Ihminen ei kuolinvuoteellaan kadu niin paljon, kuin tunnustamatonta rakkauttaan.
Sanotaan että
Anonyymi
43<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Luulen että eri ihmisillä on oma käsitys siitä mitä katuvat.
Olin aikoinani rakennusalalla jollakin korjaus keikalla paikassa jossa asutettiin vanhoja ihmisiä.
Yksi vanha mummeli huusi ja toisteli voihkien että haluaa olla nuori.
Tässä ilmeisesti ilmeni kun ikänsä pihtaa oli jäänyt ilman.
Enää ei oikein ehdi saada seksiä kun ei aikoinaan kelpuuttanut tarjokkaitaan.
Olisiko elänyt ätmien maailmassa ja pelkkiä ätmejä ollut torjumassa.
Jännämiehiä olisi halunnut mutta kun ei jännämiehet halunneet takaisin.
sinkuille tulee kiire rakastua.
Jokainen kuolee ja syntyy yksin.
Ei tänne kyllä yksin synny..
Välillä syntyy kolmosiakin.
"Ihminen ei kuolinvuoteellaan kadu niin paljon, kuin tunnustamatonta rakkauttaan."
Rauhoittava tieto sitten.
Voin kuolla rauhallisin mielin katumatta mitään.
Melkein päivittäin sanon ja osoitan eri tavoin että rakastan ja tosi paljon lapsiani.
He ovat elämäni rakkaus ja tietävät sen.
Nöf nöf
Timo Rautiaisen biisi minusta kertoo samaa...
https://youtu.be/T3Sk9XsH3Wc
Kertsissä se löytyy:
”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
Heitä sentään rakastin
Itken kaikkia niitä
Joiden ohitse kuljin
Joita väistin ja pakenin
Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin”
Uskon tuohon ja koitan elää sen mukaan, että lopun hetkellä on lämmin olla ja suru ois kaukana. 😊
Ja itseasiassa alan ollskin viikateukkelin kanssa sujut, en pelkää kun hän tulee hakemaan. 😊
Ei vaan vaikuta, että ois just nyt minusta kiinnostunut, niittää jossain muualla. Ei sekään hassumpi hemmo ole. 😃
En tiedä mitä sanotaan, mutta tutkitusti ihminen katuu kuolinvuoteellaan tekemättä jääneitä asioita, ei tehtyjä asioita. ( ellei nyt jotain murhia ole tehnyt, oletan) Tuohan ei ole aloituksen kanssa ristiriidassa..
Mulla on verkot järvessä. Jääpi nostamatta, jos nyt tulee hakija. Kyllä kaduttais! Vai saakohan sillä lisäaikaa?
Sinne jäisi järveen saastumaan..
Hyvä peruste lisäajalle. Mikromuovin syntyminen täytyy estää!
Voipi olla, mutta ei sen tunnustamisestakaan ole pahemmin hyötyä ollut
Saattokodeista kokemuksena; ihminen katuu eniten sitä, että ei elänyt aidosti omaa elämää, vaan aviopuolison, sukulaisten, työkavereiden, ystävien yms arvojen mukaisesti. Some tietysti ruokkii tätä entistä vahvemmin. Ei uskalleta tehdä omia valintoja. Jokaisen tulisi kuunnella itseään ja tehdä valinnat niiden arvojen mukaisesti, ettei tarvitse kuolivuoteella valintojaan katua.
Niinpä. Yksi arvo näistä on kuitenkin, älä satuta rakkaitasi. Joten valitseeko itsensä vai rakkaansa?
Komppaan edellistä.
Tosin en työskenetel saattokodissa vaan sairaalassa mutta usean kuolinvuoteen äärellä olen ollut. Tosin erittäin harvoin olen törmännyt kehenkään joka olisi avoimesti puhunut katuvansa jotain. Yleensä ollaan huolissaan jälkeenjäävistä ja heidän selviämisestään surun keskellä.
On toki surullista jos ihminen on käyttänyt ainoan elämänsä muita miellyttäen ja myötäillen, hukannut itsensä. Sitä varmasti katuu.
Pitäisi olla rohkeutta elää omana itsenään ja kuunnelle itseään ja tietää kuka olen ja mitä oikeasti haluan. Elää sitten niin kun itsestä oikeasti tuntuu hyvälle.
Pitäisi, entäpä jo tehdyt valinnat? Ja uudet valinnat jotka voi viedä läheisiltä sen mitä itselleen tavoittelee? Sen mitä he oikeasti haluaa, mikä heistä hyvälle tuntuu.
Ei voi olla vain minä minä.
tämä on varmaankin totta. Ainakin mä kadun omasta ns "nuoruudestani" eniten sitä, miten olen ollut itsekkäiden, epäempaattisten, ymmärtämättömien tahojen manipuloitavissa ja ohjailtavissa. Eipä ollut onnellista nuoruutta, ei onnellisia rakkausmuistoja nuoruudesta, ei myöskään onnellisia elämänvalintoja, eipä mitkän noista itsestä koskaan lähteneet. Ilman sisäistä iloa ja sisäistä valintaa itselle mielekkääseen suuntaan, ei ole mitään iloa tuottavaakaan.
Silti kaiken maailman ohjailijoita ja painostajia aina löytyy, omat vehkeet ojassa.
Kuolinvuoteella kuultua. Antakaa anteeksi minun rikkomukset teitä kohtaan. Rakastan teitä, pitäkää toisistanne huolta. Nyt tuli ikävä.
Oma kokemus on rakkaan ihmisen kuolinvuoteella se kun hän oli enemmän huolissaan läheisistään.
Kyllä ihminen tekee valinnat ja kunnioittaa yleensä omia valintoja. Vaikka se elämä ei aina ole yhtä kivaa vaan, niin kuollessa voi ajatella toimineensa oikein läheisiä kohtaan.
Kuulostaisi aika kummalta, jos kuolinvuoteellakin ajattelisi jotain mitä ei saanut. Kuolinvuoteella ihminen on jotain muuta kuin minä minä ihminen.
Vaikka elämä ei ole ollut helppoa luulen kuolinvuoteellani olevani kiitollinen monista asioista. Myös siitä että minulla oli pitkäaikainen rakkaus yhteen ainoaan ihmiseen. Hänen kanssa olen kokenut kaiken se mitä ihmisen pitääkin.
Näin se voi olla eläessäänkin, huoli enemmän läheisistään joiden onni menee oman edelle.
Sellaisten valintojen takana pitää seistä, vaikka itseen sattuisi joissa on useamman ihmisen onnellisuus kiinni. Minusta oman onnen voi joskus uhrata muiden vuoksi, vaikka se tuntuisi pieneltä kuolemalta.
Onnellisuuden tekijäthän voivat elämän aikana muuttua moneen kertaankin, mutta aina ei voi juosta vain oman onnensa perässä.
Vaikka siis joskus tietää tekevänsä väärin itselleen, tietää tekevänsä oikein rakkailleen ja se vaikuttaa päätöksiin. Ainakin minulla.
Tässä kommentissa haiskahtaa pelko. Sinulla on joku jonka menettämistä pelkäät, että se ihminen ei halua olla enää siinä mutta tällä tavoin yrität sitoa häntä kuitenkin siihen. Tai olet itse luopunut kaikesta ja koet ettet pysty/uskalla tekemään ratkaisua irrottautua ja tuolla yrität uskotella sen olevan "oikein". Tuossahan se juuri on, minä minä minä asenne.
Lapset on ne jotka voin menettää. Tottakai pelkään lasteni menettämistä enemmän kuin mitään muuta.
Aikuisten menettämistä en pelkää. En rakastettujen, en kenenkään. Vain lasteni menetys pelottaa. Ja pelkoon on aihetta.
Ehkä myös pahimmat pettymykset on mielessä, jos niiden tuntemukset on vaikuttanut moneen muuhunkin kokemaan myöhemmin. Katkeroituminen ja muutos vastarinta, itsekkyys, Ylireakoinnit, tärkeäksi mieltämän ihmisen mielen pahoittaminen voivat synnyttää katumusta loppu hetkillä, jos on aikaa ajatella/ muistella mennyttä?
Entä jos pilaat tai tuhoat toisen/toisten onnellisen elämän valitsemalla itsekkäästi oman onnesi? Kadut sitä sitten kuolinvuoteellasi tai se varjostaa koko elämääsi kuolemaasi asti?
Kamalan itsekkäitä nämä kommentit. Eikö juurikin tuo ole itsekkäintä että toinen pakotetaan jäämään ja uhitellaan tuolla sen toisen onnen tuhoamisella vaikka se toinen ei ole onnellinen? Mikä oikein vaivaa? Oletko narsisti?
Voin lähteä ja tuhota lasteni elämän. Tekeekö se minusta narsistin?
Onko sun tarvinut koskaan pelätä, että jollet itse ole läsnä lapsesi ovat heitteillä tai toinen vanhempi ei kykene pitämään heistä huolta tai välitä omien masennusten hyökyessä päälle?
Minun on otettava tämä huomioon, kuten myös se että byrokratia ei suojele älynväläyksiltä ketään.
Kaksi kolme kertaa oon ollut menossa jo tuonpuoleiseen ja kumma kyllä kun ei tuollaisia katumuksen oireita ei ole ilmaantunut silloin niillä kerroilla.
Mulla kaksi kertaa. Toinen huumeiden takia ja toinen sairauden.
Olin valmis, ei pelottanut, odotin vaan että lähtö tulee. Varsinkin, kun olin sairas, niin ei millään ollut enään väliä, makasin vaan ja odotin kuolemaa. Ei pelottanut eikä kaduttanut yhtään mikään, tunsin vaan olevani valmis.
Ite en ole elänyt toisten normien ja toiveiden kautta. Rakkaille olen ollut sekä hyvä että paha tilanteesta riippuen. Yhdelle ihmiselle yli 20 vuotta sitten meinasin tarkoituksella tehdä paskatempun, sitä kadun. Muuta en kadu.
Oma neuvo on, että ottaa elämässä kiinni siihen rakkauteen ja muuhun, mikä omalle osalle tulee, vaikkei se olisikaan täydellistä ja juuri sitä mitä olisi halunnut. Maailma yleensäkkään ei ole koskaan sitä. Ei ala ylpistelemään ja korottamaan itseään. Valitsee suhteisiin ja ystäviksi ne, joiden kanssa oikeasti viihtyy, eikä niitä, joiden seura nostaa statusta.
Alotukseen vastaisin, että ehkä tosiaan siinä tapauksessa, jos tuo rakkauden kohde tuntuu siltä oikealta ihmiseltä ja läheiseltä. Varmasti kaduttaa, jossei esim omien ennakkoluulojen ja pelkojen takia tee kontaktia, vaikka veto ja fiilikset on korkealla. Siinä pettää sen vastapuolenkin odotukset ja toiveet omiensa lisäksi. Se voi jättää jälkensä.
Kyllä aikuisella ihmisellä pitää sen verran olla itseluottamusta, että luottaa myös siihen, että pystyy viheltämään pelin poikki, jos tutustuessa tulee semmoinen olo, ettei haluakkaan jakaa elämäänsä.
Olen itse ystävyyssuhteissa tehnyt tämän monen monet kerrat. En haaskaa aikaani esim hankalien, mustamaalaajien enkä energiaimurien kanssa. Jossei ihminen pysty normaaliin tasapainoiseen suhteeseen, niin minä en ala ketään muuttamaan enkä kasvattamaan aikuiseksi. Ihan niin seuraa vailla en ole.
Telkkarin kaukosäätimetkin sairaalan pedillä jos makoilee, vaihda kanava kiitos.
Ätmejä alkaa kuolinvuoteellaan kaduttaa miskei ne alkanut jännämiehiksi nuorena niin olisivat saaneet naisia oikein paljon.
Eipä tuota hyödytä ykspuolista tunnetta mennä tunnustamaan, katuu vaan sitten sitä ettei pitänyt asiaa omana tietonaan.
Olen eri mieltä. Kukaan ei saa maailmassa osakseen liikaa rakkautta ja tunnustuksia, joskin niihin tunnustuksiin on hyvä sisällyttää ymmärrys, että et välttämättä saa minkäänlaista vastakaikua. Mutta minusta se vastakaiku ei aina olekkaan se oleellinen asia, kuitenkaan vaan se että ihminen voi ihmiselle sanoa, minä rakastan sinua sellaisena kun olet. Sellaisena kun sinut tunnen.
Olet minulle tärkeä ja vaikutat minuun, teet minut onnelliseksi olemassa olollasi.
Se, että saa sanotuksia jotain niin suuren tuntuista tekee sielulle hyvää, vaikka pitää toivoa että kohde ei liikaa ahdistu eikä kohdetta ahdistella omilla tunteilla. :)
Tekee hyvää tunnustaa ystävilleenkin joskus kuinka tärkeitä he ovat. Rakkaus ei saa olla asia jota pitää hävetä.
En usko, itse en ole koskaan katunut yksipuolisiksi osoittautuneita tunnustuksia. Itse asiassa hyvin vapauttava ja voimaannuttava kokemus, onni on toki ollut että nämä ketkä ovat sitten torjuneet ovat sen tehneet myös asiallisesti ja aikuismaisesti. Vähän kun hyppäisi benjihypyn, hiton hyvä fiilis jälkeenpäin, olin rohkea. Siihen ei ihan kaikki kykene.
Aloittajan pitää mennä tunnustamaan se rakkaus vielä ku on elävän kirjoissa. Ei tarvi kuolemankielissä katua.
Minä oon ainnain tunnustanut jo kerran ,jos toisenkin?