Muuttunut äitisuhde

Tekee mieli avautua niin teen nyt sen vaikka täällä.

Oon parikymppinen nuori nainen, muutin vajaa pari vuotta sitten pois lapsuudenkodistani toiselle paikkakunnalle parin tunnin ajomatkan päähän.
Minulla on aina ollut hyvät välit vanhempiini etenkin äitiini (pahimpina teiniaikoina ei niin hyvät kun olin suht ongelmatapaus, jatkuvasti sai olla minusta huolissaan ja itse vihoittelin turhasta..). Mutta siis läheiset välit muutoin. Ollaan tehty älyttömän paljon kaikkea aina yhessä, yhteiset shoppailureissut, sarjat, matkat jne koko kotona asumiseni ajan. Äitini on huolehtivaisuuden perikuva ja kouluaikojen kavereideni keskuudessa äitiäni pidettiin kaikkien "varaäitinä" ihan vain siksi, että hän oli perinteinen unelmien "pullantuoksuinen äiti" myöskin kavereilleni, jotka tulivat kylään koulusta meille. Hän oli aina kotosalla ottamassa meitä lapsia koulusta vastaan, kysymässä kuulumiset kaikilta, välipalat valmiina katettuna jne.
Teinivuosina en osannut yhtään arvostaa hänen huolehtivaisuuttaan. Muistan edelleen sen raivon, kun aina kun olin jossain niin jatkuvasti tuli viestiä ja kysymyksiä missä olen ja kenenkin kanssa. Minun tekemisistäni ja asioistani oltiin (luonnollisesti) todella kiinnostuneita. Haluttiin tietää miten jokainen päivä aina sujui. "Mites on mennyt tänään? Onko jotain mistä haluat jutella?Onko kaikki asiat hyvin kaveririntamalla jne.." olivat kysymyksiä jota kysyttiin vähintään kerran päivään.

Kun muutin kotoa pois 2019, se oli vanhemmilleni tietenkin iso asia, mutta he siis olivat todella kannustavia ja tapansa mukaan auttoivat muutossa ja kaikessa. Kaikki rullasi hyvin. Viestiä laiteltiin enemmän tai vähemmän päivittäin. Pikkuhiljaa viestit ja soitot alkoi tasaseen tahtiin vähenemään, joka on siis toki aivan luonnollista kun muutto ei ole enää niin tuore asia.
Viime aikoina minua on alkanut hieman harmittamaan, että yhteydenpito on oikeasti todella vähäistä, siihen verrattuna millaista se oli ennen ja millaiseksi sen olin kuvitellut, kun muutin. Nykyään saattaa mennä parikin viikkoa, kun en kuule vanhemmistani mitään. Luen vain somesta, jota he päivittävät. Olen nykyään ystävieni keskuudessa se, joka on kaikista vähiten yhteydessä vamhempiinsa. Ja se jos mikä on vaikea kuvitella, minun sekä ystävieni.

Ja kyse ei todellakaan ole siitä, että vanhempani nyt vain olisivat sellaista sorttia jotka eivät niin kännykkäelämää elä. Päinvastoin. Heillä on myöskin todella laaja ystäväverkosto, etenkin äitini on yhteydessä/näkee ystäviään lähes päivittäin. Hän päivittää aktiivisesti somea, monesti hehkuttaen ystävien tärkeyttä ja intohimotyötään. Hänen sosiaalinen elämänsä on todella aktiivista, miljoona kertaa aktiivisempaa kuin minun parikymppisen nuoren. Hän on itse sanonut elävänsä nyt ehdottomasti elämänsä parasta aikaa.

Olen onnellinen että vanhemmillani menee noin hyvin, mutta koen itse tulleeni jollain tapaa hieman hylätyksi. Olen ainakin todella yksinäinen. Ennen tuntui, että vanhempiani kiinnosti asiani, mutta nykyään tuntuu että he eivät "muista" minua. He todellakin välittävät ja rakastavat, mutta minulla on olo että asiani eivät enää kiinnosta heitä lähellekään samassa mittakaavassa kuin ennen. He tietävät, että minulla ei ole edes ystäviä täällä kaupungissa, jossa asun.

Voi kumpa nämä tilanteet olisivat olleet toisinpäin tai edes tasaisemmin teinivuosinani. Silloin kun en voinut sietää jatkuvia kyselyitä, sitä tulvi kokoajan. Monta kertaa päivässä. Ja nykyään, kun olen rauhottunut ja yksinäinen, niin pari kertaa kuukaudessa minulta ehditään kysyä miten menee. Olisimpa silloin osannut arvostaa kyselyitä, en osannut arvata että sitä ei jatku ainiaan. Tämä on hyvin hämmentävä tunne itselleni, en voi käsittää että todella toivon viestiä vanhemmiltani. Empä olisi tätä arvannut.

Ja ymmärrän siis täysin, että tottakai suhde vanhempiin muuttuu, kun minustakin kasvaa aikuinen. Sen kuulukin muuttua. Ei jokapäivä tarvitse soittaa tai viestitellä, todellakaan. Mutta edes kerta pari viikkoon olisi kiva edes pari sanaa whatsappissa vaihtaa. En itse koe olevani mitenkään epätavallisesesti kiinni vanhemmissani, tai että tämä tunteeni olisi jotenkin outo. En toki tiedä.
Itsenäistyin jo varhain teini iässä ja olen aina ollut muutenkin omatoiminen tyyppi. Tämä tilanne vain jotenkin masentaa, en koe että olemassaolollani olisi enää niin suurta merkitystä vanhemmilleni kuin ennen. Muutos entiseen on niin radikaali ja todellakin ennalta-odottamaton.


Saa jakaa omia kokemuksia tai jotain.. en tiedä teki vain mieli avautua. Kiva jos joku jaksoi lukea tämän romaanin :)