Olen 21v, elän avoliitossa ja seurustellut olen n.4 vuotta.
Oltiin juuri menty kihloihin ja olin hehkuttanut koko maailmalle kuinka onnellisia ollaan, niin me oltiinkin tai ainakin minä. Sukulaiset oltiin jo kutsuttu juhlimaan kihlajaisia ja kaikki oli parhain päin.
Sain kuitenkin kumppaniltani eräänä päivänä puhelun jossa hän kuulosti hyvin omituiselta. Sanoi että meidän tarvii puhua. Kotiin tultuani hän makasi sängyllä ja itki. Olin kauhuissani kun pelkäsin että jollekin on sattunut jotain kamalaa. Hän kuitenkin kertoi pettäneensä minua ja kaiken kukkuraksi minun nukkuessani, meidän talon rappukäytävässä, yhteisen kaverimme kanssa, molemmat ympäripäissään.
Tuntui kuin maailma oli romahtanut. En kyennyt sanomaan muuta kuin että "hyi helvetti". Sen jälkeen en pystynyt puhumaan mitää, katsoin vaan tyhjää. Ei se tuntunut todelta. Ensin ei edes itkettänyt olin vaan ja käskin kumppanin pysytellä kaukana minusta. Ulos asunnosta en kuitenkaan häntä käskenyt vaan me vaan oltiin. Kaksi iltaa meni niin et en ollut lainkaan tässä maailmassa. Ulkona toisten ihmisten kanssa olin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kolmantena iltana tuli itku ja se ei loppunut lainkaan. Me itkettiin yhdessä koko yö. Se jotenkin helpotti kun näki toisenkin itkevän. Hän vakuutteli rakkauttaan mutta en voinut vastata mitään. en tiennyt mitä tekisin.
Aikaa kului. Elettiin normaalia arkea kuitenkin vähän sumupilvessä. Seksiä en kyennyt harrastamaan moneen viikkoon mutta pysyin rinnalla.
En tiedä teinkö oikein. Rakastan häntä ja meillä menee hyvin nykyään mutta asia tulee lähes päivittäin mieleen.
Olen edelleen kaveri myös hänen kanssaan kenen kanssa kumppanini petti minua. Välillä hän ällöttää minua mutta välillä ollaan taas hyviä ystäviä ihan niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
En ole puhunut kumppanini kanssa tästä asiasta enää pitkään aikaan. Välillä tekisi mieli sanoa että mulla on huono olla ja kertoa että miksi kyyhötän välillä vessassa kauan, kertoa että itken siellä. En halua näyttää pahaa oloani kenellekään, koska se on niin kausi luonteista ja tuntuu jotenkin niin nololta. Voi mennä kuukausi niin et en murehdi asiaa, mutta välillä se palaa pelottavan lujaa vasten kasvoja.
Kaikista muista asioista puhutaan edelleen avoimesti mutta miksi tämä on niin vaikeaa. Miksi en pysty sanomaan että vieläkin muista sen niin kuin eilisen päivän.
Koska se sitte purkautuu? Vai purkautuuko ollenkaan? Sitä en tiedä. Onko tämä vaan yksi välivaihe vai muistanko tämän koko elämäni? Onko elämäni sittenkin pelkkää kulissia? Vai olenko minä oikeasti onnellinen?
Oltiin juuri menty kihloihin ja olin hehkuttanut koko maailmalle kuinka onnellisia ollaan, niin me oltiinkin tai ainakin minä. Sukulaiset oltiin jo kutsuttu juhlimaan kihlajaisia ja kaikki oli parhain päin.
Sain kuitenkin kumppaniltani eräänä päivänä puhelun jossa hän kuulosti hyvin omituiselta. Sanoi että meidän tarvii puhua. Kotiin tultuani hän makasi sängyllä ja itki. Olin kauhuissani kun pelkäsin että jollekin on sattunut jotain kamalaa. Hän kuitenkin kertoi pettäneensä minua ja kaiken kukkuraksi minun nukkuessani, meidän talon rappukäytävässä, yhteisen kaverimme kanssa, molemmat ympäripäissään.
Tuntui kuin maailma oli romahtanut. En kyennyt sanomaan muuta kuin että "hyi helvetti". Sen jälkeen en pystynyt puhumaan mitää, katsoin vaan tyhjää. Ei se tuntunut todelta. Ensin ei edes itkettänyt olin vaan ja käskin kumppanin pysytellä kaukana minusta. Ulos asunnosta en kuitenkaan häntä käskenyt vaan me vaan oltiin. Kaksi iltaa meni niin et en ollut lainkaan tässä maailmassa. Ulkona toisten ihmisten kanssa olin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kolmantena iltana tuli itku ja se ei loppunut lainkaan. Me itkettiin yhdessä koko yö. Se jotenkin helpotti kun näki toisenkin itkevän. Hän vakuutteli rakkauttaan mutta en voinut vastata mitään. en tiennyt mitä tekisin.
Aikaa kului. Elettiin normaalia arkea kuitenkin vähän sumupilvessä. Seksiä en kyennyt harrastamaan moneen viikkoon mutta pysyin rinnalla.
En tiedä teinkö oikein. Rakastan häntä ja meillä menee hyvin nykyään mutta asia tulee lähes päivittäin mieleen.
Olen edelleen kaveri myös hänen kanssaan kenen kanssa kumppanini petti minua. Välillä hän ällöttää minua mutta välillä ollaan taas hyviä ystäviä ihan niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
En ole puhunut kumppanini kanssa tästä asiasta enää pitkään aikaan. Välillä tekisi mieli sanoa että mulla on huono olla ja kertoa että miksi kyyhötän välillä vessassa kauan, kertoa että itken siellä. En halua näyttää pahaa oloani kenellekään, koska se on niin kausi luonteista ja tuntuu jotenkin niin nololta. Voi mennä kuukausi niin et en murehdi asiaa, mutta välillä se palaa pelottavan lujaa vasten kasvoja.
Kaikista muista asioista puhutaan edelleen avoimesti mutta miksi tämä on niin vaikeaa. Miksi en pysty sanomaan että vieläkin muista sen niin kuin eilisen päivän.
Koska se sitte purkautuu? Vai purkautuuko ollenkaan? Sitä en tiedä. Onko tämä vaan yksi välivaihe vai muistanko tämän koko elämäni? Onko elämäni sittenkin pelkkää kulissia? Vai olenko minä oikeasti onnellinen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oletko mies vai nainen?
...nainen
Mä en ole koskaan hyväksynyt keltään selitykseksi lausetta"no kun mä olin niin humalassa"En mies-enkä naisystäviltäni..Mikäs selitys sun kaverillasi olikaan ??Anna anteeksi,mutta varaudu että joudut tekemään sen toistekin...Liian pitkään annoin minä anteeksi,mutta jo viisastunut...
En kuunnellut selityksiä ja ne eivät muuttaneet asiaa mihinkään suuntaan. Ei selitykseksi kelvannut että hän oli humalassa mutta kun sydän sanoi jotain ihan muuta kun järki. Järki jossain vaiheessa käski lähteä kävelemään mutta sydän sanoi että jää... Miksi edes yrittää selittää pettämistä. Tehty mikä tehty.
Minäkin aion antaa anteeksi. Mietin aluksi eroa, erilleen muuttoa jne. Mutta sydän sanoo muuta. Haluan antaa hänelle anteeksi. Aiotaan yrittää vielä. Sanokoon muu maailma mitä tahansa, niin haluan vielä uskoa yhteiseen tulevaisuuteen, niin haluaa hänkin. Voi olla että teen elämäni pahimman virheen, tai sitten en, aika sen näyttää!!
Mitäpä sitä yleensäkään koko maailmalle laulamaan,sitä pettämistä meinaan.Mutta näin se on että jos pettää ,niin tekee sen toisenkin kerran,hups,ne vaan joskus unohtaa kertoa kotona..mutta jokainen uskoo mitä haluaa...thats life
Annoit anteeksi. Se on sinun päätöksesi, ja ainoastaan sinun. Mutta kyseisestä asiasta on sinun puhuttava näiden pettäjien kanssa jos aiot miehesi kanssa jatkaa ja jos tämä nainen voi olla kaverisi jatkossa. Et voi vain unohtaa ja antaa asian olla.
Itse toivon että pettämisestäni voitaisiin puhua, koska tiedän että se vaivaa puolisoani välillä, vaikka anteeksi hän on antanut.
Kun luin tota sun kirjoitusta. Se on tosiaan sun päätös, jos oot päättänyt vielä luottaa poikaystävään ja jatkaa suhdetta. Mutta siis se, että susta välillä tuntuu pahalta, niin tottakai tuntuu, ja ei sitä tarvi hävetä/mitenkään peitellä. Mun poikaystävä ei ole pettänyt mua, mutta on kylläkin 2x jättänyt, kun on ollu epävarma mitä haluaa, mut kun rakastan häntä niin aina oon ottanut takaisin. Ja nyt teen samaa kuin sinä, itken yksin vessassa ym.. välillä kyl hänenkin nähden, ja me ollaan monta monta kertaa keskusteltu/tuloksetta siitä, miten pahalta musta vieläkin tuntuu se, kun maailma on jo kaksi kertaa romahtanut, ja silti herään joka aamu hänen vierestä. Voinko luottaa siis siihen, että tämä suhde kestää..?
Samoja juttuja säkin k'yt varmaa läpi..
Ikävintä on se, kun muut voi kuunnella, mutta kun kukaan muu ei tiedä mitä itse tuntee, joten toisten on aika vaikee neuvoa mitä pitäis tehdä..
Mä olen itseasiassa jo pitempään miettiny, että en saa tästä suhteesta enää sitä, mitä aluksi luulin saavani. Se syö aika paljon, kun joutuu joka päivä miettimään tällasia asioita. Mut en vaan tiedä kuitenkaan miten saisin itseäni irti tästä kaikesta!???
Ja vielä, uskon, et kyse ei olekaan pelkästään siitä, että hän pettäisi sua enää ikinä uudestaan.. vaan se, että teki sen jo kerran, ja aiheutti sulle sellaista tuskaa, mistä on hiton vaikea päästä yli..
voimia sulle kuitenkin, jos päätät jäädä poikaystäväsi rinnalle!
itse oon taistellu puolivuotta saman asian kanssa oltu naimisissa 25vuotta sain selvlle että vaimo on pettänyt ei suostu puhuun sanoo että siitä on kauvan mutta mielestäni teko ajalla ei väliä jä kiinni kun sai klamydian syytti ekana mua kun kiistin niin sit joutu tunnustaan aatelkaa nyt
Nykyään ei voi luottaa, oli sitten poikaystävä, tyttöystävä, vaimo tai mies. Meillä vaimo oli pettäjä, kielsi loppuun asti kaiken mutta lopulta kaikki paljastui. Oli ollut vieraan miehen kanssa sängyssä. Ehkä tää ei olisi niin paha asia jos ei kyseessä olisi perhe. Meillä on lapsia ja oma maailmani romahti kun sain tietää tapahtuneesta. En soisi kenellekkään vastaavaa, itse olen sekavassa tilanteessa enkä tiedä mihin suuntaan mennä. Tsemppiä sinulle.!!!
Olen seurustellut kohta vuoden poikaystäväni kanssa ja viikonlopulla sain tietää,että se on pettäny mua.Löysin sattumalta parhaan kaverini kännykästä herkkiä viestejä mun poikaystävältä. Tuntu et mun sydän pysähty ja oli pakko heti käskee poikaystävä meille.Itkettiin koko yö ja puhuttiin asioista. Lopulta en sitten jättänyt sitä.Mun elämä tuntuu olevan ihan kaaoksessa,kuljen muissa maailmoissa ja oksettaa vain koko ajan..ei pysty syömään mitään ja tekesi mieli vaan maata sängyllä.Voiko tällasesta ikinä selvitä? voiko suhde oikeasti jatkua? anteeksi jos ryöstin palstasi
Hei Bun!
Minä olen 25-vuotias ja olen seurustellut mieheni kanssa kuusi vuotta. Suhteemme on aina ollut maailman paras, ei riitoja ja seksikin luistaa. MUTTA, mieheni petti minua parhaan ystäväni kanssa. Minä oli matkoilla ja mieheni oli juhlimassa kavereidemme kanssa. Me majoitamme useasti kavereitamme ja jotenkin siinä vain kävi niin, että mieheni päätyi sänkyyn tämän "parhaan ystäväni kanssa"(humalassa siis, mieheni oli kuulemma jo puolittain sammunut, ainakin omien sanojensa mukaan). Mieheni ei tunnustanut sitä, mutta itse sain selville. Se oli yksi ainoa kerta ja häntä hävetti todella paljon.
Tästä on nyt vuosi. Minäkin annoin anteeksi. Tai en tiedä olenko antanut anteeksi. Yritän elää sen kanssa. Joka päivä minuun sattuu ja ajatukset vainoavat minua. Yritän olla ajattelematta ja sekin ahdistaa.
Rakastan miestäni, järkeni sanoo, että voin luottaa häneen. Mutta sydämessä on tuska, mikä aiheuttaa fyysistäkin pahoinvointia. Ja vaikka yritän luottaa, en täysin pysty.
Itse olen sitä mieltä, huolimatta muiden mielipiteistä, itse sitä siippansa tuntee ja valitsee luottaako enää vai ei. Antaako anteeksi vai eroaako. Itse valitsin yhteiselon ja olen tyytyväinen, etten vihassani lähtenyt lätkimään.
Puhumme asiasta aina silloin tällöin ja yritän selittää, kuinka pahalta minusta tuntuu. Vaikeinta on se, kun ajattelen, ettei hän IKINÄ tule ymmärtämään kuinka paljon se sattuu. Ja vaikeaa on se kun aina välillä epäilee, miten kaikki olikaan käynyt oikeasti, oliko se varmasti se yksi ainoa kerta jne...luulen tulevani hulluksi kaikkien ajatusteni vuoksi.
Tähän "ystävääni" en pidä minkäänlaista yhteyttä. Jotenkin pidän häntä enemmän pettäjänä ja syyllisenä koko sotkuun,koska tiesin jo entuudestaan hänen pitävän miehestäni. Yritin aina luottaa kuitenkin siihen ystävyyteen, mutta nyt olen oppinut, ettei kannata. Toisinaan toivon, että tälle ihmiselle tapahtuisi itselleen jotakin kamalaa.
Uskon, etten koskaan enää voi sietää tätä ihmistä lähelläni. Se on hankalaa koska meillä oli tiivis kaveripiiri ja nyt olen etääntynyt kaikista. Koska en halua vahingossakaan törmätä häneen.
Olen ehkä myös kostonhimoinen, mutta mitenpä sitä.
Mielestäni päätöksesi oli siis oikea. Anteeksi vuodatukseni...helpotti vähäsen.
Jos rakastaa, niin sille ei voi mitään.
Voimia sinulle, toivottavasti jonakin päivänä voimme molemmat olla tuntematta sitä jäytävää tuskaa ja puristusta rinnassamme.
Leivo
usein on niin, että puoliso joka itse kertoo pettämisestä ja katuu sitä suuresti, ei kovin herkästi petä uudelleen. Se kuinka pian syrjähypystä kerrotaan vaihtelee toki suuresti. Jos jää kiinni "rysän päältä" joutuu toinen ikuisesti pohtimaan olisiko kertonut siitä vai ei.
Itse yrittäisin antaa anteeksi jos puolisoni kertoisi avoimesti näin tapahtuneen. Jos taas saisin asian itse selville, joutuisin ikuisesti painiskelemaan avointen kysymysten kanssa, kuten; "oliko syrjähyppy ainoa kerta", "aikooko pettää uudestaan","olisiko kertonut" jne... Tällöin anteeksi antaminen olisi paljon vaikeampaa, ehkä mahdotonta.
En voi muuta sanoa kuin että olen iloinen, ettet tuomin ut kumppaniasi heti yhden erehdyksen takia vaan annoita mahdollisuuden.. Meillä mieheni kanssa sama tilanne, ehkä siksi ajattelen näin. Tiedän että häntäkin sattuu ja pelottaa että jos teen vielä jotain- vaan tiedän etten tee.
Puhu kumppanillesi, kerro että sinulla on vielä joskus huono mieli ehkä kuvottaakin se asia... Sinulla on oikeus päästää huonoa oloa ulos, eikä pitää sitä sisällä- muista kuitenkin kumpi teki ja mitä teki. Sinun ei tarvitse kärsiä enempää olematta puhumatta.
Mutta uskon että kumppanisi rakastaa sinua, ja on myös oppinut virheestään. Keroihan hän sentään itse kömmähdyksestään.
Hyvää ja hienoa suhdetta ei kannata heittää hukkaan, jos on edes pieni toivo, että siitä työn avulla tulee jotain aivan todella hienoa ja kestävää=)
Koittakaa kestää!