Päätin aloittaa keskustelun naisen logiikasta ja sen pysyvyydestä.
Olen harvinaisen tylsä mies ja toivotonkin. Opintoni ovat viivästyneet ahdistuksen, neuroosien ja yleisen maailmankatsomuksellisen sekaisuuden vuoksi, viihdyn enimmäkseen yksikseni, välttelen sosiaalisia tilanteita kuten bileitä ja rahatilanteenikin on heikko. Kaiken lisäksi olen sangen arvaamaton ja mieleltäni tempoileva, enkä pysty aavistamaan edes itse, mitä seuraavana päivänä tulee tapahtumaan tunteissa tai käytännössä. Minuun ei siis voi luottaa, koska esimerkiksi sovittu vierailu saattaa peruuntua viime hetkellä.
Positiivisiksi puoliksi itsessäni koen melkein loputtoman kiltteyden ja pyrkimyksen vastuunkantoon, vaikka en siinä aina onnistukaan. Mitään jännittävää tai uutta tai vaihtelevaa en kuitenkaan kumppaneilleni pysty tarjoamaan, vaan elämä kanssani on sitä yhtä ja samaa pienen piirin, synkähköjen tunteiden ja rutiineiden pyörittelyä. Pelkkä hampurilaisella käynti on jo merkittävä tapahtuma.
Jostain syystä tylsyyteni ja elämäni pysähtyneisyys ei näytä naisia häiritsevän, vaan olen vetänyt heitä vuosien saatossa tasaisesti puoleeni mitenkään erityisemmin yrittämättä. Kaikkien naisten kohdalla toistuu sama kuvio. Minut nimetään ensiksi "erilaiseksi" ja sitten "ihanaksi isäksi", minkä jälkeen alkaa ohjaus kohti ammattiauttajia ja positiivisempia tunteita.
Nyt kun ikää on tullut lisää, olen tasaantunut ja elämä näyttää valoisammalta. Minua myös yritetään kangeta naimisiin ja olen jo lupauksenkin antanut. Pelottaa vain, että juuri kun olemme onnistuneet saamaan maailmaan pari muksua, vaimo ilmoittaa kyllästyneensä tylsyyteeni ja jättää. Olen tätä asiaa häneltä moneen kertaan tivannut ja selittänyt juurta jaksain, että ihminen tuskin perusolemukseltaan mihinkään muuttuu, ja tyttöystäväni on puolestaan vakuuttanut, että riitän hänelle juuri sellaisena kuin olen, mutta mitenköhän asia todellisuudessa on? Tuleva vaimoni kun ei ole mikään tylsimys, vaan rohkea, kaikkea kokeileva ja räiskyvä persoona.
Niin - ja mitään erityisen huonoa itsetuntoa minulla ei tämän asian suhteen ole, mutta kiinnostaa vain kuulla käytännön kokemuksia siitä, miten liitto tai suhde on onnistunut tylsän miehen kanssa.
Olen harvinaisen tylsä mies ja toivotonkin. Opintoni ovat viivästyneet ahdistuksen, neuroosien ja yleisen maailmankatsomuksellisen sekaisuuden vuoksi, viihdyn enimmäkseen yksikseni, välttelen sosiaalisia tilanteita kuten bileitä ja rahatilanteenikin on heikko. Kaiken lisäksi olen sangen arvaamaton ja mieleltäni tempoileva, enkä pysty aavistamaan edes itse, mitä seuraavana päivänä tulee tapahtumaan tunteissa tai käytännössä. Minuun ei siis voi luottaa, koska esimerkiksi sovittu vierailu saattaa peruuntua viime hetkellä.
Positiivisiksi puoliksi itsessäni koen melkein loputtoman kiltteyden ja pyrkimyksen vastuunkantoon, vaikka en siinä aina onnistukaan. Mitään jännittävää tai uutta tai vaihtelevaa en kuitenkaan kumppaneilleni pysty tarjoamaan, vaan elämä kanssani on sitä yhtä ja samaa pienen piirin, synkähköjen tunteiden ja rutiineiden pyörittelyä. Pelkkä hampurilaisella käynti on jo merkittävä tapahtuma.
Jostain syystä tylsyyteni ja elämäni pysähtyneisyys ei näytä naisia häiritsevän, vaan olen vetänyt heitä vuosien saatossa tasaisesti puoleeni mitenkään erityisemmin yrittämättä. Kaikkien naisten kohdalla toistuu sama kuvio. Minut nimetään ensiksi "erilaiseksi" ja sitten "ihanaksi isäksi", minkä jälkeen alkaa ohjaus kohti ammattiauttajia ja positiivisempia tunteita.
Nyt kun ikää on tullut lisää, olen tasaantunut ja elämä näyttää valoisammalta. Minua myös yritetään kangeta naimisiin ja olen jo lupauksenkin antanut. Pelottaa vain, että juuri kun olemme onnistuneet saamaan maailmaan pari muksua, vaimo ilmoittaa kyllästyneensä tylsyyteeni ja jättää. Olen tätä asiaa häneltä moneen kertaan tivannut ja selittänyt juurta jaksain, että ihminen tuskin perusolemukseltaan mihinkään muuttuu, ja tyttöystäväni on puolestaan vakuuttanut, että riitän hänelle juuri sellaisena kuin olen, mutta mitenköhän asia todellisuudessa on? Tuleva vaimoni kun ei ole mikään tylsimys, vaan rohkea, kaikkea kokeileva ja räiskyvä persoona.
Niin - ja mitään erityisen huonoa itsetuntoa minulla ei tämän asian suhteen ole, mutta kiinnostaa vain kuulla käytännön kokemuksia siitä, miten liitto tai suhde on onnistunut tylsän miehen kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Seurustelin itse ja olin jopa kihloissa "tylsän" miehen kanssa peräti 8 vuotta. Naisilla on taipumus kuvitella, että vielä jonain päivänä saa miehen "parannetuksi". Myös vastakohtaisuus kiehtoi, itse olen räväkkä, sosiaalinen, mies oli täydellinen vastakohta.Isäksi hänestäkin olisi ollut, vakaa ja rauhallinen. Mutta kun vuodet kuluvat, alkaa kaivata jotain. Hyväksyin miehen sellaisena kuin hän on, mutta samalla kärsin yhä enemmän itse sisäisesti. Hänellä ei ollut mitään tunnetempoilua, tunteita ei välillä tuntunut olevan ollenkaan. ja niinhän siinä sitten kävi, että tapasin tämän nykyisen aviomieheni, ollut sitä jo 15 vuotta. Hän toi elämääni niin paljon elämää ja kuihtumisen tilani muuttui jälleen eläväksi elämäksi. Tämä edellinen tylsämieheni, löysi myös ajanoloon uuden, yh-äidin. Yritystä oli muuttua, ja kyllä hän jaksoikin miellyttää uutta naisystäväänsä jonkin aikaa, elää nk. tämä tahtoi. Mutta nyt tällä naisellakin on uusi mies, heidän yhteiselämänsä kesti 9 v ja heillä on yksi lapsi. No onhan tässä nyt höpinää, mutta yleistyksiä ei voi tehdä. Tämä on vain minun kokemukseni. Sinun kumppanisi varmasti rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Jos se olet sinä itse joka haluaisit olla se teräsmies ja kun siihen et pysty, kuka pystyy, niin pidät normaali arkielämää tylsänä.
"Naisilla on taipumus kuvitella, että vielä jonain päivänä saa miehen "parannetuksi"."
Juuri tätä pelkään. Minulla on esimerkiksi hyvin voimakas mielikuvitus ja saan iloa kirjoista ja kirjoittamisesta, mutta tuntuu, että tuleva vaimo kaipaa enemmän ulkoisia virikkeitä.
Mutta ehkä tarpeet on sovitettavissa yhteen. Pitää yrittää - mikään kun ei kuitenkaan ole varmaa.
Kompromisseja suhteessa joutuu aina tekemään. Mutta se on tärkeää, ettei joudu luopumaan minuudestaan, itselleen tärkeistä asioista. Jonkin aikaa voi esittää jotain muuta kuin on jonkun toisen mieliksi, mutta siihen väsyy ja alkaa kivettyminen. Itseltään täytyy kysyä, haluaako elää todella toisen ihmisen kanssa, siis ylipäätänsä, vai onko luonteeltaan yksinäinen erakko, joka pärjää elämän läpi yksin parhaiten. Mutta jos kaipaa kumppania, niin aina joutuu tekemään töitä, myönnytyksiä ja uhrauksia, kasvamaan ihmisenä, jos haluaa suhteen onnistuvan.Itse olen kasvukipuja kokenut myös tässä suhteessa, mutta minä valitsin elää tämän ihmisen ja hänen ihmisyytensä kanssa. Lupasin itselleni ja hänelle, että yhdessä kasvetaan, ja niin on tapahtunut. Keskustelu ja puhuminen eivät suhteessa ole yliarvostettuja, mutta toisaalta toiselle pitää myös sallia yksityisyyttä, ja omasta yksityisyydestä on myös oikeus pitää kiinni.
"Kompromisseja suhteessa joutuu aina tekemään. Mutta se on tärkeää, ettei joudu luopumaan minuudestaan, itselleen tärkeistä asioista."
Tiedä sitten miten todellisuudessa on, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että naisille yhdessä tekeminen ja suhteen sosiaalinen lujittaminen on tärkeämpää kuin miehille. Meillä on tulevan vaimoni kanssa yhteisiä harrastuksia, mutta hänelle näyttää olevan tärkeää myös se, että mennään yhdessä kylään ja lähetetään yhdessä kortteja ja puhutaan mahdollisimman usein me-muodossa.
"Itseltään täytyy kysyä, haluaako elää todella toisen ihmisen kanssa, siis ylipäätänsä, vai onko luonteeltaan yksinäinen erakko, joka pärjää elämän läpi yksin parhaiten."
En usko, että kukaan pärjää parhaiten yksin eikä tätä näkemystä tue tutkimuksetkaan. Sen sijaan luulen, että oman tilan ja oman mielekkyyden löytäminen suhteessa on tärkeää. Kumppani ei ole toivelähde, vaan liitossakin oman elämän mielekkyys on rakennettava itse. Kumppani voi seistä ainoastaan tukena.
Yksilöllisiä vaihteluita tuossakin sosiaalisten suhteiden lujittamisessa on varmaan sekä miehillä että naisilla. Meidän suhteen alkuaikoina miehelleni on ollut tärkeämpää se korttien lähettely, puhuminen me muodossa ja sosiaalisten suhteiden ja verkostojen luominen. Silloin parisuhde kytketään tavallaan osaksi yhteisöä.Symbioosivaiheen jälkeen, kun suhteen alkuajoista on päästy eteenpäin, alkaa oman tilan etsintä, etäisyyden otto toiseen, suhteen tarkastelu etäältä kunnes lähestytään taas toista.Näin suhteessa tapahtuu kokoajan lähentymistä ja etääntymistä. Hienosti tuon sanot, ettei kumppani ole toivelähde, ei todellakaan, mutta jos itse voi toiselle tuottaa mielihyvää ja hitusen onnea, tuo se elämään silloin tällöin sitä hehkua, millä toisen elämää voi rikastuttaa tämän arkisen aherruksen keskellä.
Vaikutat mimmien mielestä aluksi varmaan mieheltä, kunnes paljastut hiireksi, siinä sun ongelma. Kuka aikuinen, tasapainoinen mies ruikuttaa, kuinka hampurilainenkin on haaste.
"Vaikutat mimmien mielestä aluksi varmaan mieheltä, kunnes paljastut hiireksi, siinä sun ongelma. Kuka aikuinen, tasapainoinen mies ruikuttaa, kuinka hampurilainenkin on haaste."
Vaikea tietää varmasti, mutta epäilen, ettei tuo ole syy, koska en ole hiiri, vaan hyvin voimakastahtoinen ja suorasanainen, mistä on sekä moitittu että kiitetty. Enemmän ongelma on se, että yksinkertaisesti viihdyn kotona tai luonnossa enkä pidä sosiaalisista tilanteista. Sidon mieluummin perhoja, lähden melomaan tai vietän jouluni autiotuvassa kuin puhun niitä näitä puolituttujen kanssa. Olen toiminnan ja tekemisen ihminen, en jaksa puhua.
Sä olet kuule ihan normaali SUOMALAINEN mies. Ei turhaa jauha paskaa vaan puhuu silloin kun on asiaa.
Jätetään vaan se yli-sosiaalinen maailma noille etelämaalaisille gigoloille. Me saadaan olla just sellaisia kuin ollaan. perkele!