joitain mietteitä, itsekin muutaman kerran mieheni hakkaamaksi joutuneena, näistä asioista. Onko maailmassa olemassa miestä, joka ei ole koskaan lyönyt naista? No isääni en ole koskaan nähnyt lyövän äitiäni. Kaksi entistä nuoruuden ajan poikaystävää on lyönyt minua. Nykyinen mieheni hakkasi, kun olimme olleet 10 vuotta naimisissa. Meille pelastus voi olla enää alkoholiton linja, sitä nyt yritämme.
Miten kerran väkivältaisesta miehestä eronneena voi luottaa kehenkään? Jos ensimmäiset 10 vuotta meneekin hyvin, mutta sitten se alkaa, uudenkin miehen kanssa.
Miksi ei kutsuttaisi psykologin tms. vastaanotolle säännöllisin väliajoin, kuten esim. hammaslääkäriin? Voisiko nämä estää väkivaltaa? Tai olisiko helpompi puhua, jos siihen tilanteeseen on joutunut? Pienellä paikkakunnalla ainakin on iso kynnys lähteä hakemaan apua. Rahakysymyshän se ainakin on, mutta taitaa maksaa yhteiskunnalle nykyinenkin tyyli.
Mieheni kotona ei tietojeni mukaan ole ollut väkivaltaa, alkoholismia kylläkin. Koulussa häntä on hakattu, mutta kukaan aikuinen ei ole sitä tiennyt.
Tuntuu käsittämättömälle, että nykyajan Suomessa on tälläinen ongelma!
Miten kerran väkivältaisesta miehestä eronneena voi luottaa kehenkään? Jos ensimmäiset 10 vuotta meneekin hyvin, mutta sitten se alkaa, uudenkin miehen kanssa.
Miksi ei kutsuttaisi psykologin tms. vastaanotolle säännöllisin väliajoin, kuten esim. hammaslääkäriin? Voisiko nämä estää väkivaltaa? Tai olisiko helpompi puhua, jos siihen tilanteeseen on joutunut? Pienellä paikkakunnalla ainakin on iso kynnys lähteä hakemaan apua. Rahakysymyshän se ainakin on, mutta taitaa maksaa yhteiskunnalle nykyinenkin tyyli.
Mieheni kotona ei tietojeni mukaan ole ollut väkivaltaa, alkoholismia kylläkin. Koulussa häntä on hakattu, mutta kukaan aikuinen ei ole sitä tiennyt.
Tuntuu käsittämättömälle, että nykyajan Suomessa on tälläinen ongelma!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sellaisia miehia, jotka eivät koskaan ole lyönyt naista ja myös sellaisia, joilla ei ole alkoholiongelmaa.
tuli puhetta mieheni siskon kanssa heidän isän juomisesta, niin tämä väitti, että kaikissa kodeissa isät juo. Sanoin hänelle, että oman isäni olen nähnyt vain kaksi kertaa humalassa. Meillä ei tosiaan ole paljoa käytetty alkoholia.
Meidän perheessä on aina ollut luonnollinen suhtautuminen alkoholiin, eikä siihen ole liitynyt väkivalta, eikä häiriökäyttäytyminen.
Isällä on tapana ottaa monta saunakaljaa kerran viikossa ja joskus harvoin juoda kahvia konjakin kanssa.
Meillä on ollut aina kaapissa paljon erilaisia viinoja, mutta se ei tarkoita, että ne juotaisiin samantien pois.
Monilta ihmisiltä se ei onnistu, kun heillä on "juoppovikaa".
Olen perinyt isältäni hyvän viinapään, voin joskus ottaa enemmänkin, mutten koskaan ota niin paljon, että sammuisin, enkä koskaan hölmöile kännissä.
haluaisin pitää baarikaappia, mutta nyt uskon, että meillä se ei onnistu. Mieheni sanoo, ettei tykkää kuin kirkkaista. Mutta kun hänellä on imu päällä, kaikki missä on prosentteja, käy. Ja baarikaappi pitää saada tyhjäksi. :( Tosin hän myöntää tämän vikansa, ja ehkäpä meillä on siksi vielä toivoa tästä selvitä. Virkavallan väliintulo taisi myös hieman saada järkeä mieheni päähän. Ja olemme sopineet, että jos vielä vähänkään "mopo karkaa käsistä", menemme hakemaan apua.
kahdenkauppa! Onko tullut kuunneltua? Vähättely sanallisesti? Miten on? Piikit yleensä palaan !
Asiaton pelko on pahin "alistaja"
olen ainut hakattu?? Ja muut jotka kirjoittaa samasta asiata, niillä on minun entiset poikakaverit?? =))
Onneksi poliiseilla on jo toinen asenne perheväkivaltaan. Meillä jotka kävivät, olivat ammattitaitoisia. Tosin mieheni jo rauhoittui ennen heidän tuloaan.
Raiskauksen uhrit. Ovatko hekin itse syypäitä?
Sevennykseksi entisiin poikakavereihin; he kävivät käsiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitin, että haluan erota. LUOJAN KIITOS että olin niin fiksu!!!!
Vaihtuu, mutta aina tulee turpiin vaan????
Kunnioitus, vähättelyn sijaan. Avoimuus, salailun
tilalle. Rohkeus, pelkojen paikalle. Kilpailut, muille kentille.
että jos mieheni vanhemmat tai varsinkin sen yksi sisko tietäisi tämän väkivallan, ne ajattelisi, että siitäpäs sai, ihan oikein sille. En ole nimittäin suostunut pomppimaan niiden pillin mukaan. Mutta se on taakse jäänyttä. Anoppi kävi pahimpina aikoina minuun käsiksi, esti poistumasta minua rähinäpaikalta. Nyt kuitenkin olemme appivanhemppien kanssa puheväleissä, minä "annoin anteeksi". Miehen siskon kanssa ei olla tekemisissä. Sain kuulla aikoinaan olevani niin hullu, että minulta pitäisi ottaa lapset pois. Ei ihan taida tässä elämässä unohtua. Mieheni ei kaipaa olla myöskään tämän siskonsa kanssa tekemisissä, ovat otelleet niin paljon jo nuorena yhteen.
Olen sanonut, että erotaan, niin loppuu nämä tappelut. Mutta mieheni ei halua. Selvinpäin ei tule tappelua, mutta humalassa. Miehelläni ei pysy kontrolli, hän myöntää sen itsekin. Ja on sitä mieltä, että vain nollalinja auttaa. Minä uskon sen nyt. Aiemmin ajattelin, että hän oppisi löytämään rajan, mutta ei se onnistu. Koko ajan pitää juoda hulluna. Seuraavana päivänä ei sitten muista mitään, hyviäkään asioita.
Mun isä ei ole eläessään lyönyt naista (paitsi pikkupoikana koulukahinoissa ehkä tönäissyt jotakuta tyttöä tykkäämisen merkiksi - käsittämätöntä). Se on ollut ihan sitä normaalia kiusantekoa, eikä se ole pahaksi yltynyt. Ikinä ei ole sen jälkeen lyönyt naista. Äitini ja me lapset ei oo koskaan koettu siltä väkivaltaa.
niin, kukaan mies ei ole koskaan minua lyönyt, en myöskään tiedä lähipiiristä väkivaltaisia miehiä (toki tutun tuttuja tiedän, eikä se tieto nyt muutenkaan kovin julkista ole, mutta ainakaan mitään mustia silmiä ei ole näkynyt) En tiedä, tuntuu että kaltaiseni naiset, joilla on ollut turvallinen lapsuus (ei koskaan väkivaltaa tai alkoholia) eivät edes katselisi miestä joka lyö. Ehkä silläkin on jokin merkitys, että mies tietää jo etukäteen että MINUUUN EI KUKAAN KOSKE. Tosin aviomieheni on niin mussukka, ettei kyllä ole väkivaltainen koskaan, korkeintaan jos joku hyökkää niskaan.
Olen itse niin sanotusta hyvästä kodista. Meillä ei käytetty juuri lainkaan alkoholia, enkä koskaan ole nähnyt vanhempiani kännissä saati pahoinpitelemässä toisiaan. Itsekin juon tosi harvoin ja kohtuudella.
Kuitenkin minua on näin miltei keski-ikään ehdittyäni jo kaksikin eri miestä lyönyt. Minun laillani he ovat muuten pärjänneet hyvin elämässä ja kouluttautuneet melko pitkälle. Vasta myöhemmin selvisi, että kummallakin heistä on ollut hiukan rikkinäinen (mutta Suomessa melko tavallinen) perhetausta: alkoholiongelmainen ja puolisoaan pettävä epäluotettava isä.
En minäkään katselisi lyövää miestä, enkä katsellut. Silti nuo lyönnit ehtivät jättää psyykeeni jälkensä. Ja avoliitostakin eroaminen vie aikansa, jos pitää jakaa omaisuutta ja ainakin jomman kumman löytää uusi asunto. Ei se niin äkkiä ja kivuttomasti tapahdu. Ennen yhteenmuuttamista väkivaltaisuutta ei kummassakaan noista suhteista esiintynyt.
Luulin nuorena itsekin viestiväni tuota mainitsemaasi "minuun ei kukaan koske" -asennetta. Vaan koskivatpa silti, ja tuli se ainakin toiselle heistä itselleenkin yllätyksenä, koska olin hänen ensimmäinen pitkäaikainen kumppaninsa.
Jos nyt jotain syytä pitäisi kotioloistani kaivaa, niin kenties se, etten saanut sieltä matkaani kovin hyvää itsetuntoa. Olen liian "hyvin kasvatettu" ja opetettu ottamaan muita huomioon jopa itseni kustannuksella. Nalkuttamiseen en ole syyllistynyt, vaan pikemminkin liikaan kiltteyteen. Ja toinen syy siihen, että olen ollut helppo kohde väkivaltaan taipuvaisille miehille, voisi olla se, että olen pieni ja hento. Minkäänlaista fyysistäkään vastusta minusta ei siis miehelle ole.
Voi olla, että sinunkin lähipiirissäsi on väkivaltaa harjoittaneita tai kokeneita. Ei minunkaan kokemuksistani tiedä kuin pari pitkäaikaista hyvää ystävääni. Eivät ne mitään kevyen kahvipöytäkeskustelun aiheita ole.