Saanen esittää pienen analyysin Schubertin sinfonioista luvallanne totta kai?
Minusta numero 5 on mozartmaisen siro, ohuin vedoin piirretty teksturiltaan kamarimusiikillinen sinfonia amatööriorkesterille. Siksi se ei kuulu suosikkeihini.
2 on myönteisessä merkityksessä jotenkin hullu, greisi, innovatiivinen ja kokeileva sekä täynnä pursuavaa energisyyttä ja elämäntahtoa ääriosissa.
1 on siltä väliltä ja 3 on viidennnen tavoin klassisempi muotonsa lujuudessa, johon on sekoittunut herkkää ja ilmavaa runollisuutta. Sanonnaltaan se on äärimmäisen tiivistetty, joskin tarantella-tyypisessä finalissa oikukkaampi ja kujeilevampi yllättävän epäsovinnainen sävellajisuhteineen.
Minusta numero 5 on mozartmaisen siro, ohuin vedoin piirretty teksturiltaan kamarimusiikillinen sinfonia amatööriorkesterille. Siksi se ei kuulu suosikkeihini.
2 on myönteisessä merkityksessä jotenkin hullu, greisi, innovatiivinen ja kokeileva sekä täynnä pursuavaa energisyyttä ja elämäntahtoa ääriosissa.
1 on siltä väliltä ja 3 on viidennnen tavoin klassisempi muotonsa lujuudessa, johon on sekoittunut herkkää ja ilmavaa runollisuutta. Sanonnaltaan se on äärimmäisen tiivistetty, joskin tarantella-tyypisessä finalissa oikukkaampi ja kujeilevampi yllättävän epäsovinnainen sävellajisuhteineen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuunnellessani tässä toissapäivänä Schumanni kakkossinfoniaa, sen pysähtelevä ja rapsodinen finaali vaikutti karkealta amatöörimäisessä orkestroinnissaan taustalla häämöttävästä sonaattimuodostaan huolimatta ja minun oli pakko lopettaa tykkänään moisen melusaasteen kuuntelu herkistyäkseni Schubertin aiemmin syyttä hyljeksimäni kirkkomusiikkiteoksen, D 488, Mozart-vaikutteisen dueton, Auguste jam Caelestium, äärellä, jonka veroista ei sen koommin kenkään oopperasäveltäjän kynästä ole paperille tipahtanut, mitä nyt Mozartia ja Schubertia itseään lukuunottamatta tietenkin.
Sen lisäksi vaikuttavia kuoroteoksia olivat Tres sunt a-molli, D 181, ja Graduaali, D 184, joka päättyy mahtavimpaan Halleluja-kuoroon, jonka muistan koskaan kulleeni kasvattaen temaattisten läpivientien jälkeen fuugakudoksen koodassa vokaalisesti ja orkestraalisesti triumfiaaliseen loppuhuipennukseen.
Tosin en ollut yhtä kiihtynyt kuin kunnellessani oopperan A ja E III-näytöstä.
Eilen kuunnellessani muistaakseni niinikään Schubertin muutamia kirkkomusiikkisävellyksiä "uusin korvin" ja koskettavan kauniin Salve reginan D 224(?), jälkeen Tantum ergossa D 461, tuntui ensimmäistä kertaa miltei aivan siltä kuin olisin nähnyt taivaiden aukenevan, ja siellä itse pyhän jumalan loistavat kasvot edessäni. Tätä taustaa vasten tuntuu perin eriskummalliselta kun ottaa huomioon, että pidin sitä aiemmin kaikkein pahimmanlaatuisena melusaasteena, mitä Schubertin lyyrillinen vaisto on miloinkaan säveliksi ekspressionsa pukenut, osiottaakseen vain pitkällisen kypsymisvaiheen jälkeen todelliset leijonankyntensä.
Onkin asiantuntijan näkökulmasta todettava, että Schubert kaikesta hänen musiikkinsa jatkuvasta laminlyömisestä riippumatta, kuuluu siihen harvalukuisaan säveltäjien kastiin, joka ei kerta kaikkiaan näköjään osaa säveltää huionoa musiikkia, vaikka kuinka yrittäisi, päkertäisi ja väkertäisi, ja teeskentelisi:" että minä se tässä vaan yritän parodioida", kuten H.T.