Olen liian temperamenttinen ja sairaalloisen mustasukkainen. Lisäksi mielikuvitukseni on rajaton... Muutun HIRRRRVIÖKSI! Raivoan, heittelen tavaroita ja hyökkään suoraan kimppuun. Sisuunnuttuani pystyisin varmaankin voimatekoihin, joita ei uskoisi heiveröiseltä tytöltä. Olen tähän mennessä onnistunut hillitsemään itseni, en ole koskaan satuttanut miestäni. Entä jos mieheni joskus oikeasti syyllistyisi uskottomuuteen? Ajanko häntä vielä takaa leipäveitsen kanssa??
Tuskinpa henkirikoksiin kykenen, mutta pelkään, että joskus tapahtuu onnettomuus. Mitä jos heitän jollain tavaralla vahingossa mieheni silmään?
Sitä en ymmärrä miksi mieheni silti jaksaa rakastaa ja suorastaan palvoo minua. Mieheni jaksaa vitsailla siitä miten olen niin ihana, kuin pitkälle jalostettu rotukoira, kaunis ja täydellinen, mutta täysin luonnevikainen. Itseäni ei naurata niin paljoa.
Tiedän, ettei mieheni jätä, mutta asioiden on muututtava. Tiedän, että mieheni haluasi kanssani vielä lapsia, mutta ei halua niitä ennen kuin osaan käyttäytyä tasapainoisemmin.
Olenko luonnevikainen? Voiko ihminen parantua tavoistaan? Vanhempani elävät onnellisesti yhdessä, mutta ovat aina olleet temperamenttisia. Niin kauan kuin muistan ovat astiat lennelleet lapsuudenkodissani. Olen keskustellut sisaruksieni kanssa, he ovat myös taipuvaisia väkivaltaan. Lapsena tappelimme paljon ja rajusti.
Kodin ulkopuolella olen mallikansalainen, en koskaan suutu kenellekään. Työpaikoilla, yliopistolla ja kavereiden kanssa "asiat riitelevät, eivät ihmiset". En vain ymmärrä miksi taannun kotiolosuhteissa uhmaikäisen tasolle.
Onko vika geeneissä, onko kasvuympäristöni muokannut minusta tällaisen vai olenko tottunut siihen, että voin kohdella miehiä miten vain ja saan kaiken anteeksi. Miten voin muuttua? Vaikka tiedostan käyttäytyväni täysin ala-arvoisesti, en pysty hillitsemään itsenäni kun olen raivon vallassa. Vai pystyisinkö?
Tuskinpa henkirikoksiin kykenen, mutta pelkään, että joskus tapahtuu onnettomuus. Mitä jos heitän jollain tavaralla vahingossa mieheni silmään?
Sitä en ymmärrä miksi mieheni silti jaksaa rakastaa ja suorastaan palvoo minua. Mieheni jaksaa vitsailla siitä miten olen niin ihana, kuin pitkälle jalostettu rotukoira, kaunis ja täydellinen, mutta täysin luonnevikainen. Itseäni ei naurata niin paljoa.
Tiedän, ettei mieheni jätä, mutta asioiden on muututtava. Tiedän, että mieheni haluasi kanssani vielä lapsia, mutta ei halua niitä ennen kuin osaan käyttäytyä tasapainoisemmin.
Olenko luonnevikainen? Voiko ihminen parantua tavoistaan? Vanhempani elävät onnellisesti yhdessä, mutta ovat aina olleet temperamenttisia. Niin kauan kuin muistan ovat astiat lennelleet lapsuudenkodissani. Olen keskustellut sisaruksieni kanssa, he ovat myös taipuvaisia väkivaltaan. Lapsena tappelimme paljon ja rajusti.
Kodin ulkopuolella olen mallikansalainen, en koskaan suutu kenellekään. Työpaikoilla, yliopistolla ja kavereiden kanssa "asiat riitelevät, eivät ihmiset". En vain ymmärrä miksi taannun kotiolosuhteissa uhmaikäisen tasolle.
Onko vika geeneissä, onko kasvuympäristöni muokannut minusta tällaisen vai olenko tottunut siihen, että voin kohdella miehiä miten vain ja saan kaiken anteeksi. Miten voin muuttua? Vaikka tiedostan käyttäytyväni täysin ala-arvoisesti, en pysty hillitsemään itsenäni kun olen raivon vallassa. Vai pystyisinkö?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Haluatko otella minun kanssa >;-)
Jos kiinnostaa niin perehdyppäs FRT eli feministinen radikaaliterapia menetelmään. Kuulostaa "hurjemmalta" mitä onkaan, joten kannattaa olla ennakkoluuloton. Omalla kohdallani se on pitkälti toiminut ja perustunut siihen, että kaikella -järjettömälläkin- käyttäymisellämme on perusteltu syy. Syy löytyy yleensä lapsuuden aikaisista traumaattisista ja haavoittavista tapahtumista, jotka aktivoituvat silloin kuin jokin tapahtuma "liippaa" tarpeeksi läheltä eli muistuttaa sitä alkuperäisestä haavoittumiseen johtanutta tapahtumaa, ihmistä, tilannetta. Monesti trauma ilmaisee itseään siten että tilanteeseen nähden reagoi ali tai yli. Esim.kärjistäen; "vaikka kotiini on tehty murto en reagoi siihen tunnetasolla mitenkään siis jähmetyn, en tunne mitään". Tai reagoi ylitsevuotavasti esim. sellaisissa tilanteessa kun vaikka avaimet menee hukkaan (huutaa, raivoaa,itkee..)Paineita pitää toki purkaa, se suo hetkellisen helpotuksen, ei kuitenkaan ratkaise mitään, sillä kohta on "painekattila" taas vailla purkautumistaan. Jos voisit koittaa seurailla "punaista lankaa" lapsuuteesi ja palauttaa mieleesi miltä TODELLA TUNTUI pienen lapsen silmin nähtynä ja korvin kuultuna kun aikuiset (jotka olivat huom. elintärkeitä olemassaolollesi) raivoavat ja tappelevat.Takuulla oli pelottavaa.Jos voit antaa itsellesi luvan tavoittaa nämä "vanhat" tunteet ja antaa niiden vain tuntua siis TUNTUA. Se on kuin kuorisi sipulia, joka kerroksen jälkeen itkettää. Lapsuudestasi kun kerroit niin mielestäni lapset tappelevat keskenään pelkkää turvattomuuttaan jos ei ole saatavilla sellaista aikuista joka olisi läsnä ja välittäisi.En usko että oikealta, terveeltä ytimeltäsi olet "raivopää". Et taida enää uskoa siihen itsekään, koska käyttäytymisesi tuntuu tuottavan kärsimystä sinulle ja kai miehellesikin.
Suhteeseen kuuluu paljon. Kaikkiin suhteisiin. Väkivaltaa kun käsitellään, täytyy olla tarkkana. Väkivalta tarkoittaa vallan ottamista väkisin! Ei se, että käyttäydyt "idioottimaisesti" mielestäsi, tarkoita PERHEVÄKIVALTAA.....
Käyttäytyminen ja väkivalta... pitää erottaa toisistaan... Mielessä voi käydä vaikka maapallon räjäyttäminen, mutta...
Hyvä kuitenkin, kun heräät ajoissa...
>>Kodin ulkopuolella olen mallikansalainen, en koskaan suutu kenellekään. Työpaikoilla, yliopistolla ja kavereiden kanssa "asiat riitelevät, eivät ihmiset". En vain ymmärrä miksi taannun kotiolosuhteissa uhmaikäisen tasolle.
Kiitos viestistäsi.
Teoriasi oli looginen ja varmasti tottakin jossain tapauksissa, mutta en löytänyt siitä itseäni. En ole ns. "oikeassa elämässä" alistuva, eikä päältäni kävellä. Koen olevani vahva ja menestyvä. Konflikti-tilanteissa pystyn olemaan rauhallinen, koska yleensä koen olevani konfliktin yläpuolella. Olen huomannut myös miten pystyn manipuloimaan ihmisiä, olen karismaattinen ja miellyttävä ihminen.
En ehkä ensimmäisessä viestissäni korostanut tarpeeksi sitä, että sorrun jo nyt suhteessani väkivaltaan, mitään vakavaa ei ole vielä sattunut (=en ole onnistunut satuttamaan miestäni) Pelkään, että vähitellen väkivaltaisuuteni kasvaa ja onnistun satuttamaan.
Nim, Luulen että tiedän mistä puhut, en voi syyttää lapsuuttani käyttäytymisestäni. Kotini oli kuitenkin ns. onnellinen koti ja vanhempani ovat vieläkin tulisesti rakastuneita toisiinsa, tosin ajoittain liian temperamenttisesti... En kuitenkaan koskaan nähnyt kummankaan vanhemmistani satuttavan oikeasti toistaan.
Kaipaisin neuvoja siitä miten väkivaltaisuudesta voi kasvaa pois. Syyn ymmärtäminen olisi tietenkin tärkeää, mutta se taitaa täällä netissä mennä enemmän tai vähemmän pieleen ja pelkäksi arvailuksi. Onko kenelläkään kokemusta miten väkivalta on saatu karsittua parisuhderiidoista?
Luin aikaisempia keskusteluja, ja monissa kommenteissa kirjoitettiin ettei väkivaltainen mies muutu koskaan. En ole sen parempi kuin väkivaltainen mies, olen vain heikompi ja siksi "vaarattomampi". Olen kiitollinen että en ole mies, pelkään että olisin naisenhakkaaja. Vai olisinko miehenä oppinut hillitsemään itseni paremmin? Olisin oppinut paremmin ymmärtämään että pystyn satuttamaan?
Tiedän että olen jokseenkin kieroon kasvanut ihminen. Olen aina saanut kaiken mitä olen tahtonut, (en tosin vanhemmiltani, heidän kasvatustaan en voi syyttää) puhun ihmissuhteista, opiskelupaikoista ym.. Olen kaunis ja saanut aina ihmiset tekemään mitä haluan. Janoan menestystä ja olen vallanhimoinen. Ominaisuuteni ovat kuin suoraan sosiopaatin määritelmästä. Niin, ja unohdin kostonhimoni, muistan vihamieheni vuosien takaa ja jaksan kärsivällisesti odottaa täydellistä tilaisuutta kostolleni.
En kuitenkaan ole puhdasoppinen sosiopaatti; ymmärrän että en tee oikein ja häpeän käytöstäni. Uskallan myöntää itselleni etten ole täydellinen ja haluaisin kehittyä. Minulla on siis ehkä toivoa kehittyä paremmaksi ihmiseksi.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut tulla tänne ihmettelemään persoonaani. Persoonani on mikä on, enkä sitä pysty nopeasti kehittämään, toivottavasti kuitenkin vähitellen parempaan suuntaan. Kyseessä on rakastamani ihmisen terveys ja psyyke, satutan häntä koko ajan!!!! Kertokaa vinkkejä kuinka käsitellä vihan tunteet väkivallattomasti. Olisin niin kiitollinen.
Unohdin vielä mainita, että käytän myös henkistä väkivaltaa miestäni kohtaan. Suuttuessani osaan iskea arkoihin paikkoihin ilkeillä sanakuvilla. Mutta tämä nyt taitaa olla luontaista naisille. Ajattelin kuitenkin mainita, muuten voisi jäädä kuva siitä että siirryn väkivaltaan kun sanat loppuvat. Siirryn väkivaltaan siinä vaiheessa kun olen niin vihainen etten pysty enää puhumaan. Sillon kun todella keittää yli.
sinunlaisiasihan riittää, on kyse itsensä hillitsemisestä noin suomeksi sanottuna (eng. selfcontrol) jota jotkut virheellisesti pitävät "upeanana tempperamenttina", sitä samaa uhmaikää podet, et vaan ole tavannut "vertaistasi", joten odottele, viimeistään työelämässä oksat pois ellei sitten muussa ihmissuhteessa... sori, en halua olla ilkeä, mut näin on ( ja kasvaminen joskus sattuu )
Jos minun pitää odottaa jotain vielä hullumpaa ihmistä, joka laittaa minut maistamaan omaa lääkettäni, niin siinä menee ikuisuus.
Miestäni en vaihda, joten mikään ei tule muuttumaan. Ja mainitsinkin, että työelämässä pärjään mainiosti, en ota kenenkään kanssa yhteen. Olen miellyttävä, eivätkä ihmiset edes tajua että manipuloin kaikkia. Olen suorittamassa kaksoistutkintoa ja uskon että etenen organisaatiossa vielä helposti ylöspäin. Pelkään itseäni, osaanko käyttää valtaa oikein? Mieleni on vahva, mutta näytän viattomalta ja harmittomalta. Se on vaarallinen yhdistelmä ja olen oppinut käyttämään sitä taitavasti.
Ihmettelen, miksi kukaan ei näytä ottavan ongelmaani tosissaan. Jos olisin mies, feministit olisivat haukkuneet minut jo joukolla lyttyyn. Tämä on ainoa paikka jossa voin paljastaa todellisen piilotetun puoleni. Todellisuudessa osaan piilottaa pimeät puoleni niin hyvin, ettei edes mieheni tajua miten paljon parempaa kohtelua hän ansaitsisi. Olen saanut tasapainoisen ja älykkään suomalaisen miehen tossun alle kiihkeällä seksillä, viattomuudella, herttaisuudella, raivopäisellä mustasukkaisuudella, kyttäämisellä. Mieheni ei uskalla puhua enää vastakkaiselle sukupuolelle, koska voisin suuttua siitä. Tervettä? Ei ole. Mutta ei elämämme täysin helvettiä ole. Kolikon kääntöpuolella elämme hellää ja rakastavaa parisuhdetta.
Kaipaisin neuvoja ihmiseltä, joka on itse väkivaltainen. Väkivalta on väkivaltaa. Uskon että sukupuolesta, iästä, ammatista, ulkonäöstä, kansallisuudesta ja uskonnosta huolimatta, väkivaltaiset ihmiset ajattelevat samalla tavalla sillä hetkellä kun lyövät. Olisi mukava kuulla esimerkiksi stereotyyppisen väkivaltaisen vanhemman miehen ajatuksia. Kadutko, häpeätkö, pelkäätkö itseäsi, yritätkö muuttua, miten olet onnistunut?
Taisin lukea avausviestisi hieman huolimattomasti...
Haluat neuvoja siihen miten ongelmastasi pääsisit eroon. Siihen on paljonkin mahdollisuuksia. On kuitenkin hyödyllistä löytää edes hieman yksilöityjä syitä niille.
Nuo sinun ongelmasi, kuten kaikki muutkin tunnepuolen ongelmat käsittääkseni johtuvat siitä, että ihmiset eivät tunne itseään (omia tunteitaan).
Antiikin filosofien kaksi ohjetta olivat: tunne itsesi ja noudata kohtuutta. Näillä periaatteessa pitäisi mielenrauha saavuttaa.
Kerrot, että koet itsesi vahvaksi, mutta oletko todella vahva? Onko mielestäsi esim. Tony Halme vahva? Minun mielestäni ei. Itseasiassa hän on niin heikko, että oli henki mennä. Vahvuuden tunne sinussa on maskuliinisuutta, joka ei välttämättä ole sinua itseäsi, vaan sinun rakentamasi kuva itsestäsi, jota kiihkeästi vaalit. Samalla olet joutunut torjumaan feminiinisen puolesi, heikon minäsi. Se aiheuttaa ristiriitaa ja turhautumista, joka hyvinkin saattaa purkautua kuvailemillasi tavoilla. Miten on kun kohtaat heikon ja avuttoman, koetko ärtymystä?
Oli niin tai näin kyse lienee kuitenkin, siitä että sinulla on alitajuntaan painettuna tunnistamattomia tunteita, jotka tulisi löytää ja hyväksyä. Se tuo rauhan.
Keinoja siihen on moniakin. Yksilöterapia, eräänlainen tehohoito, jossa ihminen kertoo terapeutille suurinpiirtein mitä sylki suuhun tuo, no, lähinnä sellaiseen liittyvää, minkä on kokenut ongelmaksi. Ryhmäterapia on tietääkseni varsin hyvä ja tehokaskin keino. Siinä samasta ongelmista kärsivät ihmiset muodostavat keskusteluryhmiä ja käsittelevät näitä ongelmia keskenään. Tällaisia ovat mm. AA-kerhot ja lyömätön linja-ryhmät.
Jos on kyse lievemmistä oireista voi selvitä vaikkapa yhdellä hyvällä ja luotetulla ystävällä, jos vain sellaisen löytää, joka jaksaa kunnella. Mikäpä ettei nämä palstatkin aja asiaasi myönteisesti.
Se on sinulla suuri plussa, että olet noin selkeästi tiedostanut ongelmasi ja kykenet sitä noin hyvin erittelemään. Varmaan löydät itsellesi sopivan terapian ja pääset hyviin tuloksiin. Näin uskon.
Vapautat vanhempasi vastuusta pariinkin otteeseen. Eipä heitä ole tarpeenkaan ruveta varsinaisesti syyttämään. Kuitenkin luulen, että päästäksesi eteenpäin, sinun on palattava lapsuuteesi ja yritettävä nähdä vanhempiesi vajavuus, koska heiltä olet kuitenkin kaiken "perinyt".
Ei tietenkään ole kysymys siitä, että he olisivat tahallaan kohdelleet sinua huonosti, vaan siitä, että he ovat toimineet niillä eväillä, jotka saivat omilta vanhemmiltaan.
Tämä vanhempiinsa "tutustuminen" on välttämätön operaatio, että pääsisit heistä irti. Tarkoitan sitä, että he lakkaisivat hallitsemasta psyykeäsi ja sinä kasvaisit aikuiseksi (psyykkisesti).
Älä yritä turhaan muuttua, olet hyvä juuri tuollaisena. Tuskinpa haluat miestäsi oikeasti vahingoittaa, jos kerran rakastat häntä. Mistä kaltaisiasi temperamenttisiä naisia löytyy?
Ymmärrätkö, että kanssani et enää ikinä olisi tekemisissä muitten naisten kanssa tai leikkaisin pallisi irti.
Come and get me... =)
Hmm tulee mieleen minä paitsi että olen mies. -Mutta lyönnyt en ole koskaan naista.
-Henkistä väkivaltaa kylläkin niin paljon että kadun kaikkea ja otin itse eron kun en halunnut lasten näkevän millainen olen raivostuneena.
-Olen miettinyt jopa lääkitystä tai jotain rauhoittavia sillä isken naisen niin lyttyyn sanoillani että se vastaa 1000:a nyrkiniskua.
-Mietin tässä että jos jostain nainen löytyy niin sen pitäisi olla sinunlaisesi tai sitten itse pitäisi muuttua sisältä jos ei muuten niin lääkkeiden avustuksella, tai puhumalla jollekkin ammattiauttajalle.
En tiedä onko tästä apua, mutta itse heräsin tuohon samaan ongelmaan vasta kun meillä oli lapsia. Ehkä sunkin kannattaa miettiä sitä hetkeä kun menetät malttisi omalle uhmaikäisellesi, mitä silloin tapahtuu? Tai mitä sitten kun oma pellavapääsi sattuu tulilinjalle kun raivoat miehellesi?
Itse lähdin ratkomaan omaa ongelmaani siltä kannalta että tein itselleni selväksi että käyttäytymiseni EI ole hyväksyttävää, ei missään tapauksessa, vaikka mies hyväksyisi ja hiukan naureskelisikin, vaikka minä (ja sukuni) kuinka hiukan ylpeilisimmekin "tempperamentillamme". Se, että heittää toista esineellä, ei ole kiihkeän tulista tempperamenttiä, se on kyvyttömyyttä hillitä käytöstään ja haluttomuutta kunnioittaa toisen fyysistä koskemattomuutta. Itsekästä tarvetta aiheuttaa toiselle pahaa oloa jotta oma raivo helpottuu.
Alkuun koitin hillitä ongelmaa lähtemällä pois tilanteesta. Kun keitti yli, poistuin sanaa sanomatta huoneesta tai jopa talosta, ja tulin takaisin vasta kun pahin raivo oli laantunut. Keskustelin ongelmasta miehen kanssa, ja sovimme, että jos riita karkaa käsistä, otetaan pieni jäähy ja jatketaan kun olen rauhoittunut. Pikkuhiljaa aina tunnistaessani itsessä pimahtamisen merkkejä, käänsin sättimisen itseeni (etkö sä nyt pysty puhuun asioista rauhassa, idiootti, tajuatko miten törkeesti sä käyttäydyt), jolloin pahin kiukku laimeni. Siinä vaiheessa kun sanat alkoi loppua, totesin joko ääneen tai itsekseni, että "mä olen nyt tosi vihanen, mä olen nyt ihan raivona, mua suututtaa ihan hirveesti". Tavallaan tämä auttoi pääsemään oman itsen ulkopuolelle, jollon arvioin omaa mielentilaani, en ollut sen vallassa.
Nykyisin kun raivostun saatan olla hiljaa, juoda kahvia ja katsella rauhassa ympäri huonetta ja samalla yksityiskohtaisesti kuvitella, kuinka heittelen esineitä ja hajotan paikkoja. Pelkästä ajatuksesta saan saman turhautumanpurun kun itse toteutuksesta, kun rauhassa katselen kuppiani ja mielessäni raivoan ja heitän sillä seinää, katselen verhoja ja revin ne mielessäni alas...saattaa kuulostaa sairaalta mutta enää en tee sitä OIKEASTI.
Kyllä koirakin oppii pois huonoista tavoista, miksei kaltaisesi rotukoira. :)
En ole koskaan ollut väkivaltainen ihmisiä kohtaan, mutta nuorempana, siis jotain kolmevitoseksi asti, purin raivoni esineisiin. Raivostuin sellaisissa tilanteissa, joissa vaimoni teki jonkun täysin yllättävän (sanallisen) hyökkäyksen, johon en voinut etukäteen varautua enkä vastata siihen. Yleensä oli kyse siitä, että hän epäili ja syytti minua jostain, mitä en ollut tehnyt, eikä sitten antanut tilaisuutta vastata. Ahdistuin, kun en pystynyt vastaamaan, ja suutuin siitä, että toinen sai minut suuttumaan. Myöhemmin halveksin itseäni kun en pystynyt hillitsemään itseäni, ja seuraavalla kerralla taas suutuin siitä, että toinen sai minut taas samaan tilaan. Koska en ollut varsinaisesti väkivaltainen, vaimoni oppi käyttämään tätä hyväkseen alistaakseen minua henkisesti, siltä minusta ainakin tuntui.
Sitten jostakin parisuhdekirjasta (liekö ollut Grayn?) luin biologisen selityksen tällaiselle primitiivireaktiolle. Kun ihminen näkee viidakossa kiiluvat silmät, on tärkeää reagoida mahdollisimman nopeasti eikä jäädä miettimään mikä mahtaisi olla vastaantulevan pedon latinankielinen nimi tai taksonominen sijoitus. Opin ymmärtämään sen, että primitiivireaktiolla on biologinen perusteensa, eikä primitiivireaktio sinänsä ole halveksittava asia; nykyajan urbaaniyhteisössä sille vain on hyvin harvoin todellista käyttöä. Kun opin ymmärtämään reaktiotani ja hyväksymään itseni, opin myös hallitsemaan suuttumistani niin, että se ei enää ole kuin käsistä karkaava mopo. Kyllä minut vieläkin suuttumaan saa, jos jatkuvasti syyllistää sellaisesta, mihin ei ole aihetta, mutta suuttumiseni on muuttunut hallituksi prosessiksi. En enää suostu toimimaan vaimoni työpaikan likaviemärinä enkä anna kävellä ylitseni. Entisenlaista esineitä hajottavaa primitiivireaktiota en ole saanut enää 15 vuoteen.