Oli hieman vaikeaa tyypitellä tätä viestiä oikeaan lokeroon joten laitoin sen tänne. Loppujenlopuksi olenhan hakemasassa neuvoja niin laajaan ongelmaskaalan, että viesti pitäisi pilkkoa kymmenille alueille jos sen aikoisi sovittaa oikeaoppisesti omille alueilleen ja siten koko konteksti menisi sekavaksi.
Ja nyt kun pitäisi kertoa, en tiedä oikein mistä aloittaa. Kyse taitanee olla valtavasta työstressistä joka on on vienyt niin muistin, halun ja romantiikan ja tuonut tilalle väsymyksen, masennuksen ja rauhattomuuden.
Miten sovittaa itselleen laatuaikaa työnlomaan? Tilanteeni on seuraavanlainen. On kolme "työtä" joista yhdestä tulee elanto, toista tehdään ilmaiseksi koska kyse on oman liiketoimen rakentamisesta pikkuhiljaa (ja se viekin reilusti aikaa) ja kolmas on enemmänkin harkitsemattomasti vastaanotettu velvollisuus yhdistystoiminnassa, josta saa pienen palkkion ja on velvoitettu hoitamaan velvollisuutensa vähintään parin vuoden ajan. Käyn vieraalla paikkakunnalla töissä 8 tuntia ja istun joka päivä 5 kertaa viikossa yli 3 tuntia linja-autossa työmatkalla. Herään aikaisin,lähden töihin, olen kotona yli 12 tunnin päästä, hoidan sen jälkeen juoksevat yhdistysasiat, jäsenkirjeet ja päivitän rekisteriä, vastaan jäsenien meileihin ja soittoihin. Kun lopulta pääsen "vapaalle" on kello jo myöhä eikä rentoutumisesta tule mitään ilman lähes tunnin kestävää, itse valittua mielekästä puuha kuten lukemista tai telkun katsomista. Pääsen nukkumaan kun kello on yli 12 ja herään taas mahdollisesti aamu kuudelta, ellei ole iltavuoro. Iltavuorossa saa nukkua jopa kolme tuntia myöhempään mutta töihin on jo lähdettävä silti yhdeltätoista linja-autovuorojen puutteellisuuden takia. Kotiin palaan puoli yksitoista. Kun koettaa viikonloppu olen joko töissä tai vapaana. Jos olen vapaa, niin suunnistan autolla toiseen kaupunkiin omien projektien pariin ja niitä projekteja sitten tehdäänkin niska limassa 12-16 tuntia vailla lähes mitään taukoja. Syödä on välillä pakko.
Minun elämästäni siis puuttuu käytännössä rentouttava vapaa, ystävät ja elämisenriemu. Olen koko ajan äärimmäisen väsynyt, muisti on jo mennyt niin huonoon kuntoon että unohdan perussanoja (makuuhuone, kaulakoru jne.)eikä lähimuisti toimi lainkaan. Aamuisin saatan itkea, tunnen itseni looseriksi jolla ei ole sosiaalista elämää ja kaipaan takaisin lapsuutta jolloin kouluasiat jäi kouluun ja tehtävät koulun jälkeen eivät vaatineet monen tunnin ylimääräistä työtä. En kaipaa tai nauti seksistä vaan se on enemmänkin velvollisuus kun ei viitsi puolisoa ilmankaan pitää. Lisäksi saan seksistä kuitenkin sitä henkistä läheisyyttä joka elämästäni tuntuu puuttuvan sosiaalisen kontaktin myötä. Tai no, sosiaalista kontaktia on, mutta ei sellaista joka ei liittyisi työhön. Olen muutenkin huomannut ettei ystäväni piittaa piirunkaan verran muiden kuin itsensä ongelmista joten en viitsi edes kertoa tunteistani kenellekään. Ainoa joka tietää on avomieheni.
Mitä minä kaipaan?
Kaipaan sellaista "työaikaa" että kun tulen kotiin inhimillisen lyhyen työpäivän jälkeen (n9h)minulle jäisi koko loppuilta aikaa tehdä jotakin vain itseäni varten. Lukea, käydä liikkumassa ja harrastamassa jotakin uutta tai nauttia uudesta kodistamme jota en nykyisellään kerkeä edes siivoamaan ja sitten astmani pahenee. Toivon että voisin viikonloppun viettää ystävän kanssa puuhastellen kaupungilla ja kotona, kokata, saunoa, ottaa viiniä ja jutella, nauraa. Puhua pöhköjä eikä kuunnella koko ajan kuinka huono elämä jollakin on, sellaista itsekästä pölinää jolla kuormittaa ystävää. Nykyään vapaalla ystävieni kanssa ollessa niskaani vain tungetaan heidän ongelmansa eikä kukaan vahingossakaan kysy että miten sinulla menee. Tiedostan itsekin ettei minulla ole tuota paljon spekuloitua turvaverkkoa; kaverini ovat muissa kaupungeissa eivätkä oikeastaan voi auttaa vaikka kuulisivatkin ongelmistani. Siskoni ja perheeni asuvat useamman sadan kilometrin päässä ja näen heitä kiireeni takia ehkä kolme kertaa vuodessa.
Minusta tuntuu kuin elän epäinhimillistä elämää vaikka olen vasta 25vee? Miltä elämäni teistä kuulostaa sillä kaiken paineen alla tunnen kun en riittäisi, että ruikutan ja väsyn turhasta ja minun pitäisi pystyä vielä parempaan suoritukseen. Luulen, että kaikkien työelämä on tälläista ja vain minä olen se heikko lenkki. En näe omaa tilaani objektiivisesti ja siksi pyydän teidän apua.
Onko elämäni teistä turhan aggressiivista? Kuinka moni teistä elää kaltaisellani tavalla? Miten voisin hallita stressiä sekä tunteitani, sekä muuttaa elämääni mielekkäämmäksi? Nykyään en näe tilanteelleni alkua enkä loppua, olen ihan hukassa sen suhteen mitä tehdä ja olen masentunut kaikista sairauksistani ja kivuistani jotka rajoittavat vielä liikkumistakin.
Nyt kaivattaisiin aikuisen neuvoa sillä tunnen tässä asiassa itseni ihan lapseksi. En hallitse tätä.
Ja nyt kun pitäisi kertoa, en tiedä oikein mistä aloittaa. Kyse taitanee olla valtavasta työstressistä joka on on vienyt niin muistin, halun ja romantiikan ja tuonut tilalle väsymyksen, masennuksen ja rauhattomuuden.
Miten sovittaa itselleen laatuaikaa työnlomaan? Tilanteeni on seuraavanlainen. On kolme "työtä" joista yhdestä tulee elanto, toista tehdään ilmaiseksi koska kyse on oman liiketoimen rakentamisesta pikkuhiljaa (ja se viekin reilusti aikaa) ja kolmas on enemmänkin harkitsemattomasti vastaanotettu velvollisuus yhdistystoiminnassa, josta saa pienen palkkion ja on velvoitettu hoitamaan velvollisuutensa vähintään parin vuoden ajan. Käyn vieraalla paikkakunnalla töissä 8 tuntia ja istun joka päivä 5 kertaa viikossa yli 3 tuntia linja-autossa työmatkalla. Herään aikaisin,lähden töihin, olen kotona yli 12 tunnin päästä, hoidan sen jälkeen juoksevat yhdistysasiat, jäsenkirjeet ja päivitän rekisteriä, vastaan jäsenien meileihin ja soittoihin. Kun lopulta pääsen "vapaalle" on kello jo myöhä eikä rentoutumisesta tule mitään ilman lähes tunnin kestävää, itse valittua mielekästä puuha kuten lukemista tai telkun katsomista. Pääsen nukkumaan kun kello on yli 12 ja herään taas mahdollisesti aamu kuudelta, ellei ole iltavuoro. Iltavuorossa saa nukkua jopa kolme tuntia myöhempään mutta töihin on jo lähdettävä silti yhdeltätoista linja-autovuorojen puutteellisuuden takia. Kotiin palaan puoli yksitoista. Kun koettaa viikonloppu olen joko töissä tai vapaana. Jos olen vapaa, niin suunnistan autolla toiseen kaupunkiin omien projektien pariin ja niitä projekteja sitten tehdäänkin niska limassa 12-16 tuntia vailla lähes mitään taukoja. Syödä on välillä pakko.
Minun elämästäni siis puuttuu käytännössä rentouttava vapaa, ystävät ja elämisenriemu. Olen koko ajan äärimmäisen väsynyt, muisti on jo mennyt niin huonoon kuntoon että unohdan perussanoja (makuuhuone, kaulakoru jne.)eikä lähimuisti toimi lainkaan. Aamuisin saatan itkea, tunnen itseni looseriksi jolla ei ole sosiaalista elämää ja kaipaan takaisin lapsuutta jolloin kouluasiat jäi kouluun ja tehtävät koulun jälkeen eivät vaatineet monen tunnin ylimääräistä työtä. En kaipaa tai nauti seksistä vaan se on enemmänkin velvollisuus kun ei viitsi puolisoa ilmankaan pitää. Lisäksi saan seksistä kuitenkin sitä henkistä läheisyyttä joka elämästäni tuntuu puuttuvan sosiaalisen kontaktin myötä. Tai no, sosiaalista kontaktia on, mutta ei sellaista joka ei liittyisi työhön. Olen muutenkin huomannut ettei ystäväni piittaa piirunkaan verran muiden kuin itsensä ongelmista joten en viitsi edes kertoa tunteistani kenellekään. Ainoa joka tietää on avomieheni.
Mitä minä kaipaan?
Kaipaan sellaista "työaikaa" että kun tulen kotiin inhimillisen lyhyen työpäivän jälkeen (n9h)minulle jäisi koko loppuilta aikaa tehdä jotakin vain itseäni varten. Lukea, käydä liikkumassa ja harrastamassa jotakin uutta tai nauttia uudesta kodistamme jota en nykyisellään kerkeä edes siivoamaan ja sitten astmani pahenee. Toivon että voisin viikonloppun viettää ystävän kanssa puuhastellen kaupungilla ja kotona, kokata, saunoa, ottaa viiniä ja jutella, nauraa. Puhua pöhköjä eikä kuunnella koko ajan kuinka huono elämä jollakin on, sellaista itsekästä pölinää jolla kuormittaa ystävää. Nykyään vapaalla ystävieni kanssa ollessa niskaani vain tungetaan heidän ongelmansa eikä kukaan vahingossakaan kysy että miten sinulla menee. Tiedostan itsekin ettei minulla ole tuota paljon spekuloitua turvaverkkoa; kaverini ovat muissa kaupungeissa eivätkä oikeastaan voi auttaa vaikka kuulisivatkin ongelmistani. Siskoni ja perheeni asuvat useamman sadan kilometrin päässä ja näen heitä kiireeni takia ehkä kolme kertaa vuodessa.
Minusta tuntuu kuin elän epäinhimillistä elämää vaikka olen vasta 25vee? Miltä elämäni teistä kuulostaa sillä kaiken paineen alla tunnen kun en riittäisi, että ruikutan ja väsyn turhasta ja minun pitäisi pystyä vielä parempaan suoritukseen. Luulen, että kaikkien työelämä on tälläista ja vain minä olen se heikko lenkki. En näe omaa tilaani objektiivisesti ja siksi pyydän teidän apua.
Onko elämäni teistä turhan aggressiivista? Kuinka moni teistä elää kaltaisellani tavalla? Miten voisin hallita stressiä sekä tunteitani, sekä muuttaa elämääni mielekkäämmäksi? Nykyään en näe tilanteelleni alkua enkä loppua, olen ihan hukassa sen suhteen mitä tehdä ja olen masentunut kaikista sairauksistani ja kivuistani jotka rajoittavat vielä liikkumistakin.
Nyt kaivattaisiin aikuisen neuvoa sillä tunnen tässä asiassa itseni ihan lapseksi. En hallitse tätä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Koitahan muuttaa elämäsi kertaheitolla uusiksi.Hae työ lähempää kotia ja tee sitä vähemmän,jos taloudellisesti vaan mahdollista.Jätä kaikki muut"kissanristiäiset"pois ja keskity itseesi ja mieheesi.Älä suostu juoksemaan yhteiskunnan oravanpyörässä!Olet nuori vielä.Älä riko itseäsi turhalla stressillä tai olet vanhempana varmasti työkyvytön.Oikein valoisaa kesää sinulle!!
Voi voi. Tässä taas suoritusyhteiskunnan uhreista joka on burnoutissa jo alle kolmekymppisenä. Sä olet todellisessa oravanpyörässä josta et muka pääse pois? No, odottele sitten rauhassa kunnes pamahtaa kunnolla ja olet hoidossa vuoden pari tekemättä mitään. Sittenhän sulla on aikaa pysähtyä miettimään mitä haluat elämältä ja kerätä elämän palaset uudelleen kasaan.
Mutta, jos haluat olla viksu, niin lopetat ennen kuin on liian myöhäistä. Eikö olisi kivempi vaihtoehto kuin maata hoidossa? Mikä helvetti sua pakottaa toimimaan noin? Siis kehosi on jo mitemmän aikaa yrittänyt sinulle kertoa, että hei haloo valopää koita pitää itsestäsi huolta. Syödä, nukkua, rentoutua. Nämä ovat elintärkeitä toimintoja ihmisen hyvinvoinnille ja jaksamiselle. Kuinka kauan aiot raiskata kehoasi vielä?? Se huutaa jo tuskissaan! Keho reagoi aina ensimmäisenä jatkuvaan stressiin, joten kuuntele kehoasi. Kyllä se lopulta sinut vie lopulliseen liikuntakyvyttömyyteen ja pakottaa sinut lepoon. Mutta haluatko mennä todellakin näin pitkälle?? Elät täysin mahdottamassa tilanteessa. Näin ei voi jatkua ja todellakaan KUKAAN ei elä näin, ja jos elää niin ei kauan. Kelle sun pitää näyttää että sä jaksat tän kaiken? Ei ketään kiinnosta ja itsensä burn outiin saattaminen ei todellakaan ole kenestäkään kunnioitettavaa toimintaa.
Sun on pakko oman terveytesi takia karsia töitä ja velvollisuuksia. Niin yksinkertaista se on. Pitääkö sinun muka jo tossa iässä saavuttaa kaikki kerralla?? Onko sulla kiire jonnekin?? Ennenaikaisesti hautaan vai?? Sinne sä olet menossa. Sä haluat vapaa-aikaa ja lomaa ja inhimilliset työajat. NO OTA NIITÄ!! Elämä on täynnä valintoja. Sä olet itse valinnoillasi päässyt nykyiseen tilanteeseen, ja nyt pitää valita uudelleen. Mikä sinulle on tärkeintä? Työt vai?? Jos haluat säilyttää elannon, niin hautaa oman bisneksen teko myöhemmäksi. Jos haluat oman bisneksen, jätä elantotyö ja keskity täysillä bisneksen perustamiseen. Varmasti saisit nopeammin firman pystyynkin. Ja mikäs se yhdistystoiminta on? Sano niille, ettet pysty täyttämään velvollisuuksia. Ota sairaslomaa. Kait sun terveys on tärkeämpi kuin joku saakelin yhdistys? Hä? Kyllä ne keksii jonkun tilalle ja jos ei keksi, niin se ei ole sinun ongelma. Et sä ole kuitenkaan korvaamaton.
Tää sun kirjoituskin on pelkkä hätähuuto. Sä tiedät sen itsekin. Näin et voi jatkaa. Valinta on sinun.
Tuo ei ole aikuisen elämää. Tiedän kokemuksesta, koska itselläni on samankaltaisia kokemuksia.
Aloitan tarinani alusta, yritän tiivistää ja toivon, että saat tästä apua.
Isäni on työnarkomaani. Hän on aina ollut pelkästään työssä kaikki viikot, ja arvottaa ihmiset täysin työn perusteella. Minulle isä hommasi työpaikan kun olin 14 vuotias. Viikolla kävin yläastetta ja pe-la yöt olin grillikioskilla töissä. Menin lukioon, opiskelin ja olin samalla työssä siellä grillikioskilla. Käytännössä minulla oli 14 ikävuodesta eteenpäin vapaapäivinä sunnuntait. Ei muuta. Lisäksi isäni oli alkoholisti ja hän joi kaikki viikonloput. Tämä tarkoitti sitä, että kun tulin (esim) la aamulla 6.00 töistä, heräsin klo 8.00 siihen, että isä huusi ja lauloi humalassa. Ja sama homma su aamulla.
Tätä jatkui niin kauan, että muutin pois kotoa ollessani 18 vuotias. Senkään jälkeen pelkkä opiskelu ei ollut mitään. Sitä ei laskettu työksi, sehän oli "vain" luennoilla istumista. Minulla oli jatkuvasti käynnissä sekä opinnot, että työsuhde. En tuntenut käsitettä vapaa-aika; minulle oli muun muassa käsittämätöntä mitä nuoret parikymppiset tekevät perjantai-iltaisin ja viikoloppuisin, jos eivät ole työssä.
Kaikki huipentui siihen, kun vihdoin 23 vuotiaana pääsin kouluun, johon olin todella halunnut jo pitkään. Opiskelin rankasti. Hankin itselleni heti kaksi työpaikkaa, joista toinen oli oman alan työtä (=kokemusta alalta) ja toinen työ toi leivän pöytään (opintotuki ei järin suuri ole). Sitäpaitsi, eihän opiskelu ollut mitään - istumista luennoilla! Lisäksi aktiivina "minut ylipuhuttiin" mukaan koulun järjestötoimintaan, ja huomasin että yksi luottamustoimeni johti siihen, että niitä oli lopulta neljä.
Kaksi vuotta painoin (entisen rankan historian päälle) opintoja, kahta työtä ja neljää luottamustoimea. Heräsin aamulla ja olin kotona n. 14-16 tunnin päästä. Nukkumaan ja aamulla taas ylös. Joka päivä. Sitä samaa.
Lopulta olin tilanteessa, jossa sinä nyt.
Tajusin, että en voi enää jatkaa. Pohdintojen jälkeen irtisanoin itseni työpaikasta (joka toi leivän pöytään), lopetin kaikki luottamustoimet, en jatkanut edes oman alan työtä kokemuksen takia.
Toipumiseen meni 1 1/2 vuotta. En tiennyt miten vapaa-aikaa käytetään. Olin rahaton. Aloin itkeä, kun joku sanoi minulle päivää. Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan (joka nyt hoidossa). Muisti palaili pätkittäin.
Nykyisin pelkään todella, että imeydyn putkeen takaisin. Pidän huolta siitä, että minulla on joka viikko AINAKIN yksi päivä, jolloin suunnitelmia ei ole yhtään. Tarkkailen läheisiäni, etteivät he väsy liikaa (:)). Mutta elossa ollaan!
Voimia! Et voi jatkaa noin.
Muuta pohjoisemmaksi! Muuta vaikka tänne Itä-Suomeen! Täältä et varmana löydä kuin korkeintaan yhden työn, minkä pitää kyllä yhdelle miehelle riittää! Ja kun on vain yksi työ, on aikaa muuhunkin. Simple as that!
Eihän tässä nyt mitään orjia olla. Sun on parempi hidastaa nyt, tai tosissaan alkaa ratkeemaan päässä. Aika harvassa on ne jotka jaksa tollasta kovin pitkään. Tää maa on täynnä tapauksia joissa ihminen romahtaa lopullisesti ja joutuu osastolle nukkumaan ja sairaslomalle vuodeksi pariksi.
Yrität ilmeisesti hakea hyväksyntää työllä ja niin kuin kerroit, et silti tunne saavasi sitä ja siks haluut vaan enemmän duunia. Se on ihan väärä tie.
Laatuaikaa toki voi saada lisää.
Yks hyvä keino stressin ja väsymyksen voittamiseen on urheilu. Katsoppas omasta kalenteristasi vapaa ilta. Ohops eihän sulla ole vapaita iltoja!!! Kroonista univajetta taas ei saa pois kuin nukkumalla.
Nyt ihan oikeesti hiljennä kierroksia. Siinä vaiheessa kun kone leikkaa kiinni, niin edessä on isompi remontti!
että elin tuollaista elämää ja sain pahan burn outin ja sen lisäksi masennuksen 24vuotiaana.Nyt siis pitkällä sairaslomalla,jonka aikana on ollut aikaa miettiä elämää ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.Olen hakemassa opiskelemaan alaa jota rakastan,ja aion irtisanoutua entisestä työstäni.Mutta tuo on vasta alkua,tulee vielä paljon upeita muutoksia =)
Elämä on liian kallisarvoista elää oravanpyörässä,elämän ja työn pitää olla mielekästä,että ehtii huomata ympärillään olevan kauneuden vaikka luonnosta,toisen hymystä tai vaan siinä hetkessä olemisesta.Harmi,että tällaista ymmärrän vasta nyt,tosi pahan uupumuksen koettuani.Vielä ei oo myöhäistä.Mieti onko ne työt tuon arvoisia vai pitäisikö alkaa karsia,koska takaan että terveytesi ei tuu tuota vauhtia pitkään kestämään.Hyviä jatkoja ja voimia sinulle.