kun aina vaan tapellaan, milloin mistäkin. yritän jutella asiasta,mutta aina vika on vain minussa. en jaksaisi tapella enää,koska rakastan totaalisesti miestäni. onhan hän lapseni isä ja suurin rakkauteni! kaikki unelmanikin olen hänen takiaan unohtanut. muutin hänen takiaan aivan ihanasta koulusta ja paikkakunnasta pois, kestän uuden koulun kiusaajia joka päivä,nykyisessä asuinpaikassamme ei ole yhtään kaveriani, olen yksinäinen ja vain,koska rakastan miestäni. silti mieheni "vihaa" minua. tai ainakin luulen niin. tahtoisin naimisiin ,mutta mieheni ei. mikä miestäni vaivaa?
mikä
auttaisi?
2456
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oli kuin kopio ajatuksistani, joita tunsin pari viikkoa sitten. Itse voi vaikuttaa tilanteeseen, usko pois!
Siihen tappelemiseen en osaa vastata muuta kuin, että meillä auttoi vain ja ainoastaan puhuminen.
Miehen mukaan syy oli aina minussa,kun riideltiin. Hänen mukaansa nalkutin koko ajan. Aloitin siis hänen mielestään kaikki riidat.
Kerroin, että syy miksi nalkutan, on väsymys siit' tyypillisestä kodinpyörittämisestä ja että apu olisi tervetullut, eihän sitä enää eletä 60- luvulla. Riita paisui. Viimein oli pakko tulla vastaan sen inttäpään kanssa. Rauhoittui ja saatiin homma purettua ja keskusteltua niin, että kummallekin hyvä mieli. Tosin riitely ei ole vähentynyt, minä en ole osannut vähentää nalkutusta, eikä mies ole osannut vähentää tietokoneriippuvaisuutta.
Mutta sen sanon, että vika ei ole yksin sinun, kun tappelette!! En tiedä, mikä niitä miehiä tosiaan vaivaa, jotka näin syyllistävät puolisoaan suostumatta näkemään ja tulemaan vastaan. Varmaan liittyy vallan tunteeseen tai vastaavaan. Liian kiltti ei saa olla. Rakastat miestäsi totta kai, onhan hän vielä lapsesi isä. Mutta et voi olla ja elää häntä varten ihan noinkaan. Itsellänikään ei ole yhtäkään kaveria täällä uudella paikkakunnalla, jätin perheen, ystävät, koko entisen elämäni miehen takia, jota rakastan yli kaiken. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Turha sitä on nyt kuitenkaan valittaa, kun pyyhkii surkeasti.
Itse kasvoin ihmisenä ainakin sen verran, kun sain tietää raskaudestani, päätin, että jos mies vielä tympeästi minua kohtelee, saa luultavasti kenkää ainakin hetkeksi. Teidän, että pärjään yksinkin.
Tuosta naimisiin menosta, rakastuneinahan me sitä suunniteltiin ja vähän puhuttiinkin, että jos mutta nyt on asia täysin haudattu. Kerran kysyin, että mahtaako meille tulla häitä koskaan. Mies vastasi, että tuskin.
Sen jälkeen päätin, etten mokoman pöntön kanssa naimisiin haluakkaan. =)
Kuulostaa helpolta, sitä se ei ollut.
Ehkei meitä olla luotu yhteen sittenkään, ehkä on.
Lapsi on nyt kuitenkin tulossa ja minä olen meidän molempien elämästä vastuussa, jos hyvin käy.
Joten itseni ainakin aijon suojata, ettei hän enää henkisesti pääse minua satuttamaan, kun haluaa.
Mutta tosiaan voimia sinulle!!
On vain oltava vahva! Voisit vaikka hankkia itsellesi jonkin harrastuksen tms. paikkakunnaltasi, missä voisi tavata uusia ihmisiä. Kyllä se paistaa vielä risukasaankin mutta tiedän, kuinka raskasta se on. Tuntuu vähän siltä, kuin olisi jotenkin petetty. Marttyyriksi on helppo heittäytyä mutta se ei kannata.
puhua ja useasti,mutta aina se päättyy silmittömään riitaan ja vihaan toista kohtaan. mies haluaa erota,mutta minä en. olen totaalisesti menettämässä otettani tähän perheeseen. en tiedä kuinka saisin miestäni enää uskomaan,että rakastan häntä,eikä se tunne muuksi muutu. hän vain väittää,että minä en välitä tippaakaan hänestä tai lapsestamme! tottakai välitän,mutta olen jo niin väsynyt tähän riitelyyn,että en sitä jaksa enää näyttää. mutta tottakai rakastan miestäni ja lastamme enemmän kuin mitään muuta!