En tiedä onko olemassa sellaista sairautta kuin ihastuminen ihastumisen tunteeseen, mutta itse olen kärsinyt siitä kovasti koko ikäni ajan.
Olen vakituisessa parisuhteessa jo kuudetta vuotta, mutta jatkuvasti etsin ja etsin uutta sivusuhdetta, jolloin saan tuntea ihastusta ja ottaa vastaan ihastusta. Kun ihastus menee ohi, pyyhin tämän ihmisen pois elämästäni. Olen "onnellinen" mieheni kanssa (en ansaitsisi hänen kaltaistaan), jonka takia en pysty käsittelemään tätä tunnetta ja tätä jatkuvaa pahaa oloa, kun ajattelen toista hänen lähellään.
Jokaikinen kerta tämän sivuihastuksen kanssa suhteen lopettaminen aiheuttaa minulle pahaa oloa ja hankaluuksia ja koen siitä suurta surua ja murhetta. Nautin vain siitä tunteesta kun kaikki on uutta ja jännittävää - seksuaalisestikin nautin enemmän omasta miehestäni kun olen ihastunut (toiseen). Se tunne muuttaa minut täysin.
En koe pahaa oloa / katumusta näistä sivuihastuksistani, vaikka aihetta varmasti olisi. Jotenkin se tuntuu aivan luonnolliselta, vaikka sairastahan se suoraan sanottuna on.
Pystynköhän ikinä muuttumaan ja olemaan uskollinen kenellekään? Toiset meistä vain varmasti ovat pettäjiä ja toisen viisaampia ja vahvempia!
Olen vakituisessa parisuhteessa jo kuudetta vuotta, mutta jatkuvasti etsin ja etsin uutta sivusuhdetta, jolloin saan tuntea ihastusta ja ottaa vastaan ihastusta. Kun ihastus menee ohi, pyyhin tämän ihmisen pois elämästäni. Olen "onnellinen" mieheni kanssa (en ansaitsisi hänen kaltaistaan), jonka takia en pysty käsittelemään tätä tunnetta ja tätä jatkuvaa pahaa oloa, kun ajattelen toista hänen lähellään.
Jokaikinen kerta tämän sivuihastuksen kanssa suhteen lopettaminen aiheuttaa minulle pahaa oloa ja hankaluuksia ja koen siitä suurta surua ja murhetta. Nautin vain siitä tunteesta kun kaikki on uutta ja jännittävää - seksuaalisestikin nautin enemmän omasta miehestäni kun olen ihastunut (toiseen). Se tunne muuttaa minut täysin.
En koe pahaa oloa / katumusta näistä sivuihastuksistani, vaikka aihetta varmasti olisi. Jotenkin se tuntuu aivan luonnolliselta, vaikka sairastahan se suoraan sanottuna on.
Pystynköhän ikinä muuttumaan ja olemaan uskollinen kenellekään? Toiset meistä vain varmasti ovat pettäjiä ja toisen viisaampia ja vahvempia!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minulle käy toistuvasti samanlailla..ja loppujen lopuksi huomaan etten ole ihastunut ko.ihmiseen vaan siihen tunteeseen...Tuntuu että näin osittain käynyt myös nykyisen puolisoni kanssa..jotenkin surullista?
myos minulla. Mietin, jos tama vaikka toivottavasti menisi ian myota ohi. Haluaisin olla miehelleni parempi puoliso, enka voisi kuvitellakaan etten viettaisi loppuelamaa hanen kanssaan. Miten voi esimerkiksi yhtena hetkena unelmoida lapsista yms. ja sitten sitten olla kykenematon sanomaan ei muille miehille. Paasin juuri eroon viimeisimmasta sivusuhteesta ja toivon etta tama rauha kestaa....
miten teilla muilla??
Jotenkin huojentavaa kuulla, että en ole ainut ihminen maailmassa joka kokee tämänkaltaista "sairautta".
Minäkin haluan olla uskollinen, haluaisin olla miehelleni hänen ansaitsemansa puoliso! Meilläkään ei lapsia vielä ole, mutta olemme keskustelleen asiasta ja tulleet siihen tulokseen että emme ole vielä valmiita, mutta myöhemmin haluamme kyllä. Pelkään vain että mikäli en saa tunteitani kuriin ja käytöstäni kuriin käyttäydyn näin loppuikäni ja aiheutan pahaa oloa itselleni jatkuvasti ja samalla myös miehelleni hänen tietämättään.
Itelläni on juuri menossa tälläinen sivusuhde, ja voi kuinka hyvältä minusta taas tuntuu. Mutta toisaalta tuntuu taas erittäin pahalta, että jälleen kerran olen hakeutunut itse tälläiseen tilanteeseen. Vaikka kuinka monesti olen päättänyt että en enää ikinä...
Mutta viikkojen päästä yritän varmasti jo työntää tätä miestä pois elämästäni ja hetken aikaa olen entistä onnellisempi oman mieheni kanssa.
Pisimmillään olen ollut ihastuneena toiseen mieheen - toiselta paikkakunnalta vuoden verran. Näimme harvoin jolloin "kipinä" pysyi yllä. Sen jälkeen päätin että en enää ikinä petä, vaan keskitän kaikki voimani tähän "onnelliseen" suhteeseen... mutta puolenvuoden päästä olin jo uudestaan ihastunut toiseen.
Olen itse ollut samanlainen, en koskaan pettänyt seksin takia, aina piti olla "rakastunut". Se oli ihanaa.
Nyt jo mummoiässä minua puistattaa tuo lapsellisuus, heti kun arki ja ah voih jutut oli ohi, ei muuta kuin uutta tosirakkautta etsimään.
Onneksi kuitenkin pysyin uskollisena lapsien aikana, mutta kun he olivat isoja, taas arki iski ja minä miettimään tätäkö tämä nyt on.
Ja olin todella sitä mieltä, että minulla on oikeus onneen. Muutamien tapahtumien jälkeen huomasin, että se oli sairaus. Paranemiseen kuului itsetunnon kohotus, arjen hyväksyminen, pienistä asioista nauttiminen, suhteen rakentaminen myös ystävyydeksi, enkä vaihtaisi tätä tasapainoista oloa siihen ainaiseen ihastumiseen.
no onhan tuollainen ihastuminen ihan hauskaa täytyy myöntää, mutta eipä se johda juuri mihinkään. samassa suossa sitä ollaan kuin ennen ihastumista. kaipa se jonkin sortin heikkous tai väliinpitämättömyys toista ihmistä kohtaan, mikä meikäläistä ainakin vaivasi. vituttaahan se oma käytös jo tyttöystävän puolesta ja
eipä sitä itsekkään arvosta, mutta pelaaminen on vaan niin pirun hauskaa ettei sitä ihmisistä välitä paskaakaan..itsetunto on kondiksessa mutta käytös ei.
Ja tiedän sen itsekin... Tuntuu vain niin heikolta, kun en pysty hallitsemaan tunteitani. Kukapa näin haluaisi elää? Enkä todellakaan tätä ilkeyttäni tai tahalteni tee... Jotenkin vain onnistun aina ihastumaan toiseen enkä pysty välttämään sitä tilannetta.
Ja kyllä tämä käytös vit**taa tietenkin... Oma mieheni on kuitenkin kaikkea sitä mitä mieheltä voisi toivoa, enkä ansaitse häntä rinnalleni. Mutta en ole myöskään niin vahva, että jättäisin h'net jotta hän voisi etsiä rinnalleen paremman. Mutta välinpitämättömyydestä ei omalla kohdallani ole kyse. Olen todella paljon välittänyt kaikistä sivusuhteitteni miehistä, ja tuntenut suurta tuskaa ihastumisen laannuttua ja suhteen loputtua. Erittäin pahalta se on tuntunut jokakerta, mutta toisaalta huojentavalta että taas pystyn olemaan uskollinen miehelleni.
Hyväksyttävää käytöstähän tämä ei ole! Enkä toivo kenellekään samanlaista ongelmaa. Oma ihastumiseni on todella syvää aina, joten en ole ikinä pystynyt loukkaamaan ketään, vaikka välillä tuntuu että helpompaa olisi jos olisin jollakin tasolla tunnevammainen. Empähän ainakaan jatkuvasti ihastuisi yhä uudestaan ja uudestaan ja aiheuttaisi näin omalle parisuhteelleni ongelmia!
joo väärinhän se on...mutta ihan mihin itse uskoo. itse mulla on sellainen käsitys itsestäni, että olen tarkoitettu yhteiseen hyvään ja kuihun pois, jos jämähdän paikoilleen. se ihan hienoa jos on toimiva parisuhde, en sitä kritisoi missään nimessä...mutta pitää vaan elää niinkuin tää olisi viimeinen päiväni, eli täysillä. ja siihen ei välttämättä kuuluu perusparisuhde kriiseineen ja sillein. en ole parisuhde expertti, mutta oliskohan sulla sama kuin mulla, eli normaali ei ole mitään. pitää saada tarpeeksi kiksejä joka jutusta mitä tekee. se vaan harmi että muut yleensä siinä pahoitta mielensä.
Hmm. Tuota lukiessani tuli mieleen oma pitkäaikainen suhteeni vuosien takaa, joka kesti kuin kesti viitisen vuotta. Jo muutaman vuoden jälkeen mieli halasi kaikkien muiden perään paitsi oman siippani, yritin vain uskotella itselleni että en parempaa miestä löydä, kuinka asiat on mulla loppujen lopuksi hyvin jne.
Oli painajaismaista yrittää jatkuvasti estellä omia ihastumisia, mutta aika hyvin siihen pystyin sillä en kertaakaan siippaani tuolloin pettänyt vaikka mieli kyllä teki. Loppujen lopuksi oli pakko tehdä ratkaisu, ja erohan sitten tuli.
Nyt elän avoliitossa "uuden mieheni" kanssa ja lapsiakin on, eikä kylllä kertaakaan ole muut miehet -ainakaan vakavasti- mielessä käyneet. Mitä tästä opin? Jos ajatukset pörrää jatkuvasti muissa, suhde on todennäköisesti enemmän ystävyyttä kuin suurta rakkautta! En kadu aiempaa suhdetta, opin paljon, mutta exääni ja hänen pitkää pinnaansa ja hyvyyttä käy kyllä edelleen sääliksi... Hyviä ystäviä ollaan ihme kylllä edelleen, enkä usko että se olisi mahdollista jos olisimme olleet "aito rakastava pariskunta"...
Olen minä miettinyt tätäkin puolta asiasta. Että onko tämä nykyinen suhteeni kuitenkin "se syy" joka ajaa minut jatkuvasti ihastumaan toiseen, eli jotakin on siis vinossa muuallakin kuin itsessäni.
Mutta mitä jos kaikki syy onkin itsessäni?! Lähden hyväksi todetusta suhteesta, ja aloitan uuden huonomman jossa sama linja jatkuu? Etten pysty hallitsemaan tunteitani vaan jatkan ihastumista miehestä toiseen ja oman suhteeni pettämistä?
Tämä parisuhde on minulle kuitenkin kaikki kaikessa... Mikä saisi minut jättämään mieheni, kun ilman minun hölmöilyjäni olisimme varmasti tuplasti onnellisempia (kunhan vain osaisin ja voisin keskittää kaiken energiani ja rakkauteni mieheeni, enkä jatkuvasti ulkopuolisille).
Mutta toivon todella, että mikäli tämä jatkuva ihasteluni toisiin, johtuu jollakin tapaa suhteestani nykyiseen, että jossakin vaiheessa elämää jonkun rakkaus saisi minut pysähtymään ja olemaan täysin uskollinen kumppani, niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Vaikka voihan kaikki vika olla minussakin, jolloin leikin ja kärsin loppuikäni helposta ihastumisesta toisiin...
oikein naurattaa tuollainen surkuus. jos sun pää ei kestä pettämistä, älä petä. turha se on täällä uikuttaa, että vitsi ku mulla on niin ihana poikaystävä ja kiva perhe jne.....tottakai se vika sinussa, vai luulitko että toinen ihminen vaan maagisesti ajaa toisen pettämään. toi on niin surkeeta ja suoraan sanoen turhaa lässytystä. kukaan tätä ei vissiin ole sulle sanonut, mutta...sinä olet itse se ongelma...piste. sä olet suoraan sanoen häpeäksi meille kunnon pettäjille, jotka tietää mitä tekee ja haluaa.
pettämisestä, vaan myös niistä tunteista, joita ei pysty hallitsemaan!