Itselläni on todella vaikea vaihe elämässä.. en tiedä haluanko seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa vai en! Suhdetta on nyt kaksi vuotta takana, olen parikymppinen ja niin on poikaystäväkin. Suhde on ollut "vakavampaa" tyyppiä koko seurustelun ajan. Olemme jo suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta ja järjestelleet opiskeluja vähän sen mukaan. Nyt vain on jonkun aikaa alkanut ahdistaa koko suhde.. kaipaan vapautta. Mutta samalla olen niin henkisesti kiinni poikaystävässä. Rakastan häntä ihmeellisen paljon, ja hän on poikaystävän lisäksi läheisin ystävä, jolle voin puhua (lähes) kaikesta. Hän haluaa minut eikä ketään muuta eikä jaksa elää ilman.
Vaivaako minua sitten sitoutumisen pelko? En tiedä minkä takia edelleen haaveilen jostain toisesta ihmisestä.. toisesta suhteesta. Toisenlaisesta elämästä. Ja tällä hetkellä riippumattomuudesta, vaikka myöhemmin haluankin perheen ja onnellisen kodin. Suhde kuitenkin velvoittaa ajattelemaan poikaystävää omia valintoja tehdessä.. ja velvoittaa asettamaan hänet etusijalle. En ole valmis uhrautumaan toisen ihmisen eteen, en ole valmis olemaan toisen vahdittavana, uskollinen (en tarkoita että nyt erityisesti pettäisinkään) ja kaikkea muuta mitä suhde vaatii. En tunne fyysistä vetoa poikaystävään.. hän on vain jollain tavalla sielunkumppani, henkisesti lähelläni ja sillä tavalla tärkeä. Vihaan tätä tilannetta.
Toisaalta tiedän, että osa minusta olisi onnellinen, vaikka en eroaisi ja vaikka jopa eläisin loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Hän on ominaisuuksiltaan todella hyvä poikaystävä, ei juo ei polta ei lyö jne. Mutta kyllä vaatii sitten samaa minultakin. Hänen mielestään ura merkitsee minulle liikaa kuten muutkin elämän tyhjänpäiväiset menot. Hänelle tunteet ja rakkaus ovat elämän suola. Ja niin minullekin, mutta yritän elää jalat maassa ja tavoitella elämässä jotain muutakin kuin pelkkää rakkautta. Ei rakkaus elätä.. meillä on nykyään pelkkää riitaa mutta myös helliä hetkiä joskus. Olen ajatellut taukoa suhteessa, mutta poikaystävä ei halua sitä. Hänelle se olisi luultavasti suurta tuskaa. Eikä hän halua nähdä minua koskaan enää jos suhde menee poikki. Ajatuskin siitä ahdistaa suunnattomasti.. :(
Osaako kukaan antaa minkäänlaisia neuvoja, mitä tehdä? Tuntuu, että olen pattitilanteessa. Oikea mies (ehkä) mutta väärä aika, ja jos en tartu nyt niin voi olla mennyttä iäksi. Apua!
Vaivaako minua sitten sitoutumisen pelko? En tiedä minkä takia edelleen haaveilen jostain toisesta ihmisestä.. toisesta suhteesta. Toisenlaisesta elämästä. Ja tällä hetkellä riippumattomuudesta, vaikka myöhemmin haluankin perheen ja onnellisen kodin. Suhde kuitenkin velvoittaa ajattelemaan poikaystävää omia valintoja tehdessä.. ja velvoittaa asettamaan hänet etusijalle. En ole valmis uhrautumaan toisen ihmisen eteen, en ole valmis olemaan toisen vahdittavana, uskollinen (en tarkoita että nyt erityisesti pettäisinkään) ja kaikkea muuta mitä suhde vaatii. En tunne fyysistä vetoa poikaystävään.. hän on vain jollain tavalla sielunkumppani, henkisesti lähelläni ja sillä tavalla tärkeä. Vihaan tätä tilannetta.
Toisaalta tiedän, että osa minusta olisi onnellinen, vaikka en eroaisi ja vaikka jopa eläisin loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Hän on ominaisuuksiltaan todella hyvä poikaystävä, ei juo ei polta ei lyö jne. Mutta kyllä vaatii sitten samaa minultakin. Hänen mielestään ura merkitsee minulle liikaa kuten muutkin elämän tyhjänpäiväiset menot. Hänelle tunteet ja rakkaus ovat elämän suola. Ja niin minullekin, mutta yritän elää jalat maassa ja tavoitella elämässä jotain muutakin kuin pelkkää rakkautta. Ei rakkaus elätä.. meillä on nykyään pelkkää riitaa mutta myös helliä hetkiä joskus. Olen ajatellut taukoa suhteessa, mutta poikaystävä ei halua sitä. Hänelle se olisi luultavasti suurta tuskaa. Eikä hän halua nähdä minua koskaan enää jos suhde menee poikki. Ajatuskin siitä ahdistaa suunnattomasti.. :(
Osaako kukaan antaa minkäänlaisia neuvoja, mitä tehdä? Tuntuu, että olen pattitilanteessa. Oikea mies (ehkä) mutta väärä aika, ja jos en tartu nyt niin voi olla mennyttä iäksi. Apua!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Toki sinun tulee miettiä, että oletko onnellinen siinä suhteessa, mutta kuulostaa, että olet löytänyt miehen, josta ei kannata päästää menemään.
Ehkä teidän pitäisi yhdessä jutella vapaudenkaipuustasi ja ahdistuksestasi.
Ota itsellesi enemmän tilaa ja aikaa suhteessa niin kaipuusi saattaa tyydyttyä sillä.
Tee rauhassa omia juttuja, harrasta ja näe kavereita.
moikka!
Mulla on aivan sama tilanne.. ihan ku seurusteltas saman jätkän kanssa :) heh.. ei kuitenkaan..
Mulla on koko ajan sellanen tunne etten välttämättä tiedä mitä haluan.. mekin riidellään aika lailla jatkuvasti mutta sovitaan asiat melkein heti :) Rakastan häntä myös, ja olemme suunnitelleet jo tulevaisuutta! haluaisitko mailata mulle? olen myös ihan just parikymppinen..
voit mailata mulle jos haluat:
[email protected]
voin sittemmin antaa sulle mun "käytössä" olevan mailiosoitteen, en viitsi sitä täällä netissä levittää! Yllä olevan loin ihan vain tätä varten.
Juttuseura kelpaa :)
Voi, mulla on just sama tilanne! Haluaisin ehkä erota mutta silti en. Ahdistaa. Välitän poikaystävästäni kauheasti. Hän on kans mun paras ystävä jolle voin purkaa kaiken ja hän ymmärtää minua aina. Silti jotkut asiat ärsyttää. Kuitenkin musta tuntuu että oon löytäny todella ihanan ja kullan arvoisen pojan vierelleni mutta en tiedä mitä haluan ja kuinka paljon tunnen kun välillä olen taivaissa ja välillä pohjalla.
Järkyttavintä on se että haluaa erota aika ajoin mutta ei pysty millään. Muutaman kerran on oltu erossa mut silti mut on saatu puhuttua takaisin lupauksilla jotka eivät kuitenkaan koskaan ole toteutuneet :( Moni tuttavani on ihmetellyt kinka olen jaksanut. Päähän ottaa mut silti en halua erota. On sitten meinaan perkeleen vaikea tilanne..
Kuulostaa kyllä niin tutulta. Mullakin on suhdetta takana pari vuotta (olen 22)ja avoliittoa vuoden. Olen henkisesti todella riippuvainen poikaystävästäni; rakastan ja ihailen häntä valtavasti. Silti haikailen elämää sinkkuna ja sitä kutkuttavaa ihastuksen tunnetta, kun tapaa jonkun uuden tyypin.. Yhdessäolomme on ihanaa ja meillä on todella hauskaa yhdessä. Poikaystäväni todellakin tuntuu sielunkumppanilta, sillä puhumme kaikista asioista todella avoimesti.. mutta silti. En kuitenkaan enää halua häntä seksuaalisesti kovinkaan paljoa. Suhteessamme on kyllä hellyyttä ja koskettelua paljonkin, mutta ihan kuin koko seksuaalisuus olisi minussa hävinnyt. Ja sitten alan miettiä tuntisinko johonkin muuhun enemmän vetoa.
Olo on aika syyllinen, kun edes mietin tällaisia asioita. En edes tiedä haluaisinko oikeasti erota, ajatuskin tuntuu niin kauhealta. Poikaystäväni perhekin tuntuu ihan omalta perheeltä. Silti minua vaivaa joku ihme vapaudenkaipuu.