Oma typerä käytökseni..

Kyllä todellakin on samaa kokemusta. Tunnen itse pilaavani kaikki suhteet sillä, että ajattelen pessimistisesti kaikesta... johtuu siitä että mua on kiusattu ja hyväkskäytetty rahallisesti... ja mua on aina jotenkin puukotettu selkään.
Kuvittelen rakkaideni aina pilailevan kustannuksellani eikä niitä olekaan jotka oikeasti välittäisivät minusta. Pilaan oikeastaan kaikki suhteeni sillä etten puhu tunteistani. Kuka mua rakastaisi? No joo... sekavaa. Ja vaikea aihe.

..että olin juuri aikeissa aloittaa keskustelun samasta aiheesta. Eroja sinun tilanteeseen on, mutta perustunne on sama: pelottaa..

Olen siis seurustellut puoli vuotta poikaystäväni kanssa, toisin kuin olisin alussa uskonut. Suhde on molemmille ensimmäinen vakavampi, poikaystävällä kohtuullinen pelurin historia. Alkuun ei oikein "osannutkaan" seurustella, aiheutui hankalia tilanteita kun en oikein niellyt miehen käyttäytymistä minua kohtaan. Mutta tilanne muuttui, nyt puhutaan rakkaudesta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Miten pitkästä, sitä ei varmaan tiedä kukaan, mutta kumminkin niin, että yhteinen kämppä on suunnitelmissä. Enkä minä aloittanut näitä keskusteluja..

Miehen tunteista ei siis pitäisi olla mitään epäilystä, hemmottelee, kehuu kauniiksi ja on muuttanut elämäntyyliään valtavasti minun vuokseni. Ja silti tuntuu, että ahdistaa, pelottaa ja vituttaa yhtä aikaa, jonka sitten kaadan poikaystäväni niskaan mököttämällä. Riidelleet emme ole oikeastaan lainkaan, erimielisyyksistä on kyllä keskusteltu. Minä olen äärimmäisen kiero riitelijä: aloitan puolittaisen mykkäkoulun, josta ei ota oikein mitään selvää. Paitsi että en ole tyytyväinen. Se on säästänyt huutokisoilta, vaikka toisaalta tuntuu, että sellainen voisi puhdistaa ilmaa sopivasti..

Minulla ei ole huonoa itsetuntoa. En ripustaudu poikaystävääni. Ystäväpiiri on hyvä, ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Minulla on tulevaisuudensuunnitelmia, ja olen hyvinkin itsenäinen ihminen. Miksi sitten olen niin epävarma suhteeni suhteen (näitä ilmaisun kukkasia..:)? Sen kun tietäis. Osaltaan vaikuttaa tietysti se, että tällä hetkellä elämme kaukosuhteessa, näemme viikonloppuisin. Viikot vituttaa, tällä hetkellä on pakko keskittyä opiskeluun (lue: istun sisällä huokailemassa), enkä oikein ehdi hukuttamaan turhautumista mihinkään. Mutta ei se oikein tunnu riittävän syyksi..

Toisaalta olen ajatellut, että pelko aiheutuu juuri hyvästä itsetunnosta ja ylpeydestä. On päästänyt jonkun niin lähelle, että jos sattuu, niin sattuu lujaa. Ei uskalla antautua onnen tunteelle kokonaan, ettei putoa liian korkealta, jos putoaa. Ehkä alitajuisesti pyrkii pitämään tunne-elämän "vakiona": jos kaikki on hyvin ja onnellisesti, hakee vastaavasti negatiivisuutta omasta päästään. Siellähän sitä riittääkin tällä hetkellä.. Ehkä sitä haluaa varautua huijauksen mahdollisuuteen: pelkää, että jos nyt rakastaa surutta, syyttää itseään myöhemmin liiasta sinisilmäisyydestä. "Arvasinhan mä että ei se oikeasti mua rakasta." Ja niin kuin sinullakin, minun on hankala puhua tunteistani. Sanoa suoraan silmiin katsoen: minä rakastan sinua. Haavoittuvaisuus on pelottava juttu..

Ja jostain syystä minulla on tarve jatkuvasti vakuutella itselleni, että pärjäisin vallan hyvin, vaikka suhde menisikin poikki. Että olisin yhtä onnellinen kuin nytkin. Tuntuu, että oikein uhallani keksin viikolle tekemistä (silloin kun sille aikaa jää, harvemmin tosin..), josta en välttämättä poikaystävälleni hirveästi kerro. En siis yritä salailla mitään, en todellakaan, vaan haluan jollain lailla osoittaa, että minulla on täällä oma elämä, joka ei ole millään lailla poikaystävästäni riippuvainen. Että en oikeasti tarvitse häntä onnellisuuden saavuttamiseksi.

Huh, ihan hirvittää mistä tuollaisia ajatuksia onnellisessa parisuhteesa kumpuaa. Kun todellakin olen onnellinen, rakastan ja tiedän poikaystäväni rakastavan, ja luottamus on molemminpuolista. Mies on myös ystäväni, sen lisäksi että on poikaystäväni. Toisaalta, näin viikolla tunteet kärjistyvät, viikonloppu helpottaa taas tilannetta.. Mutta miksi en voisi vain nautiskella onnestani, miksi oma pää vääntää asiat kieroon?

Pitkä kirjoitus eikä välttämättä niinkään selkeä..:) Mutta toivottavasti jaksoit lukea loppuun ja totesit, että onhan meitä muitakin..:) Minä elän sen toivon varassa, että jossain vaiheessa tämä helpottaa. Kun uskaltaa luottaa, että toinen ei todellakaan ole menossa mihinkään..

Vakaissa oloissa epävakaa ihminen hyökkää itsensä kimppuun. Noin kokemuksesta toisena osapuolena olemisesta voin sanoa, että ei sekään kauaa jaksa.