Olen kurjassa tilanteessa eikä loppua eikä valoa juuri näy. Juttu menee näin. Olemme mieheni kanssa ns. avioliiton aikalisätilanteessa. Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta ja meillä on kolme pientä ihanaa lasta.Meillä on mennyt keskenämme suht hyvin, ottaen sen huomioon ettei meillä ole ollut ketään auttamassa lasten hoidossa. Keskinäistä laatuaikaa ei siis juurikaan ole ollut. Olemme olleet täysin kaksin lasten syntymän jälkeen vain kaksi yötä. Olemme arjessa vieraantuneet toisistamme, hyvin etäälle emotionaalisesti..Minä olen kokenut ettei mieheni auta minua tarpeeksi lasten ja kodinhoidossa ja näin olen ollut täysin uupunut arjen töihin. Mieheni taas on kokenut että olen jättänyt hänet taka-alalle ja vaille vaimon hellää huomiota. Tämä on totta, en ole jaksanut helliä miestäni niinkuin pitäisi ja olisin halunnut. Arki vei mennessään. Meillä on molemmilla taakkanamme myös melko huonot lapsuudenmaisemat ja nyt tuntuukin että myös nuo kummittelevat parisuhteessamme ja voimme näin myös yksilöinä huonosti. Tällöin ei ole sitä pohjaa luoda läheistä ja tukevaa parisuhdetta.Minä olen myös meistä se rankempi osapuoli hyvin tempperamenttinen ja tunteellinen monessa mielessä. Tuolla yhdistelmällä ei välttämättä saavuteta hyvää jälkeä suhteessa. Varsinkaan kun mieheni taas on lempeä,rauhallinen eikä näytä tunteitaan juuri mitenkään.Alkuvuodesta mieheni sai jonkinlaisen totaalisen uupumus ja hermoromahduksen, juuri suhteemme tilan vuoksi. Minä en ole kerinnyt omia tuntojani niin paljon tunnustelemaan koska nuorin lapsemme on vasta yksi vuotias ja näin minun mehut menevät pikkuiselle aika paljon.Tuosta räjähdyshetkestä alkaen olemme asusteellet osittain erillämme ja tuntojamme tutkaillen. Minä olen saavuttanut ajatustyössäni jo aika paljon, omia virheitä, haitallisia käyttätymistapojani,meidän voimavaroja, ja kaikkein tärkeimpänä löytönä koin sen että kaikesta menneestä valtataistelusta ja etäisyydestä, tunteettomuudesta huolimatta rakastan miestäni juuri oikealla tavalla, aidosti ja syvästi. Jokin vain loi välillemme sen etäisyyden.Nyt mieheni tutkiskelee omaa sydäntään, ja tuntojaan. Tällä hetkellä hän kertoilee että viha ja katkeruus ovat ne tunteet jotka tulevat pintaan hyvin voimakkaina. Rakkautta hän ei löydä, ainakaan vielä. Me molemmat työstämme tilannetta tosissamme. Minä vain koen pelkoa tilanteesta. Kun itse tiedostan sen että rakastan häntä ja haluan aloittaa kaiken alusta, näin ikäänkuin valaistuunena,koen hyvin ahdistavana että hän löytää vain vihaa ja katkeruutta. Annan hänellä kyllä aikaa ja rauhaa löytää tunteensa, mutta kun minun arkeeni kuuluvat nuo kolme pientä lasta , iso talo, koira, valtava puutarha, ja ennenkaikkea suunnaton yksinäisyys ja ihmisen läheisyyden kaipuu, en vain tiedä kauanko oikeasti jaksan olla hyllytettynä ja jäädytettynä hänen sydämestään. MItä jos rakkaus ei aina riitäkään???
Avioliiton kurja aikalisä
äityliini
414969
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
tarkoituksena on pysähtyä ja miettiä asiota ja mahdollisesti korjata niitä. Toisille sopii ja toisille ei. Parasta teidän on marssia parisuhdeterapiaan tai vastaavaan. Siellä toivonmukaan laitatte arkielämänne asiat järjestykseen. Keksi jotain uutta arjen harmauteen, silloin mahdollisesti myös miehesi tekee samoin. Tehkää seuraavanlainen "leikki tai tapahtuma" : Järjestä lapset ja koira viikonlopuksi muualle tai menkää itse jonnekkin; Pukeutukaa "juhlavasti" syökää hyvin ja antakaa virran viedä; viiniä, musiikkia, tanssia jne. Sopikaa "leikistä" joka on arkiharmautenne vastakohta, kaikintavoin. Se vaatii uhrauksia molemminpuolin, mutta kannattaa. Jos edes hiukkasen auttaa, kannattaa teidän jatkaa, sekä järjestää kahdenkeskistä LAATUAIKAA.
OLen noita kaikkia mahdollisia hemmottelujuttuja jo miettinyt, aivan valtavasti ja pieninä ripauksina jo arjessamme toteuttanutkin. Parisuhdekirjoja olemme lukenut kumpikin aimo kasat ja hyviä ovat olleet varsinkin opas dr Phil. Me todella teemme töitä voidaksemme itse hyvin, parina sekä myös perheenä hyvin. Mitään pettämisjuttuja ei kuulu kuvioon. Ja emme missään nimessä aio luovuttaa liian helposti, sillä siellä jossain sydämen sopukoissa tiedämme olevamme sieluntoverit toisillemme. Jos ei tuota vahvaa tunnetta olisi, emme olisi yhdessä enää.Itse olen hyvin selvillä vesillä mitkä tekoni, sanani ja tekemättömyyteni ovat saastuttaneet suhdettamme. Mieheni ei ole vielä päässyt tähän pisteeseen, hän voi pahoin, monessa mielessä. Hänellä on myös oma kolmen kympin kriisi meneillään, eli monesta suunnasta paha olla ja toivon kovasti ettei hän tee vääriä johtopäätöksiä omasta pahastaolostaan, perheen kustannuksella. Parisuhdeterapiaan olisin halunnut mennä jo pari kuukautta sitten mutta mieheni ei ole valmis, en tiedä mitä se valmiina olo oikein tässä tapauksessa tarkoittaa. Minusta vain pitäisi jo ryhtyä sanojen sijasta tekoihin. Itse käyn nyt psykologisessa vyöhyketerapiassa, joka on selvittänyt ajatuksiani jo aivan huimasti ja samallahan se hellii kehoa !!! Ongelmana tässä kai vain on se että minä haluaisin jo niin antaa täyden onnen panostukseni miehelleni, ja siksi tämä odottavan aika on niin pirun pitkää ja piinaavaa.OLen kai vähän sellainen marttyyri miksi joku siellä minut luokitteli. Mutta se käytännön muutos että tässä kriisissä yhtäkkiä muutuin kolmen lapsen yksinhuoltajaksi ei ole ollut niin helppo homma. Tarvitsisin vain miestäni rinnalleni ja kun en vieläkään tiedä mitä hän haluaa, etäisyyden lisäksi, se on kuin nuorallatanssia. Hän sanoo vain että kaikki niin vituttaa.
asioita!Aikalisä tarpeen, älkää tehty ratkaisuja. Ajattele positiviisesti miehestä, niin kummasti olo paranee. Jos antaa itselleen luvan miettiä negatiivisesti...niin. Mitäs jos pyytäisit sukulaisilta tai ystäviltä siivousapua tai jos on rahaa, niin tilaisit siivoojan. Siinä voisi olla yhden viikon pelastus!Ja sitten vaan valmisruokia viikon ajan. Olo saattaisi helpottua hetkeksi. Kyllä se rakkaus sieltä tulee!
Oletko jo ennakkoon pättänyt että jos mies päätyy haluamaan eron, hän tekee väärän johtopäätöksen? Mietippä rakastatko tosiaan miestäsi, vai oletko vain riippuvainen hänestä ja tottunut häneen ja pelkäät elämä ilman häntä. Jos toista rakastaa niin antaa hänen mennä jos toinen sitä haluaa. Luottaisit miehesi omaan arviointikykyyn, sillä vain hän tietää mikä hänelle on paras. Hän voi päätyä joko eroon tai yhteiselämään. Jälkimmäisessä tapauksessa ole valmis poistamaan ne vitutuksen syyt.
olen hyvin paljon miettinyt mitä oikein tunnen häntä kohtaan. Useiden kuukausien ajan. Sen ainakin tässä sekametelisopassa tiedän varmasti että rakkauteni häntä kohtaan on aitoa. Tämä meidän juttumme kun vain koskettaa viiden ihmisen elämää, mietin asioita meidän kaikkien näkökulmasta.En pakota häntä rakastamaan itseäni, huh, sehän se vasta olisikin tervettä. se mitä toivon on että hän olisi rehellinen tunteistaan. Tuli mitä tuli, mutta kun kaikki etenee niin kovin hitaasti. Kyllä kai tämän odottamisen kestää, päivä kerrallaan se on otettava.
Lapset kyllä aistivat jos vanhempien välit eivät ole aidot. Että ei aina ole lapsen paras että vanhemmat pysyy yhdessä. Miten he oppivat rehellisyyttä, jos parisuhde perustuu käytäntöön ja ulkopuolisten huijaamiseen.
En tässä ole mitään näytelmää aloittamassakaan. Vaan juuri nuo lapsetkin ovat suuri yrittämisen kannuste, sen parisuhteen lisäksi. En toki ole niin tyhmä että antaisin lasten vähänkään kärsiä aikuisten sotkuista.Onko se sitten niin väärin jos haluaa tehdä kaikkensa oman parisuhteen ja perheen säilyttämisen eteen ? Haluan tuntea että olemme ainakin kaikk,emme yrittäneet, ja vasta sitten päätyä sopuisaan eroon ja kertoa lapsille rehellisesti että rakkautemme toisiimme loppui, mutta rakkautemme lapsiimme ei lopu koskaan. Onko siis niin väärin koettaa tehdä kaikkensa ? On kai trendikästä itsekkäästi erota ja hakea uutta elämän mannaa, höh. Mitä se sitten opettaa lapsille ?
Entä jos mies tuntee jo niin. Että kaikki on yritetty. Että hänestä ei irtoa enempää. Pitääkö hänen kestää siihen asti kun sinäkin toteat saman. Tai ehkä et toteakaan, koska olethan jo maininnut, että sinä kyllä rakastat vielä miestäsi. ?
Miksi teet itsestäsi marttyyrin: "Annan hänellä kyllä aikaa ja rauhaa löytää tunteensa, mutta kun minun arkeeni kuuluvat nuo kolme pientä lasta , iso talo, koira, valtava puutarha, ja ennenkaikkea suunnaton yksinäisyys ja ihmisen läheisyyden kaipuu, en vain tiedä kauanko oikeasti jaksan olla hyllytettynä ja jäädytettynä hänen sydämestään."
Ette ole osanneet jakaa taloudenhoitoa, vai olisiko niin että mies hoitaa osuutensa palkkatyönä ja kustantaa elämänne, tai sitten haluat kerätä sympatiaa tuolla ylikuormituksella.
Oletkohan nyt asennoitunut niin, että ennen pitkää miehesi "löytää rakkauden sinuun" uudestaan? Ehkä hän ei sellaista enää tunne. Toivottavasti olet valmis hyväksymään senkin, etkä jää mieheesi roikkumaan.
hyvinkin valmistautunut jäämään yksin. En sitä pelkää. Kyllä minulla voimia riittää ja uskoa onneen, jopa ilman miestäni. Mutta minusta vain me eroaisimme liian heppoisin perustein ja siksi en tahdo heti antaa periksi, mutta joku tolkku tähänkin odottamiseen pitäisi saada.Niin ja marttyyrinä oleminen, en vissiin saisi naisena valittaa kun mies jättää kaiken vastuun minun kannettavaksi ja miettii jossakin kuukaudesta toiseen mitä tuntee. Kuinka minä pystyn tuohon samaan ajattelutyöhön pienten lasteni ja taloudenhoidon kera. Ja rahaa me tuomme molemmat tähän talouteen, en ole mikään korkokengissä sipsutteleva pikku kotirouva, päinvastoin, työtä pelkäämätön suomalainen rotunainen! Pistää vain vihaksi jo pikku hiljaa kun mikään ei etene, vaikka mitä yrittäisin. Missä kohtaa sitä sitten on viisainta itse tehdä se ratkaisu, se lopullinen meinaan.?
Avioero on niin raskas juttu, että kannattaa vaikka tahdonvoimalla sinnitellä eteenpäin. Kyllä se rakkaus taas aikanaan tulee. Ei kannata tämän eromuotivillityksen innoittamana tehdä yhtään harkitsematonta liikkua. Ero vaikuttaa sekä itseen, että lapsiin koko loppuelämän ajan. Mikäli suhteeseen ei liity väkivaltaa, alkoholismia tai pettämistä, en suosittele eroa. Itse olen eronnut väkivaltaisesta suhteesta, missä sinnittelin melkein 20 vuotta.
Suosittelet kuitenkin eroa väkivallan, alkoholismin tai pettämisen takia. Miksi? Eikö vihkikaavan vastoinkäymiset koskekaan noita tapauksia?
Muistutan vain, että epätyydyttävä avioliitto voi ajaa toisen osapuolen pettämään. Usein näin tapahtuukin, ei ainoastaan nykyisin, vaan niin on ollut myös ennen. Eikö olisi parempi erota ennen kuin kumpikaan syyllistyy loukkaamaan toista pettämällä? Epätyydyttävässä avioliitossaan ahdistusta kokeva osapuoli alkaa viettää aikaansa kapakassa, tai vielä pahempaa, ryyppää kotona. Väkivaltakin voi olla seurausta epätyydyttävästä avioliitosta. Se voi olla seurausta myös jostain muusta. Syitä on enemmän kuin tiedämme. Asiantuntijat varmaan osaavat kertoa yleisimpiä syitä. Epätyydyttävä avioliitto voi aiheuttaa myös muita epämiellyttäviä lieveilmiöitä, lasten pahoinpitely mukaanlukien. Eikö olisi siis parempi erota ennen kuin tapahtuu jotain ikävää, sen sijaan että päästää tilanteen käsistä.
Jokainen avioliitto on kahden ihmisen välinen asia. Lapsellista paasata että sinnitelkää yhdessä... yleensä vain toinen on se joka haluaa sinnitellä ja toinen haluaa lähteä. Miksi elämä pitäisi pilata sinnittelemällä jossain paskassa jota ei kertakaikkiaan enää kestä? Minä henkilökohtaisesti haluaisin, että puolisoni ennemmin haluaa erota kuin alkaisi pettää minua. Siten molemmat säilyttäisi edes jonkinlaisen itsekunnioituksen, samoin kunnioituksen toista kohtaan. En ikinä haluaisi kahlita toista väkisin minuun. Avioliiton solmimiseen on varmasti ollut omat syynsä, mutta elämän varrella ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Ihmiset sietävät näitä muutoksia yksilöllisesti. Jos joku ei kestä, häntä on typerää pakottaa sietämään jotain vain siksi, että aikoinaan oli kuvitellut sen kestävän kaiken. Harva kuitenkaan meneen naimisiin vain erotakseen sitten kun asiat muuttuvat hankaliksi??
Erotkaa veikkonen. Aattelin vaan eronneena kertoilla, että jos luulee eron jotain auttavan, erehtyy. Sen lisäksi että on tavallisten ihmisten tavalliset murheet, on lisäksi raskas erotyöskentely sekä mahdollinen uusi suhde, minkä ongelmia (ihanuuksien lisäksi) joutuu mietiskelemään. Mutta jos energiaa ja voimia löytyy, niin mikäs siinä. Kyllähän se siinä tutussa helvetissäkin oleminen on hankalaa. Miettikää, mikä on vähemmän hankalaa ja toimikaa niin.
Erosta voi oppia. Seuraavassa suhteessa voi välttää niitä virheitä joita edellisissä on tehnyt. Tietysti uutta naimisiin menoa kannattaa harkita paremmin kuin ensimmäistä.
Yllättävän moni on mennyt naimisiin siinä 20-25 vuotiaina, seurusteltuaan 1-2 vuotta ja sitten 10-15 avioliittovuoden jälkeen erotaan kuka mistäkin syistä. Minä kehtaan myöntää tehneeni juuri niin. Tapasin mieheni kun olin 21. Kai se oli olevinaan rakkautta, jälkeenpäin arvosteltuna kylläkin ihastusta ja kemiaa. Kundi sulautui sukuumme kuin kala veteen, samoin minä hänen perheeseensä. Seurusteltiin pari vuotta ja mentiin naimisiin, saatiin kaksi lasta siihen perään. Myönnän jälkeenpäin etten edes ajatellut mitä tein. Niin vain kuului tehdä. Niin oli tehnyt vanhemmat sisaruksenikin, ja serkkuni.
10 vuoden päästä alkoivat ongelmat. Niitä vain tuli vähän sieltä ja vähän täältä. Mies oli pettänyt minua pari kertaa, jotain yhden yön juttuja. En ihmettele, ei meillä mitään yhteiselämää ollutkaan pariin vuoteen. Riitelimme joka päivä jostain. Mies häipyi ovet paukkuen jonnekin tai sitten minä. Menin yleensä kaverilleni yöksi. Sitten tuli kesäloma ja lapset meni leirille. Jostain taas pamahti riita päälle ja riideltiin läpi yön, aamukuuteen asti. Oltiin jo niin väsyneitä ettei jaksettu puhua, alkoi ihan naurattaa. Nukuttiin pari tuntia ja todettiin että meidän on parempi erota. Ihan vaan sovussa silleen. Sen jälkeen olo oli parempi, eikä enää riidelty vaan alettiin järjestää eroa. Pahalta ei ole tuntunut missään vaiheessa, vaikka oudolta tieysti ja vähän haikeutta. Lapsille saatiin jotenkin selitettyä asia ja vanhempi totesi: hyvä, ettepä enää tappele ja mä saan iskän luona oman huoneen ja telkkarin. Niinpä. Tässä sitä vaan odotellaan että ero astuu voimaan. Arkirutiinit sujuu, lasten hoidot ym. Seuraavalla kerralla jos sellaista tulee niin ainakin harkitsen paljon tarkemmin ja pidempään enne kuin sitoudun. Ehkä nyt on jo muutenkin aikuisempi ja näkee asioita avarammin.
haluankin käydä kaikki mahdolliset keinot läpi. Mutta miksi se kestää mieheltäni niin kauan, löytää se tunne että haluaa ja jaksaa aloittaa suhteemme parantamisen. OLen lukuisat kerrat melkein raivostuttanut hänet nurkkaan kysyen, että miksi hän ei uskalla sanoa ettei enää rakasta ja ettei enää halua jatkaa.. Mutta hän sanoo vain ettei tunne niinkään. Hän ei tunne muuta kuin vihaa ja pettymystä. Ja että hän haluaa selvittää itse omatvihan tunteensa pois, ensin. Ymmärrän,mutta... On vaikeaa kun ei voi auttaa. Odottelen vain sivussa. On päiviä jolloin olen hyvillä mielin ja toiveikas ja sitten on taas niitä päiviä kun ei ole niin toiveikas eikä ylpeä omista reaktioistaan. Tiedän sen että olen hyvin äkkinäinen ihminen. Aika tekee tehtävänsä, tiedän, mutta tässä kuviossa on nuo pienet lapsetkin, he onneksi voivat erittäin hyvin, siinä olemme onnistuneet, sentään. Mietin vain miten tällainen tilanne oikein raukeaa ?
itsemurhia,murhia ym.Kymmeniä tapauksia vuodessa.
Mutta myös pelastaa monia (esim. väkivallalta )
En voi tajuta että miten joku oikiasti voi mennä naimisiin "ku muutki menee" tai "kun on tapana".Ei mulla mene jakeluun vaikka nuorena menin ittekki naimisiin.
Olipa oiva kommentti, useimmiten se pelastaa paljolta ennenkuin tilanne pääsee liian tiukalle ja liian pahaksi. Herää!!!!
Niinpä niin, moniko ajattelee että avioliiton pitkittäminen periaatteellisista syistä voi johtaa tilanteen kärjistymiseen, jolloin ahdistusta puretaan alkoholiin, huumeisiin, väkivaltaan, pettämiseen... Jos joku tappaa itsensä eron takia niin säälistä sellaisen kanssa avioliittoa ei pitäisikään jatkaa. Hoitoa vaille.
Mä ymmärrän sen hyvin. Mun vanhemmmat oli naimisissa just siks että silloin naisen piti mennä naimisiin, sada mies elättämään perhettä ja itseään. Mies tarvitsi vaimon maatalon emännäksi ja perillisten tekoon. Sillon otettiin se kenet sai. Harvalla oli aikaa ja mahdollisuutta odottaa tosi rakkautta. Riitti kun jotenkin synkkas ja kyllä kai ne suhteet alkuun jotain kuhertelua olikin. Toiset oppi ajan mittaan rakastamaan, toiset rakasti alusta asti. Sitte oli niitä ketkä ei saanut rakkautta kokea. Mies ehkä oli väkivaltainen tai muuten tyranni, kävi vieraissa ja muuta. Mutta se oli sen ajan elämää. Seuraavat sukupolvet ovat pitkälle omaksuneet saman periaatteen, että naimisiin mennään kun päästään , kun kohdalle osuu joku sopiva ja saadaan pari lasta, käydään töissä ja sitten jäädään eläkkeelle. Puolison valinta tai valituksi tuleminen on vasta parin viime vuosikymmenen aikana muuttunut. Jostain 70-80 -luvulta on tullut yksinelämisen vaihtoehto helpommaksi ja siten myös suositummaksi. Rinnalla on myös avoliiton yleistyminen, niiden erojaha ei kai lasketa "eroiksi". Puoliso valitaan ehkä tiukempien kriteereiden perusteella. Siis noin yleensä. Silti vielä on ihmisiä, joille avioliitto ja lapset on itsestäänselvä prosessi jota ei sen tarkemmin ajattele. Ihminen tekee päivittäin paljon asioita, joiden tarkoitusta ei sen syvemmin mieti. Ympäröivä maailma ja kulttuuri vaikuttaa asenteisiin ja arvoihin. Mä oon miettiny että miten tää internet kumppaninvalintavälineenä on vaikuttanut nykysukupolveen. Ehkä ne vaikutukset näkyy joskus parinkymmene vuoden kuluttua. Mutta itse aiheeseen, mäkin meinasin mennä naimisiin parikymppisenä silloisen rakkauden kanssa, haaveilin parista lapsestakin. Heppu teki kuitenkin klassiset oharit eikä ilmestynyt kirkkoon. Siitä toipuminen vei aikansa mut ymmärsin sitte lopulta että kai se oli parempi niin. Se ei osannut pukea sanoiksi sitä mitä ajatteli vaan osoitti toimillaan epävarmuutensa. Ollaan asia jo sovittu. Mä tajusin lopulta ettei se liitto olis niillä haaveilla kasassa edes pysynyt. Kun sitte aikuistuin vielä muutaman vuoden niin sain rinnalle toisen aikuisen kumppanin ja mentiin naimisiin tarkan harkinnan jälkeen. Ei ainakaan vielä ole tarvinnut katua. Katsos, kun ihmisiä on monenlaisia ja kaikkia ilmiöitä ei voi eikä tarvitse ymmärtää, mutta ei niitä tarvitse arvostellakaan negatiivisesti ja ikävään sävyyn. Ole onnellinen että olet viisaampi kuin moni muu. Mä meinasin nuorena olla tyhmä ja mennä naimisiin vääristä syistä.
teillä on yhteinen elämä vielä mahdollista, jos niin päätätte. Suosittelen ottamaan yhtyttä perheneuvolaan, yhteystiedot saat neuvolasta. Teidän kannattaa mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa, koska olette itse niin voimienne äärirajoilla ettekä nää nyt metsää puilta :)
Ero on viimeinen ratkaisukeino, jos kaikki muut jutut on kokeiltu.
Siitä alkaa toinen ns. helvetti, kun eroa alatte työstämään. Miettikää yhdessä mihin panostatte, mikä on tärkeää ja lähtekää siitä liikkeelle etsimään ratkaisuja tilanteeseenne.Vain yksi elämä ja yhdet voimat / ihminen.
....itse juuri avioeropapereita täyttelen....
avioero on useimmiten hyväksi? itse olen toista mieltä.Satoja lapsia kärsii avioeroista suomessa,ilman heidän syytään.
Ymmärrän toki väkivalta ja alkoholitilanteet,mutta
kyllä kai ne on iaka harvoin eron syynä.
Näin ajattelin myös toimia. OLen nyt itse ensin menossa perheasianneuvottelukeskukseen. Lähinnä nyt ensin näin yksikseni apua ja ehkä myös voimia hakemaan. Mieheni ei ole ainakaan vielä halukas tulemaan, enkä tiedä onko halukas koskaan moiseen yritykseen, surullista monessakin mielessä. Hoitelen nyt näitä asioita itsekseni, itseäni ja lapsia ajatellen. Miestäni en voi mukaan mitenkään velvoittaa. Nyt hän haluaa rauhaa ajatuksilleen ja näin tapahtukoon. OLen oman panokseni tähän nyt täysin ja vähän ylikin antanut. Etäisyys tekee hyvää, meille kummallekin. Se vain tosiaan sattuu kun hän aina muutaman päivän välein tulee tänne kotiimme ja on ikäänkuin siinä lähellä, mutta niiiiiin kaukana. On molemmille paras ettei hän loiki täällä , muutoin kuin sovittuina aikoina lasten kanssa, en mitenkään noita tapaamisia vastusta päinvastoin. En vain itse pysty useisiin kohtaamisiin, juuri nyt. Voi että tällainen prosessi tekee kipeää, mutta ehkäpä asiat sitten menevät aikaa myöten parhainpäin, miten sitten kuuluukin mennä. Kyllä minä otan vastaan sen mitä elämä antaa, voimia se vain kysyy..
Sinun mielestäsi siis lapset eivät saa kohdata elämän vastoinkäymisiä? Taidat kuulua siihen pullamössösukupolveen kun pikku kullanmurujen on saatava kaiki trendilelut kun kavereillakin on, tai kullanmurut jäävät leikeissä syrjään ja kärsivät.
Avioerosta ei aina kärsi. Minäkään en kärsinyt. Enemmän kärsin siitä kun vanhemmat tappelivat eikä kotona voinut olla. Äiti alkoi juomaan kun ei sietänyt isää ja vaikka äiti ei koskaan mitään pahaa minulle tehnytkään, pelkäsin häntä. Äiti ei ollut oma itsensä.
Kun vanhemmat muuttivat erilleen tuli rauha ja kumpikin pystyi huomioimaan myös minut. Sitä ennen menin ja tulin eivätkä he juuri piitanneet ja olin kotona itsekseni. Tottakai oli oma hommansa rahdata reppua joka toinen viikonloppu isän luokse, mutta pieni vaiva elämäntilanteeseen nähden. Isällä on nyt parempi elämä uuden vaimonsa ja heidän pienen lapsensa kanssa. Olen vanhemmaksi tultua saanut hoitaa lasta ja hän on minusta aivan suloinen. Olemme isän uusioperheen kanssa myös matkustelleet, mitä ei äidin kanssa koskaan tehty. Äitikin muuttui valoisammaksi kun erosi isästä. En ole saanut selville miksi he menivät naimisiin, koska minäkin synnyin vasta kolmantena aviovuotena.
Avioerosta kai kärsivät ne lapset, jotka ovat tottuneet olemaan perheen keskipisteenä eivätkä osaa arvostaa vanhempiaan. Itsekkäät pikku riiviöt. Toivon, etten omasta lapsesta kasvata sellaista sitten kun joskus toivottavasti lapsia saan.
Voimia saa jos on tahtoa. Sinun pitää haluta samaa kuin miehesi, vaikka sisimmässäsi et haluaisikaan niin tosiasioiden edessä ero on helpompi jos saa itsensä suggeroitua haluamaan sitä. Vaikka mielestäsi mies tekee väärin kun ei halua elää kanssasi, älä ajattele asiaa niin. Ajattele asiaa miehesi kannalta. Mainostat niin kovin sitä kuinka epäitsekäs olet, osoita se myös miehesi suhteen.
...tähän väliin. Kirjoituksestasi huokuu vahva itsetuntemus ja olet selvästi käsitellyt asiaa monelta kantilta. Olet jo pitkällä! Vaikka teidän välillä tapahtuisi mitä, sinä selviät kyllä! :)
En tosiaankaan kuulu siihen sukupolveen,luulenpa,että olen elänyt aikalaillakin köyhemmissä olosuhteissakuin sinä.
En tarkoita,että lapsilla pitäisi olla kaikki mahd. lelut,mistä sait muuten sen käsityksen?
Kirjoitit,että äitisi alkoi juomaan,kun ei sietänyt isääsi,no eipä juomiseen aina syytä tarvita.Ihminen joka ei ole alkoholistiongelmainen ei ala juomaan tuollaisesta syystä.(mutta ainahan alko-ongelmaiset syyn löytävät,esim. pottumainen muija/äijä,huono pomo,raskas työ,auton rikkoaminen ym)
Lähinnä ajattelen,että lapsille olisi tärkeää olla yhdessä vanhempien kanssa,harrastaa,saada tukea vanhemmilta.
Hyvä,jos et ole kokenut eroa raskaana.Sitten joskus kun sinulla toivottavasti on lapsia,niin voit ajatella,etteihän se ero lapsille raskasta
ole,voit sitten itse erota hyvillä mielin ja jättää vaikka lapset isälleen,HELPPOA VAI MITÄ?
Kyllä lapsien on varmaan hyvä kohdata vastoinkäymisiä,muttei vanhemien ero ole kyllä lapselle mikään välttämättömyys,koskasuurelle osalle lapsista ero on kuitenkin koko elämän mukana kulkeva taakka.
Onneksi omat vanhempani eivät aikoinaan ole eronneet,vaikka varmaan vaikeitakin aikoja on ollut.Olen siitä erityisen kiitollinen.Sain kasvaa kodissa,missä oli MINUN isä ja ÄITI.
KIITOS !Tuntuu kyllä siltä että olisi paljon helpompi itsellä olla jos en tiedostaisi näitä kaikkia juttujani näin hyvin. Voisin vain olla ja todeta että ompas paha olla ! Nyt kelaan asoita niin syvällisesti, se on hyvin tuskallista eikä anna armoa itselleni. Peiliin katsominen ei tunnu juuri tällä hetkellä hyvältä vaikka sen tiedänkin, järjellä että tangoon tarvitaan aina kaksi.Voin todellakin sanoa että olen oppini saanut, enkä virheitäni enää toista. Tuon opin hinta vain on niin kovin kallis ja rakas.F Grillpanzer sanoo "Etsiessäni sinua olenkin löytänyt itseni", näin se ainakin minulla näyttää käyneen.
Onko Hoblaa eronnut tai eroamassa, vai onko avioliitto muuten vain kriisissä?
Elämässä monilla asioilla on kaksi puolta, negatiivinen ja positiivinen. Ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Se, että jollakin ihmisellä erotilanteessa voimakkaampina tulevat eron positiiviset piirteet, ei tarkoita sitä etteikö erossa olisi myös raskaita puolia. En ole väittänyt, ettenkö olisi tuntenut MITÄÄN ikävää vanhempieni erossa. Minä vain koin enemmänkin helpotusta. Jos jotain prosentteja sulle pitää vääntää niin olisko 40% raskasta, 60% positiivista. Ymmärtääkö Hoblaa? Tottakai kaikesta voi marista ja valittaa ja pitää pinnalla aionastaan ikäviä asioita. Minä ainakin haluan katsoa maailmaa valoisammalta puolelta ja löytää asioista mielummin ne positiiviset asiat kuin negatiiviset asiat. Etenkin silloin kun itse ei voi asioihin vaikuttaa.
Onko Hoblaa kasvanut köyhissä oloissa? Onko sillä merkitystä? Hoblaalla ei ole tietoa minun lapsuuteni rikkauksista ja köyhyyksistä. Niitä ei punnita ainoastaan rahassa, tai minä ainakaan en.
Kun miehellä vituttaa , niin naiselle hemmottelua ja hoitoa.
Laittakaa sille ukolle hame päälle , ja kertokaa miten kiltin tytön pitää käyttäytyä.
Ainut hyvä neuvo oli , erotkaa aikoinaan niin loppuu kärsimys.
Enpä viitsi sanoa totuutta , eikä sitä nykyään saa ääneen sanoakaan.
Esitetyillä neuvoilla lopputulos on selvä , ajan kysymys koska ero tulee.
Tuollaista uhoamista (minä en virheitä tee) on kuultu kaikilta naisilta , jotka eroavat pian.
Itsenäistymiseksi sanotaan , mutta itsekkyyttä taitaa olla.
Viimeinen lause!!
Todella täällä on ihme porukkaa ja vietävän hyviä mielipiteitä. Kyllä neuvoja on helppo heittää varsinkin kun noista neuvoista paistaa syvä omakohtainen viha ja katkeruus niin kirkkaasti ! Kyl se niin on HEI kaikki kel vaikeeta on niin erotkaa ja onni ja autuus alkaa ! KUn vanha ei enää maistu niin uutta putkeen jne. jne. jne. jne. .....
Annan pienen vinkin siitä , miksi miestä vityttaa.
Nyky yhteiskunnassa suoritetaan henkinen kastraatio miehelle , ja sitten ihmetellään mikä sitä vaivaa.
Lopuksi todetaan , että oma vikansa kun on tuollainen.
Omien havaintojeni mukaan, nainen ei yleensä kykene tasa-arvoiseen suhteeseen .
Mitä pitää sisällään nyky yhteiskunnan tasa-arvo ? Miten sen tulisi muuttua jotta mies voisi paremmin ? Miten poikia tulisi ottaa jo pieninä paremmin huomioon päivähoidossa ja koulussa ? Miksi mies ei hakeudu hoito ja koulualalle, näin opettajina olisi myös tärkeitä miesmalleja ? Miksi naisia on enemmän akateemisilla opinaloilla ? Miksi miehet eivät pidä itse oikeuksistaan kiinni vaan syyttävät yhteiskuntaa ja naisia menetetystä asemastaan ? Minkälainen olisi tuo ihanteellinen tasa-arvoinen parisuhde, kumpaakaan alistamatta ? Voiko kaikista miehistä ja naisista tehdä saman muotin mukaisia ? Onko yksilöllä oikeus olla maskuliininen nainen ja feminiininen mies ? Pitäisikö kaikkien liittojen olla samanlaisia ? Loppujen lopuksi mitä on tasa-arvo yleistettynä ?
Samaa saa lukea toisinkin päin: pakottakaa ukkonne/akkanne takaisin koska TE RAKASTATTE TOISIANNE vain ja ainoastaan ja kun kerran on naimisiin mennyt siitä ei erota ja tyhmä joka luulee muuta. Roikkujat on kaikkein rasittavimpia olentoja. Ihmiset jotka ei ymmärrä että puoliso EI ENÄÄ RAKASTA eikä välttämättä edes välitä, joissain tapauksissa jopa inhoaa. Syistä joita ei tiedä kuin kyseinen pari itse. Mikä helvatti on ettei joku voi ymmärtää kun sanotaan että "en enää halua elää kanssasi" ??? Minä ainakin ymmärrän, vaikka koulutus jäi peruskouluun. Mitä sitä täältä edes neuvoja kysymään?? Kun pitäis kysyä siltä siipaltaan, tai joltain alan ammattilaiselta, parisuhdeneuvojalta, kaverilta, äidiltä, isältä, sisolta, jumalalta, kuka mistäkin.. mutta että nimettömiltä nettikirjoittelijoilta jotka voi olla vaik 10-vuotiaita kakaroita.
En tiedä vastauksia , havaintoja voin kertoa.
Olin kerran töissä naisvaltaisessa paikassa , ja tuli pakankorotusten aika . Keskenään aluksi sovittiin korotus esitys , joka oli naisille edullinen. Työnantajalta tuli valittelua , että ei sellaiseen ole varaa . Naisetpa käänsivätkin kelkkansa , ja alkoivat nälviä toisiaan sekä hakea toisistaan sellaisia joiden palkka on jo liian iso eikä tarvitse lisää.
Vaikka harvalukuisilla miehillä oli parempi palkka , siihen ei kiinnitetty huomiota koska korotusesitys oli pienempi.
Enemmistö päätti , ja lopuksi kävi niin että miehet saivat paremman korotuksen , kun työnantajakin teki pienen nipistyksen.
Toinen mielestäni eriarvoistava asia, on vuorotyön kierto. Miesten alalla kierto menee usein , aamu- ilta- yö- vapaavuoro järjestyksessä. Naiset haluavat vapaan jälkeen yleensä ilta- , aamu- ,yövuoro järjestyksen.
Miksi naiset käyttävät joukkovoimaansa väärin?
Akateemisuus ? Ainakin verbaalisilta kyvyiltään naiset ovat selvästi parempia, ja koulujärjestelmä toimii siten.
Ehkä naisopettajat osaavat kertoa asiat tyttöjä kiinnostavammin , pojat vaan muistelee mennyttä kesää.
Mitenpä miehet puolustautuisivat , kun eivät tiedosta tilaansa ja tilannettaan. Naisethan täällä enenevässä määrin valittavat seksin puutetta, ja haluavat eron .
En tiedä muiden parisuhteista , mutta minä arvostaisin sellaista jossa ensin otetaan huomioon vahvat alueet ja sitten välttämättömät. Kumpikin saisi olla "johtaja " omilla vahvoilla alueillaan , tietenkin niin että molemmille tulee suurinpiirtein samanverran vastuualueita.
Välttämättömät pitäisi, sitten harkita tilanteen mukaan. Seksistä kieltäytymiselle pitäisi olla korkea kynnys , tai muuten varmistaa että sitä ei pidetä vallan välineenä.
Toivottavasti kaikista ei koskaan tule samanlaisia , vaihtelu meidät hengissä pitää.
nin
http://www.soneraplaza.fi/ellit/artikkeli/0,2705,h-1994_a-278545,00.html
Mikä vtn retroseksuaalisuus? Kertoisitko omin sanoin, tuollaiset linkit vaan vituttaa.
Retro kuulostaa trendisanalta, trendipellet retsoseksuilkoon. Kyllä mies on mies ja nainen on nainen, ja molemmat ovat IHMISIÄ.
Mies, joka kulkee omia polkujaan. Sellainen saunapuhdas , joka ilman keinotuoksuja tuntee olevansa omillaan.
siis? - sinä et ole mies , koska et pane itseäsi likoon. Mies ei pelkää trendisanojakaan , vaikka ei niitä mielellään käytäkään.
Olet kuitenkin oikeassa , linkki ei tuo todellisuutta esiin , se on naisen kirjoittama , eikä sillätavalla ihan aito.
Mies ei tarvitse V- tyylin sanoja , hiljainen puhe riittää kun ei tarvitse korostaa itseään , silti kuuntelijoita riittää.
Katso Kai Lehtisen näyttelemiä elokuvia , sieltä voi tehdä havaintoja.
Mies ja nainen, ovat hiukan erilaisia ihmisiä.
Eläköön, se pieni ero :)
Juuri noin. Tuota luolamiehen paluuta on odotettukin ! Kun mies on oikea ihana mies siis nyt vaikkapa juuri tuon tekstin kaltainen, niin tuolloin naisen on helppo ja aivan ihana olla täysi nainen. Miten tuon oikeanlaisen miehisen liikkeen saisi nopeasti valtaamaan koko Suomen ? Näin naisena, tunnustan nyt tämän sukupuoleni, ups, toivoisin voivani saada luvan/oikeuden olla vapaasti oma naisellinen itseni kaikkine hömpötyksineni ja täysnaisellisine luonteen piirteineni... Mutta kun se on niin vaikeaa nykyisin, opiskelijana, työntekijänä, vaimona, äitinä. Pitää aina olla ikäänkuin sukupuoleton /rooliton jotta tulisi kuulluksi. Se "jokin" meillä vain asettaa naiselle kohtuuttoman roolitaakan ja siksi me voimme pahoin ja käyttäydymme rumasti. Ja näin samoin uskoisin että teillä miehillä myös on paha olla, monella tapaa. Muutos näissä sukupuolirooleissa ei tapahdu nopeasti, mutta jos me itse olemme kykenemättömiä itseämme muuttamaan niin radikaalisti niin ainakin voisimme ohjata lapsiamme hieman erilaiseen suuntaan, jotta heillä olisi nuo roolit kohdallaan. Mutta jos yhteiskunta ei tue tätä muutosta, mitä yksilö silloin voi ?Niin no, pienistä se muutos kyllä alkaa. En usko että meistä naisista monikaan on oikeasti innostunut näistä pehmo ja homppemiehistä. Tulkoon miehinen miehuus takaisin, sitä on niin kaivattukin!
Palataanpa siis alkuperäiseen keskustelun aiheeseen , parisuhteessakin pitää tunnustaa miehen erilaisuus.
Joka seksin ottaa aseekseen , tulee huomaamaan olevansa kohta ilman.
Kyllä niitä miehiä on , mutta nyky nainen ei ehdi jäädä kuuntelemaan . Mies joutuu turvautumaan kaljatuoppiin , ja se tie vie väärään suuntaan.
En minä ainakaan kadehdi naista , pelkästään äiti, vaimo ja joskus pitäisi olla naaras . Siinä jo, kovat perus haasteet . Minusta kysymyksessä on tilanteen ymmärtämisen vaikeus , jolloin tehdään virhepäätelmiä.