Kirjoitan tätä lauantai-iltana.
Sisältä surullisena ja pysähtyneenä.
Eilinen perjantai-ilta meni kuten niin monet ennen tätä. Alkoholia, kunnes adrenaliinitaso oli saavutettu ja sitten solvaamista, huutamista. Se oli lievä ilta ja yö. Selvittiin aamuun ja lapseni kanssa lauantaina shoppailemista ja syömässä käymistä ym. ja meillä oli hauskaa, sydämestä asti. Hymyilen sisälläni, kun ajattelen päiväämme.
Mies nukkui krapulaansa kotona.
Nyt on ilta, ja mies hakee salaa kaljaa, luulee, etten huomaa ja juo. Taas lauantainakin, kuten niin monesti ennen tätä...
Niin, kun on tyhmä pää, kärsii koko ruumiis ja nyt sielukin. Ja tämän sanon yhtä paljon itselleni kuin hänellekin.
Me olemme olleet naimisissa kohta 30 v. Nuorin lapseni täytti viime kuussa 20 v ja lähtee syksyllä omaan elämäänsä.
Miksikö minä näin kauan, kun kerran tälläista kirjoitan...?
Kaukanko elämä tällaista?
Viimeiset 10 v. Viimeiset 10 v olen odottanut ja luottanut siihen, että tämä on kohta päättyvä vaihe elämässä. Saman ajan olen odottanut, että tulen päätökseen. Ja päätöshän tämäkin, tässä olen vielä. Viimeiset 2 v olen yrittänyt jaksaa siihen, kun lapseni muuttaa ja etten hajoita kotia ennen sitä ainakaan.
Rakastanko minä häntä? En tiedä. Välitän hänestä, kun elämme tavallista arkea. Teemme työmme ja pidämme kotia pystyssä yhdessä. Rakastan välillä, mutta ne hetket lyhenee koko ajan. Nykyisin säälin häntä eniten. Yritän ymmärtää, mennä hänen päänsä sisään ja katsoa ja koettaa ymmärtää. Ja toivon välillä, että osaisin korjata siellä sen, mikä rikki on. Välittämisellä, ymmärtämisellä... niinpä.
Tiedän, että jokainen sanoisi, että miksi et ole lähtenyt, miksä olet siinä vielä, kun kerron mitä kaikkea tuon kuningas alkoholin alaisena on tehty, ja yhä tässä olen. Niin. Ja siltikään en pysty naulaamaan häntä seinään. En ole pystynyt olemaan kova jälkeenpäin. Ja siitä Jumala minua armahtakoon. Ja itse osaisin armahtaa myös.
Kyllä, kyllä hän on käynyt käsiksi. On lyöty ja raahattu. On väkivalloin viety ulos kodista. On revitty hiuksista ja on läpsitty. On kuristettu, on vaikka mitä. En halua mennä nyt yksityiskohtiin, mutta tiedän, että se joka perheväkivaltaa on kokenut, tietää, miten se tehdään. Ja kuinka nöyryyttävää se on.
Alussa en osannut puolustaa edes itseäni, katsoin vaan silmät suurina ja säikkynä.
Myöhemmin puolustin, ja siitä tappelu vaan yltyi, ja kukahan sen voitti...
Ruumiin vammat paranee vähitellen, sielun haavat ei.
Jälkeenpäin, ei seuraavana päivänä, kun silloin hän vielä juo, mutta seuraavina, hän kysyessäni asiasta väittää aina, ettei muista. Ei siis muista... Kun olen kertonut, hän sanoo, että joku kohta tuntuu tutulta, mutta ei kokonaisuutena kolahda. Joo,minä muistan kyllä. Olen muistanut vuosia ja en usko, että koskaan voisin unohtaakaan. Ja sille ei väliä, kunhan joskus sielu vaan korjaantuisi ja osaisi hymyillä elämälle, nauraakin.
Anteeksi hän ei pyydä. Kun puhun, painaa päänsä ja on hiljaa. Muutaman mykkäkoulupäivän (hänen tahdostaan) hän jatkaa elämäämme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin minäkin sitten... annan olla. Hoitoa olen etsinyt langat kuumina väliin. Täältä sitä ei ole löytynyt. Ja sieltä, missä sitä olis, sinne on liikaa matkaa.
Kun vieläkin tahdon selvittää asiaa, kertoa miltä minusta tuntuu, hän katsoo, että hyökkäys on paras puolustus ja ......... niin, uusi sota.... sanallinen, jos selvä... jos ei ja huonosti käy, näitä mustelmia kerääntyy sieluun taas lisää. Toivoton kierre siis.
En ole kotoani lähtenyt kriisien aikana. Pahimpiin tapauksiin olen kyllä joutunut poliisin pyytämään. Ja arvatkaa vain, kuinka hävettävältä jälkeenpäin on tuntunut. Minusta, koska mun elämäni ei pitänyt koskaan olla tällaista. Minä aioin onnistua. Niin..niin..
Sitten taas hyvinä aikoina, hän tulee ja halaa ja kertoo, että hän välittää minusta tosi paljon. Niin mäkin kerron. Kuka ymmärtää ihmistä?
Luulen, että pahimmilta kerroilta olen saanut säästettyä lapset. Silloinkin kun he asuivat kotona, yritin kaikkeni, että lapset eivät saisi tietää. Ettemme jättäisi heihinkin haavoja. Suojella heitä. Sitä haluan vieläkin. Kyse on kuitenkin heidän isästään, joka on heidän isä, tapahtuipa välillämme ja maailmassa mitä tahansa. En tahdo kuormittaa tiedoilla, jotka saavat heidät vihaamaan isäänsä.
Tiedän kyllä, että lapset vaistoavat ja tietävätkin jotain. Olen puhunut heidän kanssaan suoraan ja vilpittömästi niistä kerroista, joista he tietävät. En ole silloinkaan syyllistänyt isää. Lapsiin nähden olen toiminut aina sydämeni vaistolla ja rakkaudella. Muuta kasvatusoppia en osaa käytttää ja olenkin saanut hyvät ja upeat lapset kauttani maailmaan tulleet ja hetken luonani olleet, maailmaan ja elämään siirtyneet.
Nyt olen vähän alle 50 ja ajattelen tulevaisuuttani. Väliin ristin kädet ja pyydän sitä suurta voimaa ja rakkautta tulemaan elämäämme. Muuttamaan sen niin, että Kuningas Alkoholi saa häädön, kun ei meille kerran sovi, ja rakkaus välillemme tulee vihdoinkin asumaan. Kaikki on nyt valmista ja tästä olis paras ja sanon helpoin jatkaa yhdessä. Helpoin... olen väsynyt.
Jos lähden nyt tästä suhteesta ja hajoitan kotimme, miten jaksan. Onko minulle vielä tulevaisuutta, onko onnea, löydänkö rakkautta ja jaksanko yleensä mitenkään ja missään.
En tahdo tuhota häntä ja toivon, että hän selviää minun jälkeenikin. Ja minäkin pärjäilisin.
Kiitos, että sain kirjoittaa tämän. Sekin helpottaa vähän.
Ja olisin kiitollinen, jos saisin lukea sellaisten ohjeita, jotka välittävät ja ovat selvinneet tai tuntevat sen polunpään, jota minä nyt etsin.
Sisältä surullisena ja pysähtyneenä.
Eilinen perjantai-ilta meni kuten niin monet ennen tätä. Alkoholia, kunnes adrenaliinitaso oli saavutettu ja sitten solvaamista, huutamista. Se oli lievä ilta ja yö. Selvittiin aamuun ja lapseni kanssa lauantaina shoppailemista ja syömässä käymistä ym. ja meillä oli hauskaa, sydämestä asti. Hymyilen sisälläni, kun ajattelen päiväämme.
Mies nukkui krapulaansa kotona.
Nyt on ilta, ja mies hakee salaa kaljaa, luulee, etten huomaa ja juo. Taas lauantainakin, kuten niin monesti ennen tätä...
Niin, kun on tyhmä pää, kärsii koko ruumiis ja nyt sielukin. Ja tämän sanon yhtä paljon itselleni kuin hänellekin.
Me olemme olleet naimisissa kohta 30 v. Nuorin lapseni täytti viime kuussa 20 v ja lähtee syksyllä omaan elämäänsä.
Miksikö minä näin kauan, kun kerran tälläista kirjoitan...?
Kaukanko elämä tällaista?
Viimeiset 10 v. Viimeiset 10 v olen odottanut ja luottanut siihen, että tämä on kohta päättyvä vaihe elämässä. Saman ajan olen odottanut, että tulen päätökseen. Ja päätöshän tämäkin, tässä olen vielä. Viimeiset 2 v olen yrittänyt jaksaa siihen, kun lapseni muuttaa ja etten hajoita kotia ennen sitä ainakaan.
Rakastanko minä häntä? En tiedä. Välitän hänestä, kun elämme tavallista arkea. Teemme työmme ja pidämme kotia pystyssä yhdessä. Rakastan välillä, mutta ne hetket lyhenee koko ajan. Nykyisin säälin häntä eniten. Yritän ymmärtää, mennä hänen päänsä sisään ja katsoa ja koettaa ymmärtää. Ja toivon välillä, että osaisin korjata siellä sen, mikä rikki on. Välittämisellä, ymmärtämisellä... niinpä.
Tiedän, että jokainen sanoisi, että miksi et ole lähtenyt, miksä olet siinä vielä, kun kerron mitä kaikkea tuon kuningas alkoholin alaisena on tehty, ja yhä tässä olen. Niin. Ja siltikään en pysty naulaamaan häntä seinään. En ole pystynyt olemaan kova jälkeenpäin. Ja siitä Jumala minua armahtakoon. Ja itse osaisin armahtaa myös.
Kyllä, kyllä hän on käynyt käsiksi. On lyöty ja raahattu. On väkivalloin viety ulos kodista. On revitty hiuksista ja on läpsitty. On kuristettu, on vaikka mitä. En halua mennä nyt yksityiskohtiin, mutta tiedän, että se joka perheväkivaltaa on kokenut, tietää, miten se tehdään. Ja kuinka nöyryyttävää se on.
Alussa en osannut puolustaa edes itseäni, katsoin vaan silmät suurina ja säikkynä.
Myöhemmin puolustin, ja siitä tappelu vaan yltyi, ja kukahan sen voitti...
Ruumiin vammat paranee vähitellen, sielun haavat ei.
Jälkeenpäin, ei seuraavana päivänä, kun silloin hän vielä juo, mutta seuraavina, hän kysyessäni asiasta väittää aina, ettei muista. Ei siis muista... Kun olen kertonut, hän sanoo, että joku kohta tuntuu tutulta, mutta ei kokonaisuutena kolahda. Joo,minä muistan kyllä. Olen muistanut vuosia ja en usko, että koskaan voisin unohtaakaan. Ja sille ei väliä, kunhan joskus sielu vaan korjaantuisi ja osaisi hymyillä elämälle, nauraakin.
Anteeksi hän ei pyydä. Kun puhun, painaa päänsä ja on hiljaa. Muutaman mykkäkoulupäivän (hänen tahdostaan) hän jatkaa elämäämme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin minäkin sitten... annan olla. Hoitoa olen etsinyt langat kuumina väliin. Täältä sitä ei ole löytynyt. Ja sieltä, missä sitä olis, sinne on liikaa matkaa.
Kun vieläkin tahdon selvittää asiaa, kertoa miltä minusta tuntuu, hän katsoo, että hyökkäys on paras puolustus ja ......... niin, uusi sota.... sanallinen, jos selvä... jos ei ja huonosti käy, näitä mustelmia kerääntyy sieluun taas lisää. Toivoton kierre siis.
En ole kotoani lähtenyt kriisien aikana. Pahimpiin tapauksiin olen kyllä joutunut poliisin pyytämään. Ja arvatkaa vain, kuinka hävettävältä jälkeenpäin on tuntunut. Minusta, koska mun elämäni ei pitänyt koskaan olla tällaista. Minä aioin onnistua. Niin..niin..
Sitten taas hyvinä aikoina, hän tulee ja halaa ja kertoo, että hän välittää minusta tosi paljon. Niin mäkin kerron. Kuka ymmärtää ihmistä?
Luulen, että pahimmilta kerroilta olen saanut säästettyä lapset. Silloinkin kun he asuivat kotona, yritin kaikkeni, että lapset eivät saisi tietää. Ettemme jättäisi heihinkin haavoja. Suojella heitä. Sitä haluan vieläkin. Kyse on kuitenkin heidän isästään, joka on heidän isä, tapahtuipa välillämme ja maailmassa mitä tahansa. En tahdo kuormittaa tiedoilla, jotka saavat heidät vihaamaan isäänsä.
Tiedän kyllä, että lapset vaistoavat ja tietävätkin jotain. Olen puhunut heidän kanssaan suoraan ja vilpittömästi niistä kerroista, joista he tietävät. En ole silloinkaan syyllistänyt isää. Lapsiin nähden olen toiminut aina sydämeni vaistolla ja rakkaudella. Muuta kasvatusoppia en osaa käytttää ja olenkin saanut hyvät ja upeat lapset kauttani maailmaan tulleet ja hetken luonani olleet, maailmaan ja elämään siirtyneet.
Nyt olen vähän alle 50 ja ajattelen tulevaisuuttani. Väliin ristin kädet ja pyydän sitä suurta voimaa ja rakkautta tulemaan elämäämme. Muuttamaan sen niin, että Kuningas Alkoholi saa häädön, kun ei meille kerran sovi, ja rakkaus välillemme tulee vihdoinkin asumaan. Kaikki on nyt valmista ja tästä olis paras ja sanon helpoin jatkaa yhdessä. Helpoin... olen väsynyt.
Jos lähden nyt tästä suhteesta ja hajoitan kotimme, miten jaksan. Onko minulle vielä tulevaisuutta, onko onnea, löydänkö rakkautta ja jaksanko yleensä mitenkään ja missään.
En tahdo tuhota häntä ja toivon, että hän selviää minun jälkeenikin. Ja minäkin pärjäilisin.
Kiitos, että sain kirjoittaa tämän. Sekin helpottaa vähän.
Ja olisin kiitollinen, jos saisin lukea sellaisten ohjeita, jotka välittävät ja ovat selvinneet tai tuntevat sen polunpään, jota minä nyt etsin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen yli neljänkymmenen, mutta läpikäynyt samantyyppistä helvettiä kuin sinä jaksat vielä elää. Minä vihelsin pelin poikki paljon aiemmin syystä, etten jaksanut enää suojella itseäni ja lapsiani (väkivallan näkemiseltä). Halusin nukkua yöni rauhassa ilman pelkoa.
Olen aina ihmetellyt, mistä tulee ihmiseen sisu jaksaa jatkaa. Kerroit lapsista. Ymmärrän, että heitä olet ajatellut, luulenpa, että jokainen heistä tasan tarkkaan ainakin aavistaa, missä mennään, mutta kunnioituksesta sinua kohtaan eivät sano mitään. Salailu yleensä pahentaa asioita. Ja äläkä missään nimessä häpeä poliisien kutsumista. Ei ole sinun häpeäsi, jos mies ei osaa juoda kuin känkkäviinaa. Parempi olisi ilman, mutta ei ketään voi raittiiksi pakottaa.
Eli jäljelle jää sinä, haaveinesi, iloinesi ja suruinesi. Mitä haluat loppuelämältäsi? Missä haluat asua?
Minä asuin vuosia samalla paikkakunnalla kuin mieheni, mutta eri osoitteessa em. syystä. Olimme yhdessä vain, kun se oli turvallista.
Jaksamista sinulle jatkossakin!
Kolme kertaa olen saanut selkääni, ekan kerran n. viisi vuotta sitten, toisen 1,5 vuotta sitten ja nyt perjantai-iltana. Olemme olleet naimisissa 18 vuotta. Lapsia on. Perjantaina jouduin eka kertaa kutsumaan poliisit. Nyt on mennyt viikonloppu miettiessä (ja kauhistellessa) asioita. Tunnen häpeää, kun piti poliisit kutsua. Nyt olen siitä varma, ettei alkoholi sovi miehelleni ollenkaa. Tähän asti olen kuvitellut voivani opettaa hänelle rajan löytämistä. Se on ollut ongelmana. Nyt hänellä on vielä lääkitys päällä, sekö lie tehnyt hänet aivan sekoksi. Ei hän muista illasta sitä, miksi löi. Minullekin isku tuli yllätyksenä. Nyt olen päättänyt, ja miehellenikin selväksi tehnyt, että jatkan vain, jos viina jää pois. Toivottavasti onnistumme.
Niin tuttua tarinaa mitä alkuperäinen kirjoittaja kerrot. Verukkeet ovat loputtomia kun haluaa jatkaa elämäänsä koirana, joka nuolee toisen oksennuksenkin.
Ryhtiä, hyvä ihminen! Oikein puistatti kun luin kertomustasi siitä, miten valmistaudut taas yhteen mökäyöhön.
Miksi valmistaudut, miksi kidut, miksi häpeät ja peittelet, kun kaikki tuo on parin puhelinsoiton päästä kaukana!!! Asuntotoimisto ja muuttofirma, siinäpä ne tarpeelliset. Kohta kellit ikiomassa asunnossasi, jossa juopon karjunta ei kaiu, ei lemahtele vanha viina, esineet säilyvät ehjinä, ei jysähdä nyrkki naamaan eikä vasaralla ahdisteta nurkkaan, kellit omassa asunnossasi ja teet kaikkea sitä mitä olet halunnut koko ikäsi tehdä, muttet jaksanut/saanut aikaiseksi, kun koko energiasi on mennyt siihen että olet jaksanut räyhäävää hornanhenkeä kotonasi.
Terveisin nimimerkki: Ah koti kultainen ! (oma uusi kotimme, ei se räyhän, pelon ja alennuksen maja, mitä aiemmin pinttyneesti kodiksi luulin).