Tätä palstaa lukiessa ihmetytää toisinaan joidenkin kirjoittajien tapa tuomita toisten ihmisten eropäätöksiä tai avioeroa yleensä. Ajatelkaahan, että maapallolla on melkein kuusi miljardia ihmistä. Minkälainen lottovoittajan tuuri tarvittaisiin, että juuri se yksi valittu sattuisi olemaan ainoa oikea? Minusta ajatus on mahdoton. Virhearviointeja tapahtuu väistämättä ja mielestäni avioero voi olla hyvin perusteltuna mahdollisuus korjata tämä virhe. Mikä on hyvin perusteltua, on mielestäni taas tapauskohtaista ja punnittava kunkin suhteen kohdalla erikseen. Kuinka kukaan voi ottaa oikeuden tuomita toisen elämää, jossa hän ei mitenkään voi olla asiantuntija?
Tähän liittyvä toinen asia on ihmisten erilainen kyky kasvaa ja muuttua. Oletetaan, että maapallon valtavasta populaatiosta on kuin onkin löytynyt se yksi ja hääkellot ovat sointinsa soineet. Aikaa kuluu, elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Millä todennäköisyydellä nämä kaksi toisensa valinnutta muuttuvat tasatahtia? Mielestäni on naivistista olettaa, että aikoinaan ja toivottavasti oikeista syistä solmittu avioliitto säilyttäisi alkuperäisen muotonsa. Ymmärrän toki, ettei näin tarvitsekaan välttämättä olla, mutta kysymys kuuluukin, miten kauan toisen kasvamista olisi odotettava tällaisessa tilanteessa? Mihin raja yrittämisen ja luovuttamisen välillä vedetään? Vai onko se edes luovuttamista lähteä suhteesta, joka ei toimi?
Tarkoitukseni ei ole tässä toimia avioeron puolestapuhujana. Kuitenkin tärkeintä mielestäni elämässä on olla uskollinen itselleen. Jos se uskollisuus tarkoittaa eroa, silloin ainakin itse eroaisin.
Tähän liittyvä toinen asia on ihmisten erilainen kyky kasvaa ja muuttua. Oletetaan, että maapallon valtavasta populaatiosta on kuin onkin löytynyt se yksi ja hääkellot ovat sointinsa soineet. Aikaa kuluu, elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Millä todennäköisyydellä nämä kaksi toisensa valinnutta muuttuvat tasatahtia? Mielestäni on naivistista olettaa, että aikoinaan ja toivottavasti oikeista syistä solmittu avioliitto säilyttäisi alkuperäisen muotonsa. Ymmärrän toki, ettei näin tarvitsekaan välttämättä olla, mutta kysymys kuuluukin, miten kauan toisen kasvamista olisi odotettava tällaisessa tilanteessa? Mihin raja yrittämisen ja luovuttamisen välillä vedetään? Vai onko se edes luovuttamista lähteä suhteesta, joka ei toimi?
Tarkoitukseni ei ole tässä toimia avioeron puolestapuhujana. Kuitenkin tärkeintä mielestäni elämässä on olla uskollinen itselleen. Jos se uskollisuus tarkoittaa eroa, silloin ainakin itse eroaisin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Puhut totta. Toki , kuten sanoit, planeetallamme asuu jokunen miljardi ihmisiä. Se erottaa meidät eläimistä: ihmiset sitoutuvat loppuelämäksi toisilleen.. kunnes ei enään huvitakkaan koska..ja perusteluja riittää..
Itse en usko enkä toivo, että eotaan. Olen seurannut aihetta ja hakenut tietoutta eoamisesta pidemmän aikaan. Oma vaillinainen tulos tällä hetkellä on naisten jonkinlainen yhteiskunnallinen murros. En tarkoita vuoden aikajanalla vaan huomattavasti suuremmalla aikajanalla.
Naisen asema sivilisaatiossamme on muuttunut hyvin lyhyellä ajalla. Miehen paikka ja asema tästä johtuen myös.
Hakeeko eroava puoliso ikuista onnea? Mielihyvää? tms...
Kuka tekee liitoista eroamisen ensiaskeleen? Tilastoissa lähes 80 pros. on hakijoina naisia.
Onko miehille liikaa vaatimuksia, tavoitteita joita ei kyetä täyttämään: lapset, kotityöt, miesten perinteiset hommat..
En tiedä vastausta, mutta ajattelin osallistua ja hieman provosoida jotta saisimme enemmän viestiketjuun asiaa :)
S.A
http://www.freewebs.com/erofoorumit/
Eroava puoliso voi tosiaan hakea kaikenlaista. Joku onnea, toinen piristystä. Yksi voi hakea fyysistä koskemattomuutta, tai jopa haluta vaan säilyttää henkikultansa, kun se ainoa oikea päättikin pieksää lapsen/lasten syntymän jälkeen äitiä puutteen tilassaan.
Monenlaista syytä ja kärsimystä on maailma täysi. Ajattelisin kuitenkin ettei se avioero ole niistä kärsimysten ayistä ainoa, eipä edes kärkipäästä.
Iloista kesää vaan kaikille.
Mielestäni tämä on mielenkiintoisin palsta koko
kanavalla.Varmaan semmosen reilun 30 vuotta olen miettinyt erojen syitä yleensä ja yksittäisiä tapauksia erikseen.
Olen päässyt näkemään miten jotkut parit selviävät ihan mahdottomista jutuista ja toiset taas eroavat
melkein heti alussa.
Patologit kertovat ihan vastaavaa ruumiin avauksista:
Joku kuolee yhteen sairauteen heti.Toinen taas voi
sairastaa jopa viittä vastaavaa sairautta useita vuosia, eikä vaan heitä henkeään.
Avoierot lissäntyvät koko ajan.
Usan juppialueilla
ero % on jo 100.
Kuitenkaan mitään yleistä erojen syytä ei kukaan ole osannut esittää.Tuskin tulee esittämäänkään.
Joissakin tapauksissa ero on ihan paikallaan.
Toisissa se on taas aivan turhaa.
Tässä keskustelussa se kummasta näistä kulloinkin on kyse, ei varmaankaan kovin helposti selviä.
Täytyisi tietää paljon enemmän taustoista.
Joten vastauksissa on vain valittava lähteekö myötä vai vastavirtaan.
Yleensä lähden vastavirtaan. Semmoinen vastarannankiiski kun olen.
Jotkut jo eronneet ja rakkaussuhteensa kadottaneet
ovat viikon opetuspaketin jälkeen tulleet hiukan toisiin ajatuksiin.Ovat nimittäin rakastuneet aivan hulvattomasti uudelleen.Eikä se ollut mitään
ohimenevää tunnekuohua.
Kun on nähnyt tämmöstä ni on tosi vaikea antaa kenenkään erota tosta vaan.Jokainen ero tuntuu siksi henkilökohtaiselta menetykseltä.
Sitä miettii että, olisikohan tuokin pari voinut
olla kokemassa uuden alun.Sen sijaan et lähtivät eron teille.
On raskasta huomata sitä miten heikoilla parisuhdetaidoilla monet parit joutuvat kohtaamaan ne vaikeudet mitä jokaiseen suhteeseen välttämättä tulee.
Syyllisyys ja häpeä estää sitten monia hakeutumasta hyvän opetuksen pariin ja löytämään
näitä mainitsemiani hienoja juttuja.