellisen yhdistää, jos ei vielä niinkään teemojen kuin tiettyjen motiivien ja ylimenojaksojen sukulaisuus, että tuo "suuri" lisänimi olisi saattanut olla hyvinkin oikeutettu jos ei enemmän kuin ansaittu.
Sinfoniassa voi havaita paitsi tiettyjä motiivisia yhtäläisyyksiä oopperaan Alfonso ja Estrella, etenkin sen alkusoittoon, joka on ajallisesti sinfoniaa lähellä, myös Schubertin ihaileman Rossinin vaikutusta joidenkin pitkälinjaisten teemojen karakterisoinnissa, kuten majesteettista ja mystistä, brucknermaisen kontemplatiivista Adagio-johdantoa seuraavan italialaisittain aurinkoisen hilpeässä, rattoisasti tanssahtelevan rytmillisessä, höyhenen kevyessä, kuin sukkasillaan hipsivässä ja samalla miltei virtuoosimaisen lennokkaassa pääteemassa, joka on huoleton kuin tuulen henkäys kesäisenä päivänä ja johon on sekoittunut myöskin sulokasta aistillisuutta. Patarummun tremolon tukemien tuttiorkesterin fortesäkeiden ja vaskien rytmikkäiden fanfaarien kuuluttama raivokkaasti purkautuva hehkuva elämänhalu ja ylitsepursuava voitonriemu tuntuvat puhuvan toisinaan dionyysisen hurmion kieltä, kontrastina alistuneena ja toiveikkaana täyttymystään odottavan sivuteeman levottomalle ahdistuneisuudelle.
Uutta luovalla tavalla saattaisi ajatella, että kun Schubert tuodessaan laulun ohella, niinkuin Dvorak on todennut, Rossinimaisen henkäyksen sinfoniseen muotorakenteeseen, teki Rossinista tahtomattaan ikään kuin suuren sinfonikon, johon tällä ooppera buffan mestarilla itsellään ei koskaan olisi ollut edellyttäviä kykyjä.
Intiiminä ja sulavan lyyrisenä laulavat hitaan osan rauhallisesti hengittävät melodiat hillityissä väreissään hehkuen, joka sivuteeman luomia mollivarjostuksia lukuunottamatta on vailla suuria kontrasteja. Pääteemaltaan energinen ja elämänmyönteinen eloisan ilakoiva Rossini-vaikutteinen, toisaalta grandioosi ja painava Scherzo saa vastaansa trion seesteistä hellyyttä ja romanttista lämpöä kumpuavan kauniin ja runollisen sävelmän, joka on ilmeistä sukua Brahmsille.
4. osasta, allegro qiusto-finaalista, joka päättyy triumfisävyyn, triumfimaahan ja joka on läheistä sukua paitsi Schumannin myös Brahmsin sinfonioille, voimme panna merkille Mendelssohnin siteeranneen melodista fraasia loppupuolelta, codasta olettaisin, pari vuosikymmentä myöhemmin säveltämäänsä Ruy Blas-alkusoittoon, mikä ainakin puhuisi sen puolesta, että hänen täytyi tuntea Schubertin 7. sinfonia v. 1839 tienoilla paremmin kuin moni meistä tänäkään päivänä, jolloin hän maaliskuussa 3 päivässä sävelsi mainitun alkusoiton Ruy Blas op. 95