Turhautunut

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian kaksi vuotta joista n. Puolitoista vuotta asuttu yhdessä. Meillä on tosi hauskaa yhdessä ja tiedän että hän rakastaa minua.

Hän kyllä halaa ja pussaa ja sanoo rakastavansa, ja muistaa mainita kuinka kiitollinen on minusta ja siitä kun teen jotain hänen eteensä vaikka olisi jotain niin arkipäiväistä kuin ruoan laitto.
Mutta, yömme nukumme omien peittojen alla selät toisiimme päin koska hän ei halua ja pysty nukkumaan lähekkäin, emme koskaan istu sohvalla lähekkäin koska se nyt vaan ei oikeen ole hänen juttunsa ja on liian epämukavaa. Emme koskaan käy missään yhdessä tai tee mitään hauskaa, koska hän on entinen alkoholisti eikä halua minnekään missä joku juo, eikä häntä tunnu kiinnostavan tehdä mitään muutakaan erikoista. Ulkona syöminen ei onnistu koska ainoat paikat mihin hän suostuu menemään on kebab ravintolat. Muut paikat on liian hienoja eikä muu kuin roska ruoka kiinnosta.

Meidän päivämme siis koostuvat siitä että käymme töissä ja kotona sitten perus arkea vain kotitöineen, välillä rempataan taloa tai hän ruuvailee autojaan. Seksiä on silloin kun hänellä on haluja, mikä ei ole kovin usein. Häntä ei kiinnosta seksin suhteen kokeilla mitään uutta eikä kunnon esileikitkään kiinnosta, vaikka olen yrittänyt ehdotella kaikenlaista niin ei, kun hän nyt vaan tykkää enemmän ihan perus kiltistä seksistä samoissa kahdessa asennossa.

Joka toinen viikonloppu hänellä menee lapsiensa kanssa, myös kaikki juhlapyhät lapset ovat meillä, puhumattakaan kaikista lomista ja pitemmistä viikonlopuista. Lapsien ollessa täällä tunnen itseni todella ulkopuoliseksi ja saan entistäkin vähemmän huomiota. Hän kun ei lasten edessä voi halata tai pussata minua vaan sen täytyy tapahtua salaa. Emme silloin voi käydä missään muualla kuin hänen vanhempiensa luona koska häneen mielestään lapsia ei voi viedä minnekään kun riitelevät liikaa ja ovat liian vaikeita.

Olen alkanut tekemään enemmän asioita ihan itsekseni, näen ystäviäni, käyn ystävieni kanssa mökillä viikonloppuisin, aloitin opiskelun vielä töiden päälle. Mutta minulle tulee aina jostain syystä syyllinen olo kun teen omia asioitani. Syyllistän itseäni jotenkin etten saisi olla pois kotoa tai mietin että jos hänestä tuntuu pahalta tai luulee etten halua viettää aikaa hänen kanssaan.

Hän ei halua enempää lapsia, joten minusta tavallaan tuntuu etten saa ikinä omaa perhettä. Hänellä on se perhe jo jonkun muun kanssa. Minä haluaisin niin kovasti enemmän läheisyyttä ja hellyyttä, vähän romantiikkakin joskus. Mutta kun yritän sanoa asiasta hän vain kuittaa sen sillä että tarviiko nyt koko aika olla lääppimässä toisiaan. En haluaisi alkaa riitelemään asiasta, kun emme muutenkaan riitele. Enkä tiedä haluanko sitten esim. Läheisyyttä vain sen takia koska olisimme riidelleet siitä. Tuntuisi että hän vain tekisi sen pitääkseen minut tyytyväisenä eikä siksi että oikeasti haluaisi olla lähelläni.

En tiedä mitä tällä edes haen, ehkä vertaistukea tilanteeseen, ulkopuolisen näkemystä asiasta, jotain...
Rakastan kyllä miestäni, mutta välillä tuntuu kuin olisimme vain hyviä ystäviä, kaksi ihmistä jotka vain asuvat yhdessä tai joku vanha aviopari.