www.imperiumi.net
Viime syyskuussa ollessani Nightwishin kanssa USA:ssa tapasin New Yorkin BB King's –klubilla Jens Johanssonin, joka varoitti, että tulossa on enemmän hard rockiin kallistuvaa Stratovariusta. Nyt se on kuultu ja jossakin määrin on oltava samaa mieltä.
Imperiumi tuo ensimmäisenä metallimediana maailmassa luettavaksenne raportin Stratovariuksen uuden albumin ennakkokuuntelusta.
Muutamalla suomalaisella vahvistetun kansainvälisen metallilehdistön, johon kuului jäseniä mm. Saksasta, Italiasta, Kreikasta, Ruotsista ja Norjasta saatua levyn kertaalleen kuunnelluksi läpi Finnvoxilla, seuraavassa tarjoilisin mietteitäni kappale kappaleelta. Jätän lukijan vastuulle sen huomioonottamisen, että biisien luonnehdinta on tehty kappaleiden kertakuuntelun perusteella eikä havaintoihin siksi voi välttämättä luottaa samalla tavalla kuin toistuvalla kuuntelulla tehtävään Imperiumin keskimääräiseen levyarvioon. Finnvox -studioiden loistava kuunteluympäristö akustiikkaelementteineen ja aktiivikaiuttimineen on myös otettava huomioon, sillä vasta kotistereoista voi saada selville totuuden siitä, kuinka murjovia levyn ultra-raskaat riffit todellisuudessa ovat.
Oliko albumin nimeksi tulossa PopKiller vai, kuten vielä aamulla eräältä kollegaltani kuulin, ShotMaker? Vastaus ei ollut kumpikaan näistä, vaan albumin nimi on
Stratovarius.
Levy ilmestyy 25.08.2005 ja sen biisilista on:
1. Maniac Dance
2. Fight!!
3. Just Carry On
4. Back to Madness
5. Gypsy in Me
6. Götterdämmerung (Zenith of Power)
7. The Land of Ice and Snow
8. Leave the Tribe
9. United
Yhtyeen manageri Antje Langen kerrottua levyn syntyneen pahan henkilökohtaisen myllerryksen keskellä, albumi avataan Maniac Dancen oudolla huumorilla, joka on kuin videopelipop-yhtye Desert Planetin kappaleesta. Pitkähkö, monotoninen 80-luvun lo-fi tv-pelipilpatus ”tittidi tittidi” soi yksin, kunnes riffi vaihtuu murskaavan raskaiksi kitaroiksi ja kappale muodostuu 4/4-tahtiin meneväksi keskitempoiseksi heavyksi, jonka luonne on jossakin Metallican mustan albumin ja Black Sabbathin Heaven and Hellin välimaastossa. Kotipellon laulu tapahtuu kokonaan miehen luonnollisen äänialan puitteissa ja suoritus on vahva. Kappale ei ole erityisen tarttuva, mutta voimaa siinä on. Poissa ovat tuplabassarien jyske ja vikkelät soolot. Maniac Dance tulee olemaan albumin ensimmäinen single.
Fight!! –biisin jo tunnistaa Stratovariukseksi, vaikka tyyli onkin varsin erilaista heavyä mistä Strato on tunnettu. Raskas linja jatkuu, ja vaikka Tolkin soolo on tunnistettavasti ”tolkkimainen”, mitään tilulilua se ei ole. Edelleen, kappale on pikemminkin ”painava” kuin tarttuva.
Just Carry On:issa runttaus jatkuu edelleen, eikä raskaasta keskitempoisuudesta ajauduta vieläkään minnekään. Introa seuraa kuulas, tilaefektiltään ilmava teema joka taipuu tarttuvaan, melodiseen kertosäkeeseen, josta eivät voi enää erehtyä Stratovariusta vähääkään kuulleet. Soolossa ei tiluja kuulla ja kappale on levyn ensimmäinen, jossa Kotipelto joutuu laulamaan todella korkealta. Kappale päättyy erikoiseen, ontosti kaikuvaan syntikkaoutroon.
Neljännessä kappaleessa Back to Madness siirrytään kokonaan eri vaihteelle. Kappale on Elements 1:n –tapaan raskassoutuinen, progressiivinen ja eeppinen. Se alkaa murheellisella piano/sello-duetolla ja vasta nyt Kotipellon korkea laulu saa täyden roolinsa. Surumielinen akustinen kitara vie kappaletta eteenpäin ja sen keskellä on erikoinen välike, jonka laulaa Kotipellon ystävä, oopperalaulaja Petri Bäckström. Laulua säestää pelkkä piano, ja kappale aivan varmasti vaatii enemmän totuttelemista kuin kertakuuntelun. Eeppinen veisu muuttuu kitaroiden myötä raskaaksi kantaa kuin hulluus itse ja kasvaa kuoroihin ja tykinlaukausten jylinää muistuttavaan rumpujen mäiskeeseen. Viimeisen kertosäkeen jälkeen kappale häipyy tyhjyyteen lukuisten yhtäaikaisten ihmisäänten hälyn korvatessa musiikin. Hulluus ottaa omansa ja ihmisäänet muuttuvat häiritseväksi meluksi, jossa erillisistä äänistä ei saa enää selvää. Ilman taukoa kappale siirtyy syvään miesääneen, joka pohtii kuoleman olevan ainoa aito pelastus elämästä. Dramaattinen, epätoivoinen piano säestää puhetta ihmisen syntymisestä kuollakseen ja kuolemisesta vain syntyäkseen uudelleen. Ympyrä sulkeutuu ja miesääni vaihtuu vauvan jokelteluun, Imperiumin oman Starbuckin ääni vaihtuu Jörg Michaelin lapsen kieleen, jota vain aidosti viattomat ymmärtävät.
Lapsi kikattaa. Alkaa Kotipellon sanoittaman Gypsy in Me:n melodinen riffi ja nyrjähtäneellä parittomalla taimilla kulkevat rummut, jotka kääntyvät tavalliseksi heavy metal -takapotkubeatiksi ja kappale käynnistyy toden teolla keskitempoiseksi, vähäisessä määrin Cold Winter Nights -veisua muistuttavaksi melodiseksi kokonaisuudeksi.
Götterdämmerung (Zenith of Power) menisi mahtipontisuudessaan helposti Elements 1:n kappaleesta. Kyseessä on biisi, josta saatiin Hitler -teemoineen aikaiseksi minimyrsky vesilasissa. Loppujen lopuksi biisin sanoitusta ei edes muutettu eikä edes kohuttua Hitlerin puheen pätkää poistettu, vaan miksattiin niin kauas taakse, että sen löytäminen jää levynostajien ja heidän stereoidensa säätimien vastuulle. Mammutinraskas ja jylhä kappale menee 4/4-rytmissä ja on kertosäkeeltään samantapainen, omissa korvissani hitusen kampurajalkainen mahtailu kuin Babylon, joka ei koskaan ole Strato-suosikkeihini kuulunut. Jälleen biisi loppuu hiukan kummalliseen kosketin-outroon.
The Land of Ice and Snow on ilmeeltään kuin Forever, mutta siinä missä Forever on fanien ylistys, yhtä hauraaksi tehty The Land of Ice and Snow on kansanlaulumainen arvostuksenosoitus suomalaiselle kansanluonteelle, Koskenkorvalle, pakkaselle ja ihmisille, joilla on juroudestaan huolimatta kultainen sydän. Biisi alkaa Kotipellon a capella –laululla, josta kuuluu jokainen sisäänhengityskin. Tavallaan yksinlaulusta tulee mieleen myös Destiny -kappaleen suomi-iskelmämäinen keskiosa. Koskenkorvan virtaamisesta kertova osa selkeästi miksattu niin eteen, että vitsi ei jää keneltäkään sanan kuulleelta huomaamatta. Veisu yltyy loppua kohden myrskyisäksi marssiksi, vajoaa takaisin herkän hauraaseen pääteemaansa ja päättyy pakkastuulen ulvontaan.
Leave the Tribe alkaa valtaisalla kuorolla ja yhden ainoan nuotin bassokuviolla. TUNK. TUNK. TUNK. TUNK. Jälleen kivitalon kokoisesta soundista tulee mieleen Elements. Melodinen kertosäe on tarttuva ja muistuttaa etäisesti jonkin Yngwie Malmsteenin kappaleen laulumelodiaa, jonka nimeä en saa millään päähäni. Veisu on yleisilmeeltään hidas ja tunnelmaltaan painostava. Raskaan kappaleen luoman paineen rikkoo vain toivoa antava melodinen kertosäe, joka jää päähän. Tolkki soittaa itselleen erittäin epätyypillisen repivän soolon, joka päättyy whammy barin vatkaamiseen, jollaista en ole kuullut sitten Tarotin esikoislevyn ja Zachary Hietalan sähkövatkain-vibrojen.
Levyn päättää United, joka alkaa paksusoundisten rumpujen TATATATA – TATATATA – TATATATA – TATATATA –kierrolla ja kääntyy 3/4:ksi Tat-TATA, Tat-TATA. Ennen kuin ehtii lakata ihmettelemästä kappaleen rumpuvoittoisuutta, ensimmäinen säkeistö menee tyystin ohitse ja silmille isketään koko levyn upein kohta, aivan loistava kertosäe, levyn ainoa niin kova highlight, että se läpäisee "ihokarvatestin". Minulla on käsivarsissani erehtymätön indikaattori hyvälle musiikille, ja nyt Strato osuu Unitedin kertosäkeellä suoneen ja nostaa kylmät väreet pintaan. Onnistunut laulumelodia, jota loistavasti laulava Kotipelto sopivassa määrin varioi, nostaa kappaletta korkeuksiin samalla kun orkestroidut taustat sen kuin paisuvat. Edelleen puuttuvaa tuplabassarointia vaille ollaan täysin samalla viivalla, kuin millä tahansa Stratovariuksen mahtipontisimmista eepoksista koskaan ennen. Jotain uutta, jotain vanhaa; vanha kunnon Strato parantaa jälleen maailmaa. Tarttuva ja mieleenpainuva teema kasvaa hirmuisiin sfääreihin, kunnes peliin astuu juustoinen, pikemminkin saksalaiselle Freedom Callille tyypillinen koskettimien torvisoundi joka, vaikka mahtipontinen onkin, ampuu korniudellaan mahtavaksi kasvaneen eepoksen alas. Torvien tättärää jatkuu kappaleen loppuun saakka, mutta biisin mahtipontisuus on jo jättänyt jälkensä. Strato on todellakin palannut vahvana.
Stratovariuksen uran 11. albumi on nimetty yhtyeen itsensä mukaan ja se on uusi alku bändille, joka on viimeisen vuoden aikana käynyt läpi melkoisen myllytyksen, niin sisäisesti kuin ulkopuolistenkin taholta. Myllytyksessä on vaihtunut manageri, yhtyeen johtaja on sairastunut vakavasti ja bändi on hajotettukin jo kertaalleen. Timo Tolkin henkiset vaikeudet heijastuvat myös levyn sanoituksiin. Muutaman viime kuukauden aikana huomattavasti piristynyt TT uskaltaa naurahtaakin jo itselleen Back to Madnessin ja Maniac Dancen merkeissä.
Vaikka levyn kappaleet on tehty jo kaksi vuotta sitten, Elements –levyjen vanavedessä, ne ovat suurilta osin kovin erilaista materiaalia kuin kumpikaan edeltäjistään. Levyltä puuttuu useita Stratovarius -tavaramerkkejä, kuten Jörg Michaelin tuplabassarien jytinä, Tolkin ylinopeat soolot ja paria kappaletta lukuunottamatta myös Timo Kotipellon ylikorkealle viritetty laulu.
Helloweenmaisuuksien ja yngwiemäisyyksien romukoppaan laittamisessa tilalle on saatu sitä, mitä Stratoilla on ollut ennenkin, mutta nyt vain entistä suuremmassa roolissa; ruhjovan raskaita riffejä ja perinteiseen heavy metaliin nojaavaa melodisuutta. Tolkin soolot ovat Blackmore-henkisempiä ja niissä on haettu enemmän kappaleiden melodioiden ehdoilla soittamista kuin nopeuden esittelyä. Samalla niihin on tullut entistä enemmän syvyyttä ja tunnetta.
Kappaleista löytyy piirteitä Straton vanhemmasta tuotannosta ja eeppisimmillään myös Elementseistä. Jens Johanssonilta ei kuulla sukkelia sooloja kuin muistaakseni yksi ja koskettimet ovat varsinkin levyn alkupuolen mäiskebiiseissä statistin roolissa, kuin ääniefektit. Kuitenkin vahvasti rouhivaan kitarariffittelyyn nojaavat kappaleet olisivat äänimaisemaltaan köyhempiä ilman taustalla sivuroolissa soivia koskettimia, ja esille Johansson pääsee oikeastaan vain kummallisten, nyrjähtäneen oloisten outrojen muodossa.
Koska käytännössä juuri niitä elementtejä Stratovarius-soundista on karsittu, jotka joitakin kuulijoita ärsyttävät, osaa ratkaisuista voitaisiin sanoa turvallisiksikin. Kotipellon mukaan muutokset kuitenkin johtuvat siitä, että Elements -levyillä yhtyeen progressiivisuus ja kappaleiden eeppisyys oli viritetty jo niin huippuunsa, että paisuttamista ei voinut enää ajatellakaan. Muunlaista uudistumista kuin soundin yksinkertaistamista ei olisi voinut enää kuvitellakaan. Kaikki muu oli jo tehty.
Vaikka albumi ei kaikelta biisimateriaaliltaan olekaan hurjinta Straton A-luokkaa, olosuhteet huomioonottaen se on vahvaa työtä uudistumisprosessissa olevalta bändiltä. Timo Tolkin tuottama albumi on huipputuotettua, melodista ja lekaharkon painoista heavy metalia. Stratovarius-albumi on rakennettu niin, että levyn alun kappaleet ovat kauimpana tutusta Stratovarius-soinnista ja mitä pidemmälle levy etenee, sitä kotoisammaksi yhtyeen fanit materiaalin tulevat tuntemaan. Levyllä on myös leikkisyyttä, mitä ei olisi ehkä osannut odottaa kaiken tapahtuneen jälkeen.
Yhtyeen kasvoilta paistaa helpotus. Tolkki ei viime vuoden tapahtumia ajatellen oikeastaan usko vieläkään, että levy on saatu valmiiksi. Suurin kiitos levynteon alkuunlaittamisesta kuuluu epäilemättä rumpali Jörg Michaelin saksalaiselle kurinalaisuudelle. Ellei Jörg olisi tullut yksin Helsinkiin äänittämään rumpuosioitaan, levy olisi voinut jäädä tekemättä. Kun studioaika on varattu, sinne tullaan vaikka paikalla ei ketään olisikaan. Vanhoilta demonraakileilta Jörg plokkasi rumpuosiot ja purkitti kaiken minkä voi. Stratovariusta ei tuolloin, alun perin MissK –sessioiksi aiottuna aikana, käytännössä ollut olemassakaan. Miksi Jörg silti vaivautui studioon? Osa pitkäksi venyneestä selityksestä, jota muu bändi ehtii jo sivusta kutsua saksalaiseksi monologiksi, kuuluu:
- Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ja olin itsekin totta puhuen melko yksin ja eksyksissä Helsingissä ollessani. En tuntenut kappaleita kunnolla ja soitin Jensille ja hän tulikin seurakseni studiolle, mutta hän ei tuntenut kappaleita sitäkään vähää, kuin minä ja lähinnä hän vain sekoittikin minua studiolla ollessamme.
Jensin viimesyksyiset puheet vahvistavat Jörgin sanomiset. Tuolloin Jens kertoi, että hänen kaikki aikansa ja energiansa viimeisen parin kuukauden aikana (kesä-elokuu 2004) on mennyt Stratovariuksen tilanteen setvimiseen, koska Tolkilla oli tarpeeksi tekemistä itsessään.
Kuuntelusession päätyttyä muutama ulkomaalainen toimittaja koettaa kysellä mitä viime vuonna loppujen lopuksi tapahtui, mutta bändi kertoo vastausten ajan olevan kesäkuussa, kun he tekevät levyn tiimoilta ison promootiokiertueen, jossa setvitään yhtyeen myrskyt ja myllerykset juurta jaksain. Sielläkin Imperiumi tulee olemaan paikalla.
Vaikka asioihin on saatu joitain pintapuolisia vastauksia, paljon on vielä selvittämättä. Mitä oikein tapahtui, ja paljonko siitä on kenenkin syytä? Ovatko jäsenten välit kunnossa? Päätyykö vanha Sargofaguksen kappaletta edeltänyt TV-juonto Stratojen uudeksi liveintroksi ja mitä helvettiä sillä taas on tekemistä minkään kanssa? Kuinka alkoholin käyttämisen kokonaan lopettanut ja vielä toipilas Timo Tolkki tulee kestämään kuusiviikkoiseksi suunnitellun Amerikankiertueen bussitylsyyden? Vaikka toivon merkit ovat ilmassa, paljon Stratovariuksen olemassaolosta keinuu vielä veitsen terällä.
Kuuntelun päätyttyä ohjelmassa on odottelua iltakahdeksalta Lappi-ravintolassa alkavaa illallista silmällä pitäen. Stratovarius itse poistuu valokuvaussessioon Kaapelitehtaalle, jonne lähden itsekin aikaa tappamaan. Muun yhtyeen ollessa vielä meikattavana ulkopuolisten annetaan kuvata Jörgin fotosessiota, josta ohessa muutama kuva iloksenne.
Illallisen jälkeen toimittajien partio suuntaa Corona-baarin ”väliykkösten” jälkeen Tolkin valitsemaan ”Heavy Metal Heaven” –ravintolaan, joka osoittautuu todellisuudessa pintaliitopaikka Studio 51:ksi ja allekirjoittanut katsoo työpäivänsä päättyneeksi. Lähenevän keskiyön ja teknopaikan yhdistelmä ei enää jaksa kiehtoa. Kiitokset Stratovariukselle, Edel Recordsin Katjalle ja Sanctuary Recordsin Kaille, jonka hauskat jutut ja avara rahapussi pitivät hyvää huolta paikalle lennättetystä toimittajarykmentistä.
© Imperiumi MMIII. Haastattelu: Mape Ollila. Kuvat: Mape Ollila
Kerro kaverille Tulosta Lisää tietoa
« palaa
[MetaLawOffice - Muusikoiden lakineuvoja]
Viime syyskuussa ollessani Nightwishin kanssa USA:ssa tapasin New Yorkin BB King's –klubilla Jens Johanssonin, joka varoitti, että tulossa on enemmän hard rockiin kallistuvaa Stratovariusta. Nyt se on kuultu ja jossakin määrin on oltava samaa mieltä.
Imperiumi tuo ensimmäisenä metallimediana maailmassa luettavaksenne raportin Stratovariuksen uuden albumin ennakkokuuntelusta.
Muutamalla suomalaisella vahvistetun kansainvälisen metallilehdistön, johon kuului jäseniä mm. Saksasta, Italiasta, Kreikasta, Ruotsista ja Norjasta saatua levyn kertaalleen kuunnelluksi läpi Finnvoxilla, seuraavassa tarjoilisin mietteitäni kappale kappaleelta. Jätän lukijan vastuulle sen huomioonottamisen, että biisien luonnehdinta on tehty kappaleiden kertakuuntelun perusteella eikä havaintoihin siksi voi välttämättä luottaa samalla tavalla kuin toistuvalla kuuntelulla tehtävään Imperiumin keskimääräiseen levyarvioon. Finnvox -studioiden loistava kuunteluympäristö akustiikkaelementteineen ja aktiivikaiuttimineen on myös otettava huomioon, sillä vasta kotistereoista voi saada selville totuuden siitä, kuinka murjovia levyn ultra-raskaat riffit todellisuudessa ovat.
Oliko albumin nimeksi tulossa PopKiller vai, kuten vielä aamulla eräältä kollegaltani kuulin, ShotMaker? Vastaus ei ollut kumpikaan näistä, vaan albumin nimi on
Stratovarius.
Levy ilmestyy 25.08.2005 ja sen biisilista on:
1. Maniac Dance
2. Fight!!
3. Just Carry On
4. Back to Madness
5. Gypsy in Me
6. Götterdämmerung (Zenith of Power)
7. The Land of Ice and Snow
8. Leave the Tribe
9. United
Yhtyeen manageri Antje Langen kerrottua levyn syntyneen pahan henkilökohtaisen myllerryksen keskellä, albumi avataan Maniac Dancen oudolla huumorilla, joka on kuin videopelipop-yhtye Desert Planetin kappaleesta. Pitkähkö, monotoninen 80-luvun lo-fi tv-pelipilpatus ”tittidi tittidi” soi yksin, kunnes riffi vaihtuu murskaavan raskaiksi kitaroiksi ja kappale muodostuu 4/4-tahtiin meneväksi keskitempoiseksi heavyksi, jonka luonne on jossakin Metallican mustan albumin ja Black Sabbathin Heaven and Hellin välimaastossa. Kotipellon laulu tapahtuu kokonaan miehen luonnollisen äänialan puitteissa ja suoritus on vahva. Kappale ei ole erityisen tarttuva, mutta voimaa siinä on. Poissa ovat tuplabassarien jyske ja vikkelät soolot. Maniac Dance tulee olemaan albumin ensimmäinen single.
Fight!! –biisin jo tunnistaa Stratovariukseksi, vaikka tyyli onkin varsin erilaista heavyä mistä Strato on tunnettu. Raskas linja jatkuu, ja vaikka Tolkin soolo on tunnistettavasti ”tolkkimainen”, mitään tilulilua se ei ole. Edelleen, kappale on pikemminkin ”painava” kuin tarttuva.
Just Carry On:issa runttaus jatkuu edelleen, eikä raskaasta keskitempoisuudesta ajauduta vieläkään minnekään. Introa seuraa kuulas, tilaefektiltään ilmava teema joka taipuu tarttuvaan, melodiseen kertosäkeeseen, josta eivät voi enää erehtyä Stratovariusta vähääkään kuulleet. Soolossa ei tiluja kuulla ja kappale on levyn ensimmäinen, jossa Kotipelto joutuu laulamaan todella korkealta. Kappale päättyy erikoiseen, ontosti kaikuvaan syntikkaoutroon.
Neljännessä kappaleessa Back to Madness siirrytään kokonaan eri vaihteelle. Kappale on Elements 1:n –tapaan raskassoutuinen, progressiivinen ja eeppinen. Se alkaa murheellisella piano/sello-duetolla ja vasta nyt Kotipellon korkea laulu saa täyden roolinsa. Surumielinen akustinen kitara vie kappaletta eteenpäin ja sen keskellä on erikoinen välike, jonka laulaa Kotipellon ystävä, oopperalaulaja Petri Bäckström. Laulua säestää pelkkä piano, ja kappale aivan varmasti vaatii enemmän totuttelemista kuin kertakuuntelun. Eeppinen veisu muuttuu kitaroiden myötä raskaaksi kantaa kuin hulluus itse ja kasvaa kuoroihin ja tykinlaukausten jylinää muistuttavaan rumpujen mäiskeeseen. Viimeisen kertosäkeen jälkeen kappale häipyy tyhjyyteen lukuisten yhtäaikaisten ihmisäänten hälyn korvatessa musiikin. Hulluus ottaa omansa ja ihmisäänet muuttuvat häiritseväksi meluksi, jossa erillisistä äänistä ei saa enää selvää. Ilman taukoa kappale siirtyy syvään miesääneen, joka pohtii kuoleman olevan ainoa aito pelastus elämästä. Dramaattinen, epätoivoinen piano säestää puhetta ihmisen syntymisestä kuollakseen ja kuolemisesta vain syntyäkseen uudelleen. Ympyrä sulkeutuu ja miesääni vaihtuu vauvan jokelteluun, Imperiumin oman Starbuckin ääni vaihtuu Jörg Michaelin lapsen kieleen, jota vain aidosti viattomat ymmärtävät.
Lapsi kikattaa. Alkaa Kotipellon sanoittaman Gypsy in Me:n melodinen riffi ja nyrjähtäneellä parittomalla taimilla kulkevat rummut, jotka kääntyvät tavalliseksi heavy metal -takapotkubeatiksi ja kappale käynnistyy toden teolla keskitempoiseksi, vähäisessä määrin Cold Winter Nights -veisua muistuttavaksi melodiseksi kokonaisuudeksi.
Götterdämmerung (Zenith of Power) menisi mahtipontisuudessaan helposti Elements 1:n kappaleesta. Kyseessä on biisi, josta saatiin Hitler -teemoineen aikaiseksi minimyrsky vesilasissa. Loppujen lopuksi biisin sanoitusta ei edes muutettu eikä edes kohuttua Hitlerin puheen pätkää poistettu, vaan miksattiin niin kauas taakse, että sen löytäminen jää levynostajien ja heidän stereoidensa säätimien vastuulle. Mammutinraskas ja jylhä kappale menee 4/4-rytmissä ja on kertosäkeeltään samantapainen, omissa korvissani hitusen kampurajalkainen mahtailu kuin Babylon, joka ei koskaan ole Strato-suosikkeihini kuulunut. Jälleen biisi loppuu hiukan kummalliseen kosketin-outroon.
The Land of Ice and Snow on ilmeeltään kuin Forever, mutta siinä missä Forever on fanien ylistys, yhtä hauraaksi tehty The Land of Ice and Snow on kansanlaulumainen arvostuksenosoitus suomalaiselle kansanluonteelle, Koskenkorvalle, pakkaselle ja ihmisille, joilla on juroudestaan huolimatta kultainen sydän. Biisi alkaa Kotipellon a capella –laululla, josta kuuluu jokainen sisäänhengityskin. Tavallaan yksinlaulusta tulee mieleen myös Destiny -kappaleen suomi-iskelmämäinen keskiosa. Koskenkorvan virtaamisesta kertova osa selkeästi miksattu niin eteen, että vitsi ei jää keneltäkään sanan kuulleelta huomaamatta. Veisu yltyy loppua kohden myrskyisäksi marssiksi, vajoaa takaisin herkän hauraaseen pääteemaansa ja päättyy pakkastuulen ulvontaan.
Leave the Tribe alkaa valtaisalla kuorolla ja yhden ainoan nuotin bassokuviolla. TUNK. TUNK. TUNK. TUNK. Jälleen kivitalon kokoisesta soundista tulee mieleen Elements. Melodinen kertosäe on tarttuva ja muistuttaa etäisesti jonkin Yngwie Malmsteenin kappaleen laulumelodiaa, jonka nimeä en saa millään päähäni. Veisu on yleisilmeeltään hidas ja tunnelmaltaan painostava. Raskaan kappaleen luoman paineen rikkoo vain toivoa antava melodinen kertosäe, joka jää päähän. Tolkki soittaa itselleen erittäin epätyypillisen repivän soolon, joka päättyy whammy barin vatkaamiseen, jollaista en ole kuullut sitten Tarotin esikoislevyn ja Zachary Hietalan sähkövatkain-vibrojen.
Levyn päättää United, joka alkaa paksusoundisten rumpujen TATATATA – TATATATA – TATATATA – TATATATA –kierrolla ja kääntyy 3/4:ksi Tat-TATA, Tat-TATA. Ennen kuin ehtii lakata ihmettelemästä kappaleen rumpuvoittoisuutta, ensimmäinen säkeistö menee tyystin ohitse ja silmille isketään koko levyn upein kohta, aivan loistava kertosäe, levyn ainoa niin kova highlight, että se läpäisee "ihokarvatestin". Minulla on käsivarsissani erehtymätön indikaattori hyvälle musiikille, ja nyt Strato osuu Unitedin kertosäkeellä suoneen ja nostaa kylmät väreet pintaan. Onnistunut laulumelodia, jota loistavasti laulava Kotipelto sopivassa määrin varioi, nostaa kappaletta korkeuksiin samalla kun orkestroidut taustat sen kuin paisuvat. Edelleen puuttuvaa tuplabassarointia vaille ollaan täysin samalla viivalla, kuin millä tahansa Stratovariuksen mahtipontisimmista eepoksista koskaan ennen. Jotain uutta, jotain vanhaa; vanha kunnon Strato parantaa jälleen maailmaa. Tarttuva ja mieleenpainuva teema kasvaa hirmuisiin sfääreihin, kunnes peliin astuu juustoinen, pikemminkin saksalaiselle Freedom Callille tyypillinen koskettimien torvisoundi joka, vaikka mahtipontinen onkin, ampuu korniudellaan mahtavaksi kasvaneen eepoksen alas. Torvien tättärää jatkuu kappaleen loppuun saakka, mutta biisin mahtipontisuus on jo jättänyt jälkensä. Strato on todellakin palannut vahvana.
Stratovariuksen uran 11. albumi on nimetty yhtyeen itsensä mukaan ja se on uusi alku bändille, joka on viimeisen vuoden aikana käynyt läpi melkoisen myllytyksen, niin sisäisesti kuin ulkopuolistenkin taholta. Myllytyksessä on vaihtunut manageri, yhtyeen johtaja on sairastunut vakavasti ja bändi on hajotettukin jo kertaalleen. Timo Tolkin henkiset vaikeudet heijastuvat myös levyn sanoituksiin. Muutaman viime kuukauden aikana huomattavasti piristynyt TT uskaltaa naurahtaakin jo itselleen Back to Madnessin ja Maniac Dancen merkeissä.
Vaikka levyn kappaleet on tehty jo kaksi vuotta sitten, Elements –levyjen vanavedessä, ne ovat suurilta osin kovin erilaista materiaalia kuin kumpikaan edeltäjistään. Levyltä puuttuu useita Stratovarius -tavaramerkkejä, kuten Jörg Michaelin tuplabassarien jytinä, Tolkin ylinopeat soolot ja paria kappaletta lukuunottamatta myös Timo Kotipellon ylikorkealle viritetty laulu.
Helloweenmaisuuksien ja yngwiemäisyyksien romukoppaan laittamisessa tilalle on saatu sitä, mitä Stratoilla on ollut ennenkin, mutta nyt vain entistä suuremmassa roolissa; ruhjovan raskaita riffejä ja perinteiseen heavy metaliin nojaavaa melodisuutta. Tolkin soolot ovat Blackmore-henkisempiä ja niissä on haettu enemmän kappaleiden melodioiden ehdoilla soittamista kuin nopeuden esittelyä. Samalla niihin on tullut entistä enemmän syvyyttä ja tunnetta.
Kappaleista löytyy piirteitä Straton vanhemmasta tuotannosta ja eeppisimmillään myös Elementseistä. Jens Johanssonilta ei kuulla sukkelia sooloja kuin muistaakseni yksi ja koskettimet ovat varsinkin levyn alkupuolen mäiskebiiseissä statistin roolissa, kuin ääniefektit. Kuitenkin vahvasti rouhivaan kitarariffittelyyn nojaavat kappaleet olisivat äänimaisemaltaan köyhempiä ilman taustalla sivuroolissa soivia koskettimia, ja esille Johansson pääsee oikeastaan vain kummallisten, nyrjähtäneen oloisten outrojen muodossa.
Koska käytännössä juuri niitä elementtejä Stratovarius-soundista on karsittu, jotka joitakin kuulijoita ärsyttävät, osaa ratkaisuista voitaisiin sanoa turvallisiksikin. Kotipellon mukaan muutokset kuitenkin johtuvat siitä, että Elements -levyillä yhtyeen progressiivisuus ja kappaleiden eeppisyys oli viritetty jo niin huippuunsa, että paisuttamista ei voinut enää ajatellakaan. Muunlaista uudistumista kuin soundin yksinkertaistamista ei olisi voinut enää kuvitellakaan. Kaikki muu oli jo tehty.
Vaikka albumi ei kaikelta biisimateriaaliltaan olekaan hurjinta Straton A-luokkaa, olosuhteet huomioonottaen se on vahvaa työtä uudistumisprosessissa olevalta bändiltä. Timo Tolkin tuottama albumi on huipputuotettua, melodista ja lekaharkon painoista heavy metalia. Stratovarius-albumi on rakennettu niin, että levyn alun kappaleet ovat kauimpana tutusta Stratovarius-soinnista ja mitä pidemmälle levy etenee, sitä kotoisammaksi yhtyeen fanit materiaalin tulevat tuntemaan. Levyllä on myös leikkisyyttä, mitä ei olisi ehkä osannut odottaa kaiken tapahtuneen jälkeen.
Yhtyeen kasvoilta paistaa helpotus. Tolkki ei viime vuoden tapahtumia ajatellen oikeastaan usko vieläkään, että levy on saatu valmiiksi. Suurin kiitos levynteon alkuunlaittamisesta kuuluu epäilemättä rumpali Jörg Michaelin saksalaiselle kurinalaisuudelle. Ellei Jörg olisi tullut yksin Helsinkiin äänittämään rumpuosioitaan, levy olisi voinut jäädä tekemättä. Kun studioaika on varattu, sinne tullaan vaikka paikalla ei ketään olisikaan. Vanhoilta demonraakileilta Jörg plokkasi rumpuosiot ja purkitti kaiken minkä voi. Stratovariusta ei tuolloin, alun perin MissK –sessioiksi aiottuna aikana, käytännössä ollut olemassakaan. Miksi Jörg silti vaivautui studioon? Osa pitkäksi venyneestä selityksestä, jota muu bändi ehtii jo sivusta kutsua saksalaiseksi monologiksi, kuuluu:
- Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ja olin itsekin totta puhuen melko yksin ja eksyksissä Helsingissä ollessani. En tuntenut kappaleita kunnolla ja soitin Jensille ja hän tulikin seurakseni studiolle, mutta hän ei tuntenut kappaleita sitäkään vähää, kuin minä ja lähinnä hän vain sekoittikin minua studiolla ollessamme.
Jensin viimesyksyiset puheet vahvistavat Jörgin sanomiset. Tuolloin Jens kertoi, että hänen kaikki aikansa ja energiansa viimeisen parin kuukauden aikana (kesä-elokuu 2004) on mennyt Stratovariuksen tilanteen setvimiseen, koska Tolkilla oli tarpeeksi tekemistä itsessään.
Kuuntelusession päätyttyä muutama ulkomaalainen toimittaja koettaa kysellä mitä viime vuonna loppujen lopuksi tapahtui, mutta bändi kertoo vastausten ajan olevan kesäkuussa, kun he tekevät levyn tiimoilta ison promootiokiertueen, jossa setvitään yhtyeen myrskyt ja myllerykset juurta jaksain. Sielläkin Imperiumi tulee olemaan paikalla.
Vaikka asioihin on saatu joitain pintapuolisia vastauksia, paljon on vielä selvittämättä. Mitä oikein tapahtui, ja paljonko siitä on kenenkin syytä? Ovatko jäsenten välit kunnossa? Päätyykö vanha Sargofaguksen kappaletta edeltänyt TV-juonto Stratojen uudeksi liveintroksi ja mitä helvettiä sillä taas on tekemistä minkään kanssa? Kuinka alkoholin käyttämisen kokonaan lopettanut ja vielä toipilas Timo Tolkki tulee kestämään kuusiviikkoiseksi suunnitellun Amerikankiertueen bussitylsyyden? Vaikka toivon merkit ovat ilmassa, paljon Stratovariuksen olemassaolosta keinuu vielä veitsen terällä.
Kuuntelun päätyttyä ohjelmassa on odottelua iltakahdeksalta Lappi-ravintolassa alkavaa illallista silmällä pitäen. Stratovarius itse poistuu valokuvaussessioon Kaapelitehtaalle, jonne lähden itsekin aikaa tappamaan. Muun yhtyeen ollessa vielä meikattavana ulkopuolisten annetaan kuvata Jörgin fotosessiota, josta ohessa muutama kuva iloksenne.
Illallisen jälkeen toimittajien partio suuntaa Corona-baarin ”väliykkösten” jälkeen Tolkin valitsemaan ”Heavy Metal Heaven” –ravintolaan, joka osoittautuu todellisuudessa pintaliitopaikka Studio 51:ksi ja allekirjoittanut katsoo työpäivänsä päättyneeksi. Lähenevän keskiyön ja teknopaikan yhdistelmä ei enää jaksa kiehtoa. Kiitokset Stratovariukselle, Edel Recordsin Katjalle ja Sanctuary Recordsin Kaille, jonka hauskat jutut ja avara rahapussi pitivät hyvää huolta paikalle lennättetystä toimittajarykmentistä.
© Imperiumi MMIII. Haastattelu: Mape Ollila. Kuvat: Mape Ollila
Kerro kaverille Tulosta Lisää tietoa
« palaa
[MetaLawOffice - Muusikoiden lakineuvoja]
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oisit vaan antanut linkin. Mielummin luen alkuperäisen kuin jostain kopsatun. Sitäpaitsi luinkin tuon jo aikoja sitten. Wanha! =)
tuskinpa kovin kauan sitten,
koska tuli juttu imperiumin sivuille 17.3
tosin aika on suhteellista kullekin
no tuskimpa toi oli nyt yksistään sulle tarkoitettu..
Tässähän ihan jo odottelee sitä United-biisiä.