Miksi erotaan liian helposti? Kun katson omia vanhempiani,jotka ovat käyneet elämässään paljon suurempia vastoinkäymisiä kuin monet meistä jotka kirjoittavat tälle palstalle. He ovat oppineet sen että,jos vaikeuksia lähtee karkuun, niin ne ovat aina edessä.(Tavalla tai toisella).Tuntuu ja näyttää
että eroaminen on enemmän muoti kuin syy.Itse olen eronnut kuukausi sitten ja voin sanoa että "en suosittele".Suurin syy tähän kaikkeen paskaan johtuu
täysin siitä että miehistä on tehty täysiä roistoja.
Nämä sosiaalitantat oikein yllyttää eroamaan naisia.
Luvataan maat ja mannut.Kuka maksaa ja kuka kärsii tänään eniten eroista?
että eroaminen on enemmän muoti kuin syy.Itse olen eronnut kuukausi sitten ja voin sanoa että "en suosittele".Suurin syy tähän kaikkeen paskaan johtuu
täysin siitä että miehistä on tehty täysiä roistoja.
Nämä sosiaalitantat oikein yllyttää eroamaan naisia.
Luvataan maat ja mannut.Kuka maksaa ja kuka kärsii tänään eniten eroista?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minä en olisi eronnut, mutta eipä minulle jätetty muuta vaihtoehtoa. "Hyvinä ja huonoina aikoina", niinpä niin. Ämmä läksi vierasiin ja iski uuden miehen heti, kun tuli 1. suvantovaihe naimisiinmenon jälkeen. Kävi varmaan vieraissa jo seurustellessa. Outoa, ettei toista ihmistä tunne edes 9 vuoden yhdessäolon jälkeen. Toiset osaavat huijata näköjään todella hyvin.
mitä siinä itkette saatana ,suomen miehet on yksiä valittaja nykyään.jokainen elää elämänsä eikä sitä voi toisen kanssa olla ,jos ei tunne olevansa onnellinen.
ei kenenkään tarvitse olla suhteessa jossa on koko ajan paha olla.kyllä teillekin vielä jostain nainen löytyy.
Ota poskeen urpo! Taidat olla vähän debiili.
Ei kukaan varmastikaan alttarilla "Tahdon" sanoessaan ajattele, että jossain vaiheessa eroaisi. Se on ihan totta, että eroja on tätä nykyä paljon enemmän kuin ns. vanhaan hyvään aikaan. Ehkä on niinkin, että naisetkin uskaltavat tehdä elämässään suurempia päätöksiä, kun ei eronneella enää ole samanlaista leimaa kuin muutama vuosi sitten. Eikö sitä kuitenkin rakkaudesta naimisiin mennä? Jos toista kohtaan ei enää tunne mitään - ei ainakaan sellaisia tunteita joita haluaisi miestään kohtaan tuntea - niin eikö ole silloin parempi viheltää peli poikki? Olen itse "jättäjän" osassa liitossani, mutta pelkään kovasti tehdä ratkaisua. Pelkään kyllä sitäkin, että ellen tee mitään, joudun itse kitumaan epätyydyttävässä liitossa, eikä sekään vaihtoehto oikein houkuttele. Asioilla on monesti useita puolia, enkä minäkään tiedä teidän tilanteesta mitään. (omassanikin on ihan riittävästi..) Täytyy vain ajatella, että olen arvokas tällaisena, harmi vain kun ei kelkka kulkenutkaan. Mutta ehkä sinullekin jossain vaiheessa vastaan osuu sellainen nainen, joka pyyhkii menneet möröt mielestäsi ja jaksaa suvantovaiheidenkin yli. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja aurinkoista kevättä.
Koska eroaminen on niin helppoa, nykyään erotaan heti 1. rypyn ilmestyessä rakkauteen. On helpompi lähteä vieraisiin ja huuman perään ja dumpata puoliso kuin yrittää korjata tilanne.
Jos toista on oikeasti joskus rakastanut ja naimisiin asti mennyt, eikö kannattaisi ensin yrittää korjata tilanne? Suhteessa on aina ylä- ja alamäkiä. Alamäessä tarvitaan sitä tahtoa ja uskoa olla yhdessä ja yrittää parantaa tilannetta.
Kerron sinulle meidän faktoista. Meillä on kaksi ihanaa lasta. Poika 4v ja tyttö 3v. Meidän ongelmat johtuu täysin raha-asioista.Minulle tapahui onnettomuus v.2001 Oulun Stora Enson tehtaalla. Putosin työtehtävissä 7.5m korkeudesta metalliseen säiliöön.Vammat:3 selkänikamaa murtui,lapaluu palasiksi,4 kylkiluuta poikki psyykkiset traumat.
Seuraus:4 vuotta oikeudessa.Avovaimo vei lapset ja muuttivat pois.Saan n.700e kuukaudessa tapaturma eläkettä, josta maksan 520e vuokran, eikä tällä hetkellä mitään muita tuloja.Olen hoitanut lapset melkein yksin koko ajan.Vien lapset hoitoon klo.07.30 ja haen hoidosta klo16.15.Tein ruuat
annoin iltapalat,laitoin yökkärit jne.Silti se ainainen valitus.Ajattelin että eikö mikään riitä?
Ei vissiin riittänyt.Olen opiskellut viime syksystä asti ja pärjännyt tosi hyvin.Lähdin kouluun siksi että lapsien ei tarvitse hävetä isäänsä.Minulla on vielä 2 vuotta koulua jäljellä,mutta en tiedä miten saan koottuani itseni tulevaisuuteen.Rakastan silti entistä avovaimoani yli kaiken ja haluaisin aloittaa vielä
puhtaalta pöydältä.Ex sanoo että hän tarvitsee aikaa,mutta minua pelottaa että miten lasten käy?
Ex on ravintola-alalla eli työajat ovat mitä ovat.
No niin erotaan! Ihmiset puolustelevat päätöksiään sillä, että kasvetaan erilleen ja rakkaus loppuu. Mun mielestä jokaiselle naimisiin aikovalle olisi suotavaa käydä parisuhdekurssi pakollisena. Näyttää olevan todella harva, joka tiedostaa mm. parisuhteen elinkaaren ja siihen kuuluvat kriisit. Jos ja kun niitä edes osaisi odottaa, niin ehkä, ehkä sitä kärsivällisyyttä löytyisi edes hieman enemmän joiltakin ja edes muutama liitto säilyisi.
Mutta tosiasia on se, että ihmiset ovat niin kärsimättömiä nykyään, että ei jakseta odottaa muutamaa vuotta, että tilanne kohenee. Tai tietenkin sekin on vaikeaa, jos toinen on tiedostavampi osapuoli ja toinen vain huitelee. Siinä pitäisi sitten pystyä luottamaan toiseen ja myös siihen, että tilanne ehkä paranee. Joka suhteessa tämä kuitenkin tulee eteen, kun ensihuuma ja rakastuminen loppuu. Elämästä tulee arkea, jota ei vain jakseta.
Parisuhdehan on tahdon asia. Että tahtooko sitä olla yhdessä, vaikka sataakin. Eihän se pappi kysy, että rakastatko, vaan muistaakseni, että tahdotko rakastaa, kunnioittaa ja vaalia. Sen pitäisi olla jokapäiväinen valinta. Mutta kaikki lähtee tietenkin siitä parinvalinnasta myös. Aivan liian usein sitä vain ajaudutaan yhteen ja naimisiin. Fyysinen vetovoima on niin voimakas. Ja mitä sitten kun se loppuu. Pitäisi löytyä jotain henkistäkin. Ja jos sitä ei ole, niin onhan se varmaan vaikea jaksaa tahtoa... Jos toinen on armoton sohvalla makaava lapatossu, tai nalkuttava paskamainen ämmä, niin tahto loppuu äkkiä. Mutta silti näillekin tapauksille voi olla toivoa. Kehoitain kaikkia lukemaan vähän enemmän esim. parisuhdekirjallisuutta. Sitä löytyy kirjastosta pilvin pimein.
...kokeiltiin parisuhdekirjallisuutta. 8 vuoden avioliitto oli suossa. Lainattiin kirjastosta pari opusta. Ajattelin että nyt ukko avaa silmät ja korvat ja alkaa käsittää että mullakin on ihmisarvo. Luulin että se kykenisi asettumaan toisen asemaan. Omalle kohdalle kuvittelin löytäväni sieltä jotain vinkkejä miten miestä pitäis tulkita tai miten asiat pitäisi esittää miehelle ettei tule väärinymmärryksiä. Well, koin molemmat kirjat (nimiä en muista) ehkä vähän teoreettisiksi mutta ei turhiksi ja olin jo asennoitunut käymään muutamia kohtia ukon kanssa läpi että jos mekin vaikka...
Sovittiin että luetaan kumpikin eka kirjat ja sitte jutellaan. Toisen kirjan luin viikonlopussa. Ukko oli päässyt n. 12 sivua omasta kirjastaan, joten en saanut sitä lukuun. Meni viikko, meni toinen. Ukolla edelleen 12 sivua luettuna. Hermostuin, kysyin että voitaisko vaihtaa, ellei ukon luvut mene sekaisin. Ei toki, vaihdettiin ja luin toisenkin kirjan 2 päivässä. Meni viikko. Ukko ei ollut avannutkaan omaansa. Kysyin että haluaako se tehdä tälle tilanteelle jotain, että voidaan luovuttaakin, mutta minä mielummin yrittäisin. Ukko lupas lukea kirjat kahdessa viikossa. Se teki sen. Kirjojen laina-aikaakin jatkettiin. Kun toisen kirjan takakansi napsahti kiinni olin innoissani että nyt aletaan rakentaa uutta yhteistä elämää uusilla eväillä. Niin siis luulin. Ukko avasi ensimmäisenä suunsa: "Ei kais se mikään ihme et meillon asiat päin helvettiä kun tän kirjan mukaan sun pitäis tehdä sitä ja tätä mutta kun sä vaan teet aivan väärin. Sun asentees mua kohtaan on...sä et koskaan...mä saan tehdä... etkä sä ees...", Kun ukko välillä hiljeni (veti henkeä??) yritin avata suuta mutta jo se keskeytti ja kovemmalla äänellä jatkoi minun teurastamista.
Että se siitä. Kuuntelin pahoin mielin ukon vuodatusta, eikä mulla ollut siihen mitään lisättävää. Väärinhän minä kaiken teenkin. Kun ukko hiljeni, nousin ja lähdin ulos kolmeksi tunniksi eikä asiasta enää puhuttu. En olisi kyennyt sanomaan sanaakaan. Itketti. Että se siitä parisudeterapiasta ja kirjoista. Ero tuli, siitä on 4 vuotta. En ole uutta ukkoa halunnut enkä ottanut. Olen oppinut eläämän yksin, ja näin on hyvä. Vaikka tietysti olisi mukavaa olla rakastettu ja rakastaa, jakaa elämä toisen kanssa. Mutta ei sillä hinnalla että tallotaan.
Toivottavasti muilla on avoimempia ukkoja jotka ottavat parisuhteen remontin vakavammin.
Paljonpa siinä toisen tahtomiset auttavat, jos toinen päättää antaa periksi tai löytää uuden!
Ei autakkaan, jotkut akat vaan ei ymmärrä ettei täällä marssita heidän tahtojen mukaan.
Äitini kesti isää n. 10:nen vuotta huonossa avioliitossa..Isä joi,petti,kävi huoris,haukkui äidin aina maan rakoon juovuksis(äiti tunteellinen,kiltti,herkkä,ihana nainen..)äiti ei ollut mitään vaikka hoiti kodin/perheen aina.Isä viikonloput baaris jne..Yöt kun tuli baarista kotia niin musiikin huudattamista ja toisten haukkumista..Äiti harvoin sanoi vastaan kun tiesi ettei siitä oo apua..
Otti eron,ei auttanu joka viikonloppu tuli kännis huutamaan haukkumaan meidän uuteen kotiin(kaikki 3lasta lähettiin äidin mukaan)..Jos ei päästäny sisälle niin tuli lasin lävitte jne jne..Ja äiti taas antoi periks kun mies oli selvinpäin,kuinka ihana se onkaan.Sai siinä lapsetkin kuulla kuinka paskoja oltiin..Et on niitä naisia jotka kestää liikaakin...