Ymmärrämme toisemme ajoittain väärin, syntyy väittelyä, kiistaa, turhaantumista kun toinen ei ymmärrä. Juuri kun alkaa tuntua ettei tästä mitään tule, niin aivan kuin ihme, jompi kumpi ottaa aikalisän ja lähestyy asiaa toiselta kantilta. Sitten todetaan että olemme puhuneet samaa asiaa eri sanoin ja luulleet että toinen on eri mieltä. Sopu syntyy. Joskus ristiriitatilanteessa asia jätetään sivuun, mutta aina se jostain kuitenkin ilmestyy. Joskus tuntuu että eräät asiat hiertävät suhdettamme ikuisesti. Sitten taas saamme sopivassa tilanteessa puhuttua ja ongelmat selvitettyä.
Olemme halunneet yrittää ymmärtää ja olla hermostumatta jos toinen ei ymmärräkään. Pitäisi maltilla yrittää itse selittää oma näkökulma mahdollisimman hyvin, ja toisen pitäisi malttaa kuunnella eikä ensivaiheessa alkaa vouhkata vastaan. Kun aina lopulta olemme todenneet että riidat ovat turhia. Emme ole erimielisiä oikeasti. Rakastamme toisiamme ja siksi tämä yrittämisen halu onkin niin valtava. Kumpikin on aiemmissa suhteissa häipynyt heti kun on vähän alkanut tökkiä. Päätimme alussa, että samoja virheitä ei nyt tehdä. Nyt puhutaan, vaikeistakin asioista.
Silti tähän väsyy. Kun jollain tavoin ilmaisee että jokin asia painaa, tietyt aiheet aiheuttavat aina vastustuksen. Riippumatta siitä miten asian ilmaisen. Aluksi tietysti yritän jutella sovittelevasti ja kysyvästi, että olisiko mitään tehtävissä. Luulisi toisen jo silloin 1) kuuntelevan että minulla on jotain sanottavaa, 2) ottavan sen verran vakavasti että miettisi voitaisiko joku kompromissi tehdä, 3)edes ilmaisevan omat mielipiteensä asiallisesti ja sovinnollisesti. Mutta ei. Ei kuuntele edes lausetta loppuun, kyseenalaistaa onko asia edes mainitsemisen arvoinen (hänen mielestään ei ole) nostan esille täysin epärelevantteja asioita (hänen mielestään siis) ja, kaiken lisäksi äänensävyllä ja keskeyttämisellä ja liioittelemalla pahoittaa mieleni. Loukkaa, ja vaikka ilmaisen pahastuvani hän ei välitä. Olen siinäkin liian lapsellinen. Ehkä sitten olen.
Minun sen sijaan pitäisi aina olla valmis kuuntelemaan häntä, ja niin olen ollutkin. Ei niin pientä asiaa etten häntä kuuntelisi ja yhdessä pohdittaisi asioita. Kun hän saa jonkun tehokohtauksen, että joitain paikkoja tai asioita pitää laitta kuntoon, minun pitää olla valmis toimimaan juuri silloin. Eikä minulla mitään sitä vastaan olekaan ollut. Muutaman kerran on neuvoteltu, mutta päätökset on tehty 50-50. Yritän huomioida hänenkin tahtoaan aika paljon. Jopa ohi omien tarpeideni joskus.
Tiedän, että tämäkin erimielisyys ratkeaa kun hieman rauhoitumme ja lähestymme asiaa erilaisesta näkökulmasta. Kumpikin. Päädymme hyvään lopputulokseen ja halaamme. Ei hän halua minua loukata. Mutta en enää halua tätä tunnetta. Tämä tunne ennen kuin olemme taas samalla aaltopituudella. Pahaa tekee. Hajoan. Itkettää. Tiedän, ettei hän halua erota. Hän haluaa yrittää jatkaa. Minä en. En enää näin. Miksei hän voi kuunnella????
Olemme halunneet yrittää ymmärtää ja olla hermostumatta jos toinen ei ymmärräkään. Pitäisi maltilla yrittää itse selittää oma näkökulma mahdollisimman hyvin, ja toisen pitäisi malttaa kuunnella eikä ensivaiheessa alkaa vouhkata vastaan. Kun aina lopulta olemme todenneet että riidat ovat turhia. Emme ole erimielisiä oikeasti. Rakastamme toisiamme ja siksi tämä yrittämisen halu onkin niin valtava. Kumpikin on aiemmissa suhteissa häipynyt heti kun on vähän alkanut tökkiä. Päätimme alussa, että samoja virheitä ei nyt tehdä. Nyt puhutaan, vaikeistakin asioista.
Silti tähän väsyy. Kun jollain tavoin ilmaisee että jokin asia painaa, tietyt aiheet aiheuttavat aina vastustuksen. Riippumatta siitä miten asian ilmaisen. Aluksi tietysti yritän jutella sovittelevasti ja kysyvästi, että olisiko mitään tehtävissä. Luulisi toisen jo silloin 1) kuuntelevan että minulla on jotain sanottavaa, 2) ottavan sen verran vakavasti että miettisi voitaisiko joku kompromissi tehdä, 3)edes ilmaisevan omat mielipiteensä asiallisesti ja sovinnollisesti. Mutta ei. Ei kuuntele edes lausetta loppuun, kyseenalaistaa onko asia edes mainitsemisen arvoinen (hänen mielestään ei ole) nostan esille täysin epärelevantteja asioita (hänen mielestään siis) ja, kaiken lisäksi äänensävyllä ja keskeyttämisellä ja liioittelemalla pahoittaa mieleni. Loukkaa, ja vaikka ilmaisen pahastuvani hän ei välitä. Olen siinäkin liian lapsellinen. Ehkä sitten olen.
Minun sen sijaan pitäisi aina olla valmis kuuntelemaan häntä, ja niin olen ollutkin. Ei niin pientä asiaa etten häntä kuuntelisi ja yhdessä pohdittaisi asioita. Kun hän saa jonkun tehokohtauksen, että joitain paikkoja tai asioita pitää laitta kuntoon, minun pitää olla valmis toimimaan juuri silloin. Eikä minulla mitään sitä vastaan olekaan ollut. Muutaman kerran on neuvoteltu, mutta päätökset on tehty 50-50. Yritän huomioida hänenkin tahtoaan aika paljon. Jopa ohi omien tarpeideni joskus.
Tiedän, että tämäkin erimielisyys ratkeaa kun hieman rauhoitumme ja lähestymme asiaa erilaisesta näkökulmasta. Kumpikin. Päädymme hyvään lopputulokseen ja halaamme. Ei hän halua minua loukata. Mutta en enää halua tätä tunnetta. Tämä tunne ennen kuin olemme taas samalla aaltopituudella. Pahaa tekee. Hajoan. Itkettää. Tiedän, ettei hän halua erota. Hän haluaa yrittää jatkaa. Minä en. En enää näin. Miksei hän voi kuunnella????
Vastaukset 7
Vanhimmat
jääräpäisiä, niin eihän siitä mitään tule. Kannattaa yrittää viimeiseen asti ja lopettaa oma käytös. Vain itseään voi muuttaa!Lainaa parisuhdeopuksia, sillä parempi toimia nyt kuin sitten kun on liian myöhäistä...Helpompi tätä elämää on mennä eteenpäin rakkauden vahvistamana, ei heikentämänä. Mutta jälkiviisaus on paras viisaus, ja toivon, että olisin aikanani yrittänyt itse muuttaa käytöstäni ja saanut lopun riitelylle!Onnea sovun saamiseen ja asioiden selvittämisen suhteessa pysyen.
... to tango. Sama pätee ristiriitojen selvitteltyyn. Ei toki kaikki tilanteet käsistä repeä, mutta silloin kun repeää niin kaava on aina sama. Ja aina saan jälkeenpäin kuulla kuinka toinen haluaa yrittää seuraavalla kerralla kuunnella tai olla ainakin loukkaamatta. Itseäni voin muuttaa enää siinä etten ota puheeksi asioita, jotka painavat mieltäni tai häiritsevät tai joille ylipäätään minun mielestäni voisi tehdä jotain. Usein nimittäin alkuräjähdys tulee herran ensimmäisessä kommentissa... ja jo kadun että avasin suuni. Mutta kun olen sanonut että ei puhuta tästä, ei se ole tärkeää, niin ei käy. Kun avaus on tehty niin herran on vietävä se sitten loppuun. En jaksa. Mutta kiitos kannustuksesta, mietin sanojasi ehkä huomenna.
Onhan se totta, että parisuhteessa on kaksi, mutta kun tilanne on mennyt tarpeeksi pahaksi, niin myös SINÄ voit yksin sen viheltää poikki. Asioita ei pidä lakaista maton alle ja suhteessa pitää pystyä tappelemaan ja puhumaan vaikeistakin asioista. Voisitteko istua pöydän ääreen, listata asiat ja yhdessä rauhassa pohtia niitä?Minua itseäni harmittaa nyt erossa se, että olisin toivonut jaksavani vielä vähän aikaa. Tiedän tunteen, kun on aivan poikki, toinen nyppii ja inhottaa ja tuntuu, että ei tästä tule mitään. Että olisimme saaneet sovittua. Ei ruoho aina ole vihreämpää aidan toisella puolella ja ainakin naisena minun on todella vaikea tappaa tunteitani. Siksi toivon lämpimästi, että saatte asianne kuntoon. Tilanne on kamala, mutta rauhoitu ja mieti miestä rakastavasti, niin siitä se lähtee!Itse teet ratkaisusi ja niiden kanssa pitää sitten elää!
näyttää kumppanillesi juuri kirjoittamassasi muodossa. Ehkä se avaisi hänelle uuden näkökulman asioihin.
Ei hän sokea ole ollutkaan. Olemme puhuneet, puhuneet ja puhuneet. Joka kerta kun tilanne on lähtenyt käsistä. Puhumalla kaikki on taas saatu kuntoon. Mutta joka kerta siitä huolimatta mies reagoi räjähtämällä. En tarkoita että olisi vihainen, mutta on täysin takajaloillaan, ikäänkuin puolustelee itseään ja omia näkemyksiään samalla kun vähättelee minun mielilpiteitäni ja tunteitani. Olemme siitäkin puhuneet ja hän on joka kerta luvannut "seuraavalla kerralla" suhtautua toisin, kuunnella ja olla ainakin nöyryyttämättä.
Minun paha tapani aikoinaan oli puhumattomuus. En koskaan kertonut mikä oikeasti mieltä painoi, vaan aloin meuhkata jostain muista asioista, yleensä pikkuasioista. Silloiset ns. riidat asettuivat nykyistä nopeammin kun mies alkoi selvittää mikä oikeasti on vialla. ja kun syy(t) selvisi niin ongelmat käsiteltiin ihan nätisti. Mutta mies kehotti että minun on opeteltava puhumaan niistä asioista jotka todella mieltä painaa eikä siirtää kiukkua muihin asioihin. Nyt kun sitten olen oppinut tuon jalon taidon, että mieltä kaivavat asiat pitää nostaa pöydälle sopivassa tilanteessa ja maltillisesti niin nyt sitten asioista syntyy entistä pahemmat hässäkät. Juuri äsken tuli tekstiviestillä anteeksipyyntö kun oli niin kiukkuinen, mutta pyytäisi ennemminkin anteeksi sitä ettei kuuntele ja että tyrmää kaiken mitä minä sanon. Ehkä otin asian puheeksi väärään aikaan? mutta sanoisi sitten että puhutaan asiasta sitten kun olemme nokikkain. Ei, kun piti alkaa meuhkaamaan. Tai siis minähän sitä sitten ehdotinkin mutta hänen mielestään koko asiaa ei pitäisi edes käsitellä. Että se siitä.
Jos toinen ei jatkuvista lupauksistaan huolimatta osaa suhtautua asioihin yhtään tasaisemmin, vaan alkaa aina syytellä ja kyseenalaistaa minun aivoituksiani niin joko vika on minussa ja aivoituksissani tai sitten mies ei riittävästi halua sopeutua parempaan yhteiselämään. Kummassakin tapauksessa ero on ainoa järkevä ratkaisu. Näin ei voi jatkua.
Kerro mulle miten oot oppinu puhumaan asioista??
Mulla on tällä hetkellä saman tyyppinen ongelma, haluaa olla toisen kanssa mutta ei jaksa aina... Mulla se vaan tahtoo olla niin että mä oon aina syypää riitoihin.. ja ukolla menee hermot joka ikisestä asiasta ja se on mun vika..
Niin, mä oon kyl sit aina se joka yrittää sovitella.. Ja muutenki noi sun tekstit oli aika lailla mun elämästä..
Puhumaan oppimisen pohjana mulla oli että oli oltava rehellinen itselleen. Eli ensin tunnustettava itselleen mikä on todellinen syy huonoon tuuleen, ahdistukseen tms. Sitten vain itseä niskasta kiinni ja sanoo sen suoraan toiselle. Siinä on riskinä että toinen nauraa, vähättelee tai ei edes kuuntele. Näin meillä onkin joskus käynyt, mutta useammin kyllä toinen on kuunnellut ja ottanut tosissaan. Ehkä toiselta saatu positiivinen palaute on kannustanut jatkamaan rehellisyyteen.
Muuta neuvoa en osaa antaa. Harkitsin myös menoa ammattilaisen puheille, mutta onneksi kotikonstein pääsi ainakin alkuun.