Sinkku, koska leimattu (nuorena)

Vaikka sivuan vähän kiusaamisteemaa tässä, niin teen tämän postauksen, koska olen ikisinkku nainen. Olen yli 35v. ja haluan kertoa, miten kokemukset ovat muokanneet mun suhtautumista parisuhteen muodostamiseen.

Mielestäni on ihmeellistä, kuinka Suomessa "tavallinen" henkilö (jolla ei mielenterveys alan koulutusta) voi heitellä ilmoille diagnooseja toisesta; "hullu, mielisairas", "vajaa, hidasälyinen", "vammainen" ym.
Niin kävi kohdallani yläasteella. Ja vielä sen jälkeenkin, kun kerran parikymppisenä erehdyin baariin silloisen kaverin (ja muutaman hänelle tutun, itselleni tuntemattoman ihmisen) kanssa. Olen hiljainen, ujo introvertti, harvemmin lämpenen juttelemaan kenenkään kanssa. Myöhemmin, sen illan jälkeen "silloinen kaverini" kertoi yhden porukasta sanoneen että olen varmaan "vammainen", kun kysyin että miksi, niin kuulemma "uskoin niin helposti hänen syntyperänsä". Niin, mitäpä siihen nyt pitäisi sanoa, jos toinen sanoo olevansa paikasta x. Ja henkilö sanoi olevansa syntynyt eri maassa kuin Suomi, mutta se nyt varmaan ei kerro kehitysvammasta, että toteaa siihen vain, että "jaa, ok."

Kävin peruskoulun jälkeen ammatillisen koulutuksen suoraan nykyiseen ammattiini. Sinä aikana juttelin ihmisille pääasiassa netissä. Löysin ulkomaalaisista hyviäkin kavereita, pyörin ulkomaalaisilla foorumeilla ja chateissa, en hirveästi suomalaisissa. Ja vain siitä syystä, että 16 vuotiaaksi asti mun kokemukseni suomalaisista oli melko ikävä.
Kuitenkin se kaikki johdatti mut kaiken maailman hörhöjen maailmaan, jossa "parhaat näyttelijät" palkitaan.
En kerro tässä enempää siitä, siihen menisi koko yö.
Vähän yli parikymppisenä haksahdin yhteen "näyttelijään", hän oikein kertoi miksi oikeasti mut halusi, mutta käänsi tarinansa edukseen ja esitti ihmistä johon voi luottaa.

Erosin hänestä myöhemmin, mutta...

Joitain vuosia eron jälkeen olen yrittänyt tutustua suomalaisiin, tavallisiin miehiin (joilla samoja harrastuksia ja arvoja kuin mulla, sekä odotuksia mahdolliselta parilta) mutta miehillä (sopivan oloisia tullut vastaan kaksi) on hirveä sitoutumiskammo, jolloin tein ehdottomasti pahimman virheen kertomalla pitäväni miehestä, ja niin hirveää sosiaalista ahdistusta, että suostutaan treffeille vain mallien kanssa, eli eniten omaa silmää miellyttävien kanssa (toki ymmärrän ettei kaikki omaa silmää miellytä, muttei sille kai mitään voi, ja voisi sitä kai vain sanoa että "ei natsaa", oli syy mikä vain sille ettei kiinnosta, eikä jatkaa juttelua ja väittää että "joskus kyllä voi käydä kahvilla" mun kanssani... ja juttelua jatkunut yli 2 vuotta.)

Elämä tähän asti on opettanut, ettei kannata luottaa kehenkään, eikä edes yrittää tutustua.

Olen (muilta tulevan palautteen mukaan) "ihana, kiltti, sopuisa ja fyysisesti viehättävä nainen". Oon kyllä liiankin kiltti, enkä tykkää tapella. Tunnen kyllä tarvetta selvittää asiat, jos tuntuu että on sattunut väärinkäsityksiä tai muuta, tai jos jompikumpi on tehnyt tai sanonut jotain epäselvää tai hämmentävää (tähänkin eräs suomalainen sanoi, ettei tahdo "mitään negatiivista eikä mitään selvittämisiä")

Samalla kun mulla on tarve löytää se joku jonka kanssa voisi jakaa mitä vain ja jonka kanssa voisi olla oma itsensä, tiedostan myös sen, että tuskin, edes nykyajan avuilla löydän häntä maailmasta (jos en sitten laita itseäni näytille johonkin lehteen, niinkuin joku sinkku mies joskus on tehnytkin (oli juttu lehdessä, ehkä iltasanomat tms. ja yhteenottoja oli sitä kautta tullut, oli sillä tavoin löytänyt itselleen sopivan naisen)

Mutta moiseen julkiseen ulostuloon olen toki liian ujo.

Olen varma, etten ole ainoa nainen Suomessa, jolla on tämän kaltaisia fiiliksiä jne.

Mulla on tunne, että joku mies voisi saada musta ihan kivan naisystävän (tai vaimon (jos ei mitään 50 luvun ihannetta odota)) mutta jostain syystä tuntuu, että parempi yksin, kuin yrittää.