Hyväksytty anoppi

Mun anoppi on "hyväksytty anoppi". Minulla ei ole minkäänlaisia ongelmia hänen kanssaan, jopa viihdyn hänen seurassaan. Hän on ihan tavallinen ihminen, ei mikään erityisen kiltti tai täydellinen ihminen. Hän kyllä leipoo silloin tällöin ja tekee ruoan yleensä "alusta asti", muttei paheksu sitä että meillä käytetään joskus eineksiä eikä aina ole pullaa tarjota vieraille. Anoppi kait tietää olevansa vain ihminen, eikä täydellinen talouskone ja äiti.

Hänen kanssaan on helppo keskustella asioista kuin asioista, hänellä on huumorintajua ja vaikka emme aina ole samaa mieltä asioista niin hän ei haasta riitaa. Hän ei ole koskaan puuttunut minun tapaan hoitaa huushollia, eipä kyllä ole ollut syytäkään. Hän ymmärtää sen, että kodimme on meidän eikä hänen. Lisäksi hän ei tule kutsumatta kylään, eikä soittele kuin ehkä kerran-pari viikossa miehelleni. Sen sijaan hän lähettelee minulle tekstareita (yleensä hupiviestejä) melko usein. Hän ei koskaan puutu meidän raha-asioihin eikä hän ole ylihuolehtivainen pojastaan. Tämä tosin ehti asua yksiössä yksin n. 3 vuotta ennen tapaamistamme, joten itsenäistyminen oli ehkä tapahtunut jo silloin.

Edellinen anoppini (seurustelin hänen poikansa kanssa 2 vuotta) oli ihan eri maata. Hän oli omasta mielestään täydellinen äiti ja kodinhoitaja, ja hänen menetelmänsä olivat ainoat oikeat. Hän paheksui toista miniään kun tämä osti kaupasta ruisleivät eikä leiponut niitä itse. Lisäksi hän paheksui miniän lapselleen tarjoamia ruokia ja jopa koko perheen nähden moitti äitiä sanomalla lapselle: "Tule tänne mummin luo syömään, kotona näet nälkää".

Lisäksi tämä anoppikokelas puuttui minun kouluhommiin ("miksi luet ranskaa, ota ennemmin saksaa"), meidän raha-asioihin ("miksi käytte ravintolassa kun täällä minun luona saisitte ruokaa ilmaiseksi", kyseessä mun synttärit) myöhemmin minun ja mieheni asunnon sisustukseen ("ostin nää sinapinkeltaiset verhot koska ne sopis tänne") ja minun tapaan pestä pyykkiä ja siivota ("miksi et käytä pesulan mankelia" ja "imuroita kämpän väärässä järjestyksessä"). Onneksi pääsin tuosta anopista eroon!!

Sanoisin, että paras anoppi on sellainen, joka tietää olevansa vain ihminen, ja joka luottaa siihen, että on kasvattanut poikansa niin hyvin että tämä pärjää maailmalla. Vaikka sen miniän kanssa! :)

Mun mielestäni anoppi oli ihan ok ja hyvin tultiin toimeen. Ekan lapsen jälkeen siitä tuli "hankala". Yrittää kasvatusasioissa kävellä sekä minun että miehen päätösten yli. Mies sanoo tapelleensa äitinsä kanssa jo niin paljon että enää ei jaksa. No kun jonkun on pakko asioista huomauttaa niin sehän tekeekin sitten jo minusta sen hankalan miniän. Jos ollaan esim kylässä ilman lapsia niin taas putkahtaa jostain esiin se vanha mukava anoppi.

Ei-suotavia piirteitä anopissa:

-Ei pyydä apua vaan VAATII (auttamisessa ei ole mitään vikaa, siitä tulee jopa hyvä mieli, mutta jos avun"pyynnöt" ovatkin avunVAATIMUKSIA (tänne NYT HETI, kaikki muu saa jäädä!) muuttuu pienetkin auttamiset tervanjuonniksi! Turha mainitakaan, että kiitosta tulisi mistään. Vaikka olisit koko päivän raatanut anopin apuna niin kiitos sana ei lipsahda anopin huulilta..

-Ei vastavuoroisuutta!
Itse kertoo laveasti syhtymä/joululahja toiveistaan ja loukkaantuu verisesti, jos lahjaa ei tulekaan tai se ei olekaan niin hieno kuin odottettiin. Muistaa myös hyvien käytöstapojen mukaisesti(!?) toitottaa lahjojen puuttumisesti pitkin kyliä. Itse anoppi ei vaivaudu EDES muistamaan OMAN POIKANSA syntymäpäivää MITENKÄÄN, edes tekstiviestillä. Lahjoista puhumattakaan. Miniän kohdalla on turha puhua mistään.

Vastavuoroisuuden puute koskee myös auttamista. Anoppi pitää olla viikottain auttamassa milloin missäkin asiassa, mutta anopilta ei koskaan saa apua kun itse sitä tarvittaisiin. Aina silloin anopille ilmestyy "paljon tärkeämpää tekemistä", olkoonkin jos vaikka se onkin kahvin juomista ja sanomalehden lukemista samaan aikaan kun OMA POIKA makaa toista päivää sairaana sängyssään ilman ruokaa vaimon ollessa matkoilla.

Anopin ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla sotkeutumatta pariskunnan omiin henkilökohtaisiin asioihin! Ei se sen ihmeellisempää ole. Mutta kamalan vaikeaa se näyttää anopeille olevan..

Seuraa viestejä entistä tarkemmin, niin huomaat, että tarinat ovat tosiaan tapauskohtaisia ja hyvin henkilökohtaisia. Kaikkien tarinoiden niputtaminen yhteen ja niiden perusteella yleistäminen on jokaisen tarinan vähättelemistä.

En itse ainakaan inhasta anopistani kirjoittaessani ajatellut, että KAIKKI anopit ovat hirveitä. Harvalla kuitenkaan on edes kokemusta useammasta kuin yhdestä anopista.

Tottakai on mahdollista, että anoppi on mukava. Se vain on niin, että ikävät asiat ja ongelmat elämässä kirvoittavat kirjoittamaan, koska kuten huomaat, ilmaisupaine on melkoinen.

Sitten on niinkin, että vaikka anopissa (tai kenessä tahansa muussa ihmisessä) olisi kuinka paljon hyvää, niin se paha tahtoo jäädä mieleen.

Kerronpa vielä mielipiteeni yhden sairaan anopin kanssa 15 vuotta painiskelleen kokemuksella.

Anopin ikäinen työkaveri voi tosiaan olla hyvä työkaveri. Siellä työpaikalla ollaan ensinnäkin suhteellisen tasa-arvoisia, joten ei synny sellaista valtasuhdetta, mikä olisi vaarassa vääristyä niin kuin usein anoppi-miniä-suhteessa tapahtuu.
Toiseksi, se työpaikan kiva työkaveri ei tosiaankaan välttämättä ole kiva anoppi miniälleen. (Tiedäthän, että niilläkin ihmisillä, joista sinä et pidä, on omat ystävänsä.) Ja miksi ei anoppinikin olisi kiva työkaveri, eihän hän siellä työpaikalla ole se sama paholainen kuin minun kanssani kahden jäädessään?
Kolmanneksi, työpaikalla on käyttäytymisnormit ja ennen kaikkea laki kiusaamisesta. Työpaikalla sellainen kiusaaminen, jota esimerkiksi minun anoppini harrastaa, ei olisi ihan niin mahdollista.
Neljänneksi, työpaikalla on usein muitakin valvomassa tämän anopin ikäisen ihmisen käytöstä. Esimerkiksi anoppini kiusaamiselta minua ei suojaa mikään normi eikä mikään laki. Ja kun tarkasti luet kirjoituksia, huomaat, että näillä vittumaisilla anopeilla on usein yhteinen piirre: kiusaaminen, haukkuminen ja panetteleminen tapahtuu anopin ja miniän ollessa kahden kesken.

Anopin kiusaaminen katsotaankin usein melkein hyväksyttäväksi, koska niinhän on aina ollut??! Työpaikasta voin sitä paitsi lähteä, jolloin inha työkaveri lakkaa olemasta työkaverini ja sillä hyvä. Anopista ei pääse eroon sitten millään. Työpaikan menettäminen on kuitenkin vielä pientä siihen verrattuna, että jonkun hullun ämmän vuoksi rikkoisi perheensä.

Minä miniänä olen kyllä katsonut peiliin moneen kertaan. Uskon, että monet muutkin miniät tekevät sitä. Peilistä ei vain vastauksia löydy, ja se onkin melko kehno paikka hakea apua tukalaan tilanteeseen.

Jos et hyvä ihminen tiedä, mitä kiusaaminen on ja mitä se uhreille aiheuttaa, niin tutustuhan vaikkapa työpaikkakiusaamisista kertoviin artikkeleihin tai nettisivuihin. Kiusattujen tuki ry:llä voisi olla myös mielenkiinnoista kerrottavaa.

Joskus olen toivonut, että anoppini sen jatkuvan suunpieksennän sijaan lyödä pamauttaisi hampaani irti. Olisi ainakin näyttöä. Tosin anoppini mielestä syy olisi silloinkin minussa. Ja kukapa ei nyt hymyilevää käärmettä uskoisi?

Taitaa toi anoppien v-mäisyys johtua pääosin miniöiten itsevarmuudesta, siis sen puutteesta.

Herättää ihmetystä!

Muutama on vastannut alkuperäiseen kysymykseen.

Toiset taas jatkaa anopin suoltamista, kuin tämä
olisi kuin joku lainsuojaton.Näin tyttäret imevät jo
äidin asenteen, miten heidän tulee suhtautua anoppiin kun se aika tulee.