Eli tarina menee näin: Vaimoni on ihastunut toiseen mieheen ja sanoo että haluaa lähteä hänen mukaansa. Itse haluaisin jatkaa avioliittoa, mutta vaimon mielestä se on mahdotonta koska hän ei tunne minua kohtaan "siinä mielessä". Meillä ei ole mitään suuria riitoja ja muutenkin arki kuluu todella hyvin. Miten saisin vaimoni ymmärtämään hänen oikeat tunteet minua kohtaan(en usko niitä sanoja mitä hän sanoo meistä, koska ennen tätä kolmatta pyörää ei ollut mitää ongelmia)? Miten saisin hänet takaisin itselleni?
Iso ongelma
onneton
294362
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Nimittäin vaimosi on ihan oikeasti löytänyt toisen, pettänyt sinua, eikä rakasta sinua enää. Nuo teot todistavat sen,.
Meidän tilanne on se, että mies ei enää rakasta minua. Joten avioliitosta on jäljellä vain rippeet.
Oman mielenterveytesi takia toivon, että hyväksyt asian ja alat käydä läpi eroasi, tunteita.
Ei parisuhteen pitänyt olla tällaista.
Millaista teillä oli? Oliko rakkautta ja läheisyyttä tarpeeksi?
Jaksamisia sinulle.
Terv. Kohtalotoveri
anna mennä. Minulla oli puolivuotta sitten sama ongelma, mies menossa toisen luo. Hän jahkasi niin kauan kunnes aloin tehdä hänelle selväksi että pärjään ilman häntä. Sitten hän päättikin jäädä luokseni.
Ei se elämä näinkään ole ollut helppoa joten voisin sanoa että anna hänen mennä. Näkeepähän n6kk - 4v päästä että ei tämä uusikaan sen ihmeellisempi ole (Sen aikaa rakkastumisen tunne kestää, loppu on sopeutumista).
Tiedän että näin on helppo sanoa, tuska on kova mutta käy juttelemassa psykologilla jos ei ole hyvää ystävää ja liiku ihmisten ilmoilla, kyllä se elämä alkaa lopulta maistumaan hyvälle.
Eikö aikuinen mies voisi tunnustaa et MUIJAKIN
on ihminen. Hänellä voi todella olla OMIAKIN
päämääriä joita haluaa. Jos todella pidät hänestä
toivotat hyvää UUTTA suhdetta ja tervemenoa.
Tokkopa meistä kukaan on ainoa maailmassa tai
paras muuten kuin itserakkaassa mielessämme.
Jotkut muutkin jo sanoivat, että sinä et voi tehdä oikeastaan mitään..
Jokaisen on itse "tunnettava tunteensa", tehtävä ratkaisunsa jne.
Olen vaimo, jonka mies petti ja "kipeänä" ihmisenä "rakastuin" toiseen mieheen. Olin valmis jättämään kaiken ja muuttamaan satojen kilometrien päähän uuden ihastuksen luokse.
Järki heräsi ennen kuin ehdin tehdä mitään lopullista. Oivalsin ITSE, että kipuileva sydämeni oli kiinnittynyt ensimmäiseen "ihanaan ihmiseen". Pysähdyin miettimään tilannetta uudelleen ja kyseenalaistin tunteideni "oikeuden".
En lähtenyt, koska "syyni" ihastumiseeni toiseen olivat "väärät": ihminen pitäisi päästää elämään itsenään, eikä siksi, että hänellä on "rooli" MINUN ELÄMÄSSÄNI; sydämen paikkaajana, arjen piristäjänä, seksielämän parantajana.
Ratkaisut tein itse, mieheni ei voinut muuta kuin hiljaa toivoa parasta ja pelätä pahinta. Luulenpa, että jos hän olisi yrittänyt "kahlita" minua silloin liittoomme, olisin ehkä uhmissani, ihan vain häntä satuttaakseni, lähtnyt toisen miehen luokse.
Sinulla on todella suuri ongelma, kuten itse sanoit. Pidä itsestäsi nyt erityisen hyvää huolta. Oli lopputulos mikä tahansa, niin voimia tarvitset.
Ihailen sinua siinä, että uskalsit sanoa tunteesi ja toiveesi ääneen, etkä sortunut yhdessäkään lauseessa puolisosi pannetteluun. Sinunlaisia kumppaneita pitäisi olla elämässä enemmän!
Itse koin saman puoli vuotta sitten.
Mieheni rakastui toiseen ja mielestäni meilläkään ei ollut ongelmia ennen "kolmatta pyörää".
Mutta se huuma saa kaiken tavallisen perhe -elämän kuulemma tuntumaan tylsältä.
Ja uskon että sitä alkaa oikein etsimään vikoja entisestä puolisosta ja liitosta.Niin monen olen kuullut jälkeen katuvan näitä "äkkirakastumisiaan"!!
Mutta mieti jos tulee kolkuttelemaan ovellesi jonkun ajan päästä,koska seuraava rakkaus astuu elämään..
gfgf
Et valitettavasti voi pakottaa vaimoasi tuntemaan rakkautta sinua kohtaan, vaikka niin haluaisit.
On kovin surullista kun rakkaus on yksipuolista.
Kyllä teillä on ollut ongelma ennen kolmatta pyörääkin, muuten hän ei olisi koskaan väliinne mahtunutkaan. Sinä et ole vain tiennyt ongelman olemassaolosta.
"Kyllä teillä on ollut ongelma ennen kolmatta pyörääkin, muuten hän ei olisi koskaan väliinne mahtunutkaan"
Voihan niitä ongelmia yrittää yhdessä selvittää. Sen pitäisi olla ensimmäinen vaihtoehto, eikä se että vaihdetaan toiseen.
Täydellisessä maailmassa tietenkin ongelmat tiedostettaisiin ja selvitettäisiin heti niiden ilmettyä.
Valitettavasti oikeassa maailmassa kuitenkin monesti vasta kolmannen pyörän ilmaantuminen havahduttaa ymmärtämään että jotain on todella ollut pielessä. Silloin ongelma onkin jo vaikeampi selvittää kuin olisi ollut aiemmin.
"..saisit takaisin itsellesi.."?? Mietipä miksi haluat pitää hänet itselläsi? Oletko sitten onnellinen jos hän luopuu lähtöaikeistaan ja jää luoksesi? Vaikka tiedät, ettei hän rakasta sinua? Mahdatkohan sinäkään rakastaa häntä.
Ei se vaimos ole rakastunut siihen tyyppiin enempää ku sinuunkaan. Se on ihastunut rakkauden tunteeseen. Ja se vie itse kunkin sekaisin. Niin vei munki aikoinaan.Onneksi selvisin kuiville vesille ja jälkikäteen ihmettelin, mitä siinä tyypissä näin. Itseasiassa se "rakkauden" kohde olis voinu olla melkein kuka vaan, olinkin rakastunut rakkauden tunteeseen. Tokihan se toi jännitystä "arkiseen" elämään. Meinas tuoda liikaakin. Asuinkin pois kotoa, mutta onneksi heräsin ja tajusin ja sain anteeksi koska puolisokin ymmärsi omat vikansa.
Ole kärsivällinen ja rakasta, älä ainakaan raivoile ja näin anna lisää bensaa tuleen. Minut rakastettiin takaisin turvalliseen pesään. Siitä olen kiitollinen miehelleni ja Luojalle.
Kirjoitus ei ilmeisesti ollut kuitenkaan mulle..? Mutta ihmettelen kans ettei nuo takaisinvonkaajat ymmärrä ettei kyse ole rakkauden tunteesta, vaan jostain mitä sinäkin mainitsit, tai omistamisen halusta. Puolin ja toisin. Antaisivat toisen mennä.
Noin kävi juuri minulle. Muutin lähelle, pois kotoa. Erosimme virallisestikin. Puoli vuotta meni, kun yhtäkkiä "heräsin" todellisuuteen. Olen pyytänyt anteeksi, ja kaikin tavoin osoittanut katumustani, mutta ex-mieheni ei minua enää takaisin halua. Nyt on mennyt vuosi itkiessä iltaisin, eikä tunnelin päässä valoa tunnu näkyvän. Onkohan mitään millä toisen vielä voisi voittaa takaisin...
Kylläpä naiset osaavat olla petollisia. Jos minun vaimoni tuollaisen tempun tekisi, niin sitoisin sen kiinni sänkyyn, hakisin ulkoa pitkän pajunoksan ja vetelisin takapuolelle, niin että tuntuu. Sen jälkeen pitäisin häntä kotiarestissa niin kauan, että unohtaisi toisen miehen kokonaan. Näillä toimilla alkaisi vaimokin muistamaan avioliittolupaukset.
Ketään ei voi pakottaa olemaan naimisissa, eikä ns. aviorikoskaan ole rikos. Pahoinpitely on.
Onneksi minä olen säästynyt sinun kaltaisilta väkivaltaisilta miehiltä.
..............
Olen täysin vastaavassa tilanteessa, parasta hyväksyä menetystä ...
3v , mutta en halua että hän on minun kanssa lapsen takia.
...upeaa kun kirjoitin tunteistasi. Jokin on nyt vialla kuitenkin vaikka et ole tunnistanut ongelmia. Vaimosi ei todellakaan ihastu/rakastu toiseen niin vakavasti että on aikeissa sinut ja avioliiton jättää jos ei ole kyseessä jokin ratkaiseva pointti tähän juttuun!!
Otappa asia esille ja "nosta kissa pöydälle"!
Jos vaimosi edelleen pysyy sanojensa takana ketään et voi pakottaa olemaan avioliitossa jos hän ei sitä halua. Ja nyt ongelman kimppuun, et ainakaan voi itseäsi syyttää että et ole yrittänyt. Älä kuitenkaan painosta tai uhkaile...
Ole avoin omana itsenäsi ja kerro mitä SINÄ ITSE tunnet ja äläkä arvuuttele vaimosi tunteita.
Voimia ja kevättä!
kehoittaisin sinua tekemään juuri niinkuin itse parhaaksi näet, koet ja tunnet. Sinä itse tiedät teidän suhteenne taustat ja omat tunteesi. Itse kävin samantyyppisen prosessin läpi rankimman kautta.Uskoin kun minua pönkitettiin että ero on paras ratkaisu.Löysin jopa uuden suhteen. Eräänä päivänä tuli yht'äkkiä "herätys" tajusin etten halua taistelematta luovuttaa.Lopetin uuden suhteeni ja Päätin tehdä kaikkeni, jos sittenkin osoittautuu ettei meistä enää voi tulla mitään niin tiedän ainakin tehneeni itseni ja lasteni edessä perheeni eteen kaikkeni. Sitten jatkan elämääni.
Tästä päätöksestäni kului toista vuotta riidellen ja taistellen,eikä keskusteluyhteyttä syntynyt. näin jälkeenpäin me jotka elimme toistakymmentä vuotta ennenkuin ensimmäin kriisi tuli liittoomme, yritimme molemmat riitelemällä opetella inhoamaan toisiamme.
Viimein tilanne räjähti käsiin ja kaikki salailu ja toiset kumppanit tulivat ilmi,onneksi sillä tilanne alkoi purkautua, löytyi yhteinen sävel ja halu alkaa purkamaan asioita keskustelemalla.
Keskusteluja käytiin muutama kuukausi ja ne olivat todella rankkoja. Molemmilta vaadittiin rehellisyyttä asioita puitiin, purettiin ja puhuttiin..Käännettiin ja väännettiin, viimein kaikki oli jo sanottu.
Siinä vaiheessa päätin laskea irti ja alkaa rakentamaan elämääni eteenpäin lasten kanssa, selviytymään.
Toinen osapuoli sai kuitenkin loppujenlopuksi minut antamaan mahdollisuuden.Nyt tuosta päivästä on puoli vuotta. En sano että on ollut pelkkää autuutta.Mutta kokoajan paremmin on mennyt.
Myös asioista keskustelmaton mieheni on ennallaan muuten mutta vastaa aina rehellisesti ja heti jos jotain kysyn tuosta muutaman vuoden kestäneestä kriisistä ja silloisesta toisesta naisesta.
Asiat ovat harvoin mustavalkoisia ja meidänkin kohdalla asiat pikkuhiljaa kasautuivat, syntyi puhumattomuuden takia väärinkäsityksiä ja molemmat loppujen lopuksi yrittivät ratkaista ongelmat eroamalla ja pakenemalla niitä.
Pahimpaan aikaan molemmat meistä ajatteli ettei ole mitään tunteita toisiamme kohtaan,rakkaus on kuollut.Tätä vaihetta kesti toistavuotta.Kummasti se rakkaus on uudelleen löytynyt, molemmilta. Kriisin kestäessä sanoinkin kerran miehelleni etten ymmärrä sitä vaikka kuinka yritän itselleni jankuttaa että hän ei raksta minua niin jossain syvällä sisimmässäni en kuitenkaan saa itseäni täysin uskomaan sitä.Päätin siitä huolimatta kuitenkin laskea irti ja jatkaa elämääni.
Älkää hyvät ihmiset kuunnelko toisia sydämmenne asioissa.Luottakaa omaan vaistoonne ja tuntemuksiinne, itse oman elämämme ja suhteenne läheiseen ihmiseen tiedätte kaikkein parhaiten ja tiedätte myös sen milloin on aika laskea irti ja luovuttaa.
Lopuksi vielä, eräs ystäväni joka pönkitti minua kokoajan kriisin kestäessä haistattamaan pitkät lasteni isälle jne. kysyi viikko sitten kuinka on mennyt.Kerrottuani että jokapäivä paremmin, kysyi että pystynkö antamaan kaiken sanotun ja tehdyn anteeksi.Sanoin että pystyn, minäkin olen tehnyt virheitä.Se vaihe on nyt mennyttä.
Hänen äänestään kuulsi kunnioitus hänen sanoessaan. "On teidän suhteessä uskomattoman vahva pohja "
Näinhän se on,kyllä toistakymmentä hyvää vuotta kantaa muutaman huonon yli.
Näin jälkeenpäin välillä mietin, pitikö kaikki käydä raskaimman kautta läpi ennenkuin helpotti? Ehkä sitten piti, en enää jää asiaa sen enempää märehtimään niinkuin entinen minäni olisi tehnyt, jotain olen siis ehkä oppinut :), mennyt on mennyttä eikä miksikään muutu,mutta siihen millainen on tulevaisuus minäkin ehkä omaltaosaltani pystyn hiukan vaikuttamaan.
Hyvää jatkoa sinulle.
Hei,
onko sulla Suomi24 sähköpostiosoitetta..olisi NIIN paljon asiaa....
Haluaisin tietää, että kuinkä lähestyit ex-puolisoasi, kun olit suhteesi uuteen päättänyt? Minullekin on tullut tuo "herätys", mutta kuinka taistella? Millaista oli se aika, jolloin sanoit, että riitelitte, mutta keskusteluyhteyttä ei kuitenkaan syntynyt? Oliko kumpikaan sanonut suoraan tai antanut ymmärtää, että haluaisi jatkaa/aloittaa alusta? Ja mitä tarkoitat tilanteen "käsiin räjähtämisellä"?
Sanoit, että ajattelitte molemmat, että ette enää rakasta toisianne..mutta sieltä se tunne vaan löytyi. Kuinka?? Minäkään en voi uskoa, etteikö ex-puolisoni minua enää rakastaisi...Mutta jos se auttaisi, että päästäisi irti, kuten sanoit itse tehneesi, niin mitä sillä konkreettisesti tarkoitat? Miten miehesi "kiinnostus" heräsi.
Kaikki jututhan on hyvin erilaisia, mutta tämä liippaa niin läheltä, että toivoisin sinun kokemuksistasi apua itselleni. Kun en millään haluaisi luovuttaa.
minulle voi kirjoittaa osoitteeseen [email protected]
Yritän vastata kysymyksiisi, vaikka asiat eivät suinkaan olleet niin yksinkertaisia mitä näin tiivistettynä ehkä näyttää.
Olen hyvin suora ihminen, joten lähestyin puolisoani suoraan.
Kerroin että olen tajunnut etten halua ketään toista, kerroin lopettaneeni suhteeni tähän toiseen ymmärrettyäni etten tule kenekään toisenkanssa saamaan sitä mitä meillä on ollut, kerroin oivaltaneeni mikä on tärkeää. Pyysin ettemmekö voisi yhdessä yrittää vielä.
Toisen vastaus oli aika tyly. "Mitäs kun minä en halua, kun ei ole mitään tunteita sinua kohtaan, en rakasta sinua"
Totesin että selvä. Asia jäi siihen siltä osin. Mieheni olisi halunnut erottuamme pysyä ystävinä.
Hän tulisi omissa visioissaan käymään minun luonani kylässä silloin kun huvitta, lähes päivittäin siis.
Me muka kävisimme joskus tulevaisuudessa toistemme luona kylässä uusine perheinemme/kumppaneimme. Jne.Hän oli koko ajan sitä mieltä ettei halua että välimme katkeavat kokonaan vaikka erotaan.Kun meillä on niitä lapsiakin ja saattaa tulla ikävä, eihän sitä tiedä jos vaikka jonain päivänä vielä meidän välillä jotain olisi.
Millään ei meinanut mennä perille etten ala kyseiseen touhuun.Kun on loppu niin on loppu, Senverran olen tekemisissä mitä lastentakia on pakko, mieluiten senkin tekstiviestein.
Riita oli jatkuvaa, miehen yrittäessä noudattaa omaa tahtoaan.Se oli yhtä helvettiä, mikään ei sujunut ilman riitaa.
Välillä yritin puhua nätisti siitä mikä olisi meille kaikille parasta kun kerran kukaan meistä ei ollut onnellinen ja hänkään ei tunnu irti pääsevän, vastassa oli kuin kivinen muuri.Ja miehen hokema lause, "kun ei ole tunteita, kun en tahdo".
Erään kerran kauhean riidan päätteeksi satuin soittaessani hänelle hänen uusi naisensa vastasi puhelimeen. Puhuin hänen kanssaan yli kolmetuntia puhelimessa. Ja kaikki tuli lopultakin esiin.Tämä toinen tuntui tietävän minun ja mieheni avioliiton paljon paremmin kuin minä itse. Kuuntelin silmät pyöreenä hänen juttujaan kun hän kertoi että häntä ärsyttää kun mieheni vain itkee jatkuvasti, hän on ollut sille niin ilkeä kun on vain voinut. Riitaa heillä kuulemma aiheuttaa se kun mies ei ole muuttanut hänen luokseen eikä ole vienyt lapsia näytille jne...Hän heitti vielä kommenttia ettei häntä haittaa vaikka mieheni itkisi lasten takia loppuelämänsä , eihän ne ole hänen lapsiaan.
Sitten hän alkoi varmistelemaan ja toitottamaan kuinka paljon mieheni häntä rakastaa. jne. sanoin että pidä hyvänäsi sitten.
Mutta ei mies niin vain todenpaikan tullen halunnutkaan minusta luopua. Alkoi puhumaan ettenkö voisi antaa hänelle aikaa ajatella asoita. Nyt kun kaikki on tullut esiin, sanoin etten voi.(Mieheni oli siis pitänyt tätä naista koko eroprosessimme ajan vaikka en tätä tiennyt)
En ala enää päivääkään miettimään sitä kuinka hän on tämän toisen luona.Että herra on hyvä ja menee vaan, jatkaa valitsemallaan tiellä.Mutta antaa myös minun olla rauhassa.En halua kuulla hänestä mitään, en nähdä häntä ollenkaan enkä tietää yhtään mitään.Ilmoitan tekstiviestillä jos on jotain lasten asioita pakko hoitaa. Mutta muuten pyysin jättämään minut täysin rauhaan että voin toipua, haluan toipua.Sanoin myös että ehkä sitten joskus kun minuun ei enää satu voidaan nähdä, mutten lupaa mitään. Ilmoitin myös että olin väärässä kun luulin että meillä on jotain ainutlaatuista. Mutta nyt uskon ettei se ole ollutkaan sitä hänelle..
Nyt miehestä löytyi keskustelu halua,eikä hänkään usko että tulee ikinä saamaan kenenkään toisen kanssa sitä mitä meillä oli. Kaikki tuli esiin pikkuhiljaa hänen jouduttuaan sen tosiasian eteen että menettää minut.
Hän jatkoi kuukauden verran minun ympäri puhumistani, mutta en suostunut joustamaan. Pyysin montakertaa laskemaan irti, kun kerran minkäkin sen teen vaikka rakastan häntä.
Mies jatkoi päivittäistä yhteyden pitoa lapsiinsa, istui illat messegerissä juttelemassa heidän kanssaan, perimmäisenä tarkoituksena se että minä tiedän missä hän on ja mitä tekee. Ilmoitin hänelle että toivoisin että kunnioittaa ratkaisuani ja antaa minun olla rauhassa.
Tuli syntymäpäiväni ja samalla meidän kihlajais päivämme. mies tuli ison ruusukimpunkanssa, kertoi kaiken selvittäneensä tämän toisen kanssa, mutta haluavansa koittaa vieläkö me onnistuisimme, hän puhui ja valoi minuun uskoa että ajankanssa kyllä helpottaa... En minä sitten pystynyt sanomaan ei, pelotti, pelotti niin hirveästi. Mutta päätin ottaa sen riskin ja katsoa miten meidän käy.Yllättäen meistä kahdesta se joka on niiden vaikeiden hetkien yli meitä kantanut, valanut uskoa ja ollut kärsivällinen onkin mieheni.
Kuinka ne tunteet sitten löytyi,siihen en osaa sanoa, kun keskustelu yhteys löytyi niin löytyi pikkuhiljaa kivun alta myös läheisyys,läheisyydestä tuli jälleen luontevaa. Toisen kainalossa köllöttäminen kun puhuttiin ja itkettiin,kosketus ohimennen... Sieltä ne tunteet vain vahvistuvat päivä päivältä. Nyt jo kutsutaan toisiamme kullaksi ja rakkaaksi... Ja lämmin halaus ja suukko on saatavilla montakertaa päivässä. Hyvä synnyttää hyvää aivan samoin kuin paha pahaa,niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan on vanha viisas sananlasku.
Aina kannattaa yrittää loppuun asti
Meilläkin on asia menossa eteenpäin aika raskasta reittiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pystyn antamaan anteeksi varsinkin, kun ymmärrän myös omat vikani. Olen valmis yrittämään uutta ja jopa mahdollisesti entistä parempaa elämää yhdessä mieheni kanssa. Pysäytystä meillä kaivattiin, jotta keskusteluyhteys saatiin toimimaan, mutta pysäytys oli vain tosi rankka. Ja tuntuu, että kaikki asiat ovat tapahtuneet liian myöhään. Mutta ehkäpä eivät kuitenkaan ole liian myöhään, vaan meillä saattaa olla vielä mahdollisuus moneenkin hyvään. Viestisi antoi uutta toivoa meillekin. Kumpikin olemme haluamassa paluuta yhteen, ja olen valmis antamaan riittävästi anteeksi miehen erehdystä, koska osaan kuvitella itseni vastaavaan tilanteeseen hänen silloisella mielialallaan, enkä voi mennä sanomaan, etteikö itselleni olisi voinut käydä samoin.
Nyt kun olemme asioista riittäväsi jutelleet ja ymmärrämme toisiamme ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin lähes 10-v. avioliiton aikana, niin en voi antaa mahdollisuuksiemme valua hukkaan mieheni erehdyksen vuoksi. Ja tämä oli avioliittomme ensimmäinen ja toivottavasti isoin kriisi, josta olemme kumpikin oppineet nyt niin paljon, että osaamme jatkossa hoitaa suhdettamme toisella tavalla. Näin ainakin toivon. Meillä ei ole asiasta vielä kokemusta, mutta toivon, että olemme puolen vuoden päästä samassa tilanteessa kuin tekin. Jos on riittävä halu asiaan molemmin puolin, niin vaikka minkämoisen mutkan ja rankimmankin kokemuksen kautta voi elämä jälleen hymyillä. Näköjään.
Millaista reittiä teillä mennään? Me olemme eronneet reilu vuosi sitten, kaikki omaisuus jaettu. Onneksi taloa ei myyty, mutta minullakin oma asunto. Tuntuu jo niiltäkin osin, että voiko sitä palata? Vaikka kaikki sehän on vain maallista sälää...Kumpa mieheni voisi antaa minullekin anteeksi. Meilläkin yhteiselomme suurin,ainut ja ensimmäinen iso kriisi(ni)...Kuinka miehesi pääsi sinua taas lähestymään, millä keinoin, että annoit anteeksi?
Minä itse huomasin meillä, että mies ei tuntunutkaan olevan onnellinen ja tyytyväinen uuden suhteensa luona, vaikka olin kuvitellut niin olevan. Mieheni ei suoraan kysynyt, millä edellytyksillä voisin kuvitella meidän jälleen palaavaan yhteen, mutta jotenkin hänen käytöksestään sen sain aistituksi.
Hän halusi jutella asioista, olla lähellä, jotenkin vain huomasin, että hän edelleen taisi minua rakastaa, ja itse huomasin myös edelleen rakastavani häntä. No, jotta pystyin/pystyn antamaan anteeksi, niin tarvitsin siihen ihan tarkan tiedon kaikista hänen ajatuksistaan avioliiton aikana, eli kaikki asiat hän kerralla kertoi, mihin oli ollut tyytymätön. Samoin minä kerroin hänelle, minkä asioiden pitäisi mielestäni suhteessamme muuttua, jotta voisin yhdessäoloa ajatella. Eli täysi avoimuus kaikista asioista puolin ja toisin. Se oli suhteessamme niin uutta (ja sitä olisin aina aiemmin kaivannut) että huomasin sen olevan ehkä se tärkein asia, joka suhteestamme oli puuttunut. Se rakastaminen oli aina ollut olemassa puolin ja toisin, mutta senkin huomasimme puolin ja toisin nyt selvemmin. Kun on vähän etäisyyttä asioihin, niin ne näkee paremmin kuin vierestä.
Kun nämä asiat oivalsin, ja oman "syyllisyyteni" mieheni mielialaan hänen tavatessaan tämän uuden ihmisen, niin ymmärsin riittävästi asiasta, jotta kykenin ja jatkossa myös kykenen antamaan asian jollain tasolla riittävästi anteeksi. Eihän kaikkea tarvitse ehkä täysin antaakaan anteeksi, mutta pitää ymmärtää ihmisen erehtyväisyys.
Eli puhumista, puhumista, avoimuutta ja hyvän keskusteluyhteyden luomista suosittelen. Itse olen kylläkin tehnyt tässä asiassa suuremman työn kuin mieheni, vaikka hän minua onkin loukannut, mutta pidän tätä "työtä" sen arvoisena, mikäli tulevaisuus meillä on sellaista, joksi sen nyt voin kuvitella muodostuvan.
Olet vaikean ongelman edessä varsinkin sen millaisia tunteita nousee esiin. Luulisin parasta olevan sen että tarkastelet millä pohjalla haluat suhteesi olla tulevaisuudessa. Ollessasi rehellinen ja avoin olet tehnyt sen mitä voit. Muista pitää huolta myös itsestäsi. Sinun arvot punnitaan nyt ja vaimon myös. ÄLÄ PAKOTA TAI VAADI VAAN ANNA TILAA. Sinä et voi juurikaan asialle mitään.
Usko itseesi ja nosta leuka pystyyn!!!!