En ole onnellinen parisuhteessani, mutten myöskään osaa lähteä. Rakastan miestä kyllä kovasti, mutten taida enää olla rakastunut häneen enkä vain ole tilanteeseemme tyytyväinen.
Rakkaus häntä kohtaan kuitenkin on syy siihen miksen osaa lähteä. Mietin jatkuvasti vain sitä että miten paljon lähtemiseni satuttaisi häntä, miten hän pärjäisi, mitä hänen elämälleen tapahtuisi, vihaisiko hän minua jne.
Olisi paljon helpompaa jos hän olisi ihan täysi kusipää tai jos minua ei kiinnostaisi pätkääkään hänen hyvinvointinsa. Mutta kun tilanne nyt vaan ei ole se.
Rakkaus häntä kohtaan kuitenkin on syy siihen miksen osaa lähteä. Mietin jatkuvasti vain sitä että miten paljon lähtemiseni satuttaisi häntä, miten hän pärjäisi, mitä hänen elämälleen tapahtuisi, vihaisiko hän minua jne.
Olisi paljon helpompaa jos hän olisi ihan täysi kusipää tai jos minua ei kiinnostaisi pätkääkään hänen hyvinvointinsa. Mutta kun tilanne nyt vaan ei ole se.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Rakastuminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa.
Rakastamisen eteen tehdään yhdessä töitä jotta suhde toimisi.
Kyllästyminen toiseen toisinaan on ihan normaalia ja usein ohimenevää.
Kyllähän ludem pistää nyt parastaan. Ensinnäkin, kyllähän sä olisit lähteny moneen kertaan, mutta sä tiedät ettei kannata kun mä löydän sut aina. Ikinä ei tule sitä päivää että annan sun olla jonkun muun kanssa ikinä. Minun olet ikuisesti
Sun käsitys parisuhteiesta on vaan sairaalloinen.
Kuvittelet että omistat ihmisen jonka kanssa olet mutta kun ketään ihmistä ei voi omistaa.
Eikä rakkaus ole sellaista että toinen ihminen pakotetaan siihen vaan asiat pitää tapahtua molempien yhteisestä tahdosta.
Ja jos toinen ihmine haluaa lähteä suhteesta , on hänellä siihen oikeus. Ketään ei voi pitää väkisin.
Jos sinä et selkeästi ole onnellinen teidän parisuhteessa niin siinä on kyllä ihan riittävästi syitä lähtemiseen. Ei kannata ajatella sitä, että mitä se toinen ihminen ajattelisi kun ajattele sitä omaa onnellisuuttasi ensisijaisesti vain ja lähde, koska lopun viimein elämässä vain sillä on väliä että sinä olet onnellinen. Kun omaa itseämme varten me tätä lopun viimein eletään ei ketään toista varten.
Voimia sinulle ja toivottavasti asiat järjestyvät sinun kannalta hyvin.
Kyllä sitoutuminen ja rakastaminen on sellainen asia johon aikuisen pitäisi satsata. Luuserit lähtee.
Hyvä lähteä ennenkö menee kihloihin tai naimisiin.
Et ole väärässä, tottakai siihen sitoutumiseen ja rakastamiseen pitää satsata. Mutta siinä vaiheessa kun olen suhteessamme ainut joka yrittää satsata niin en oikein enää tiedä mitä tehdä.
Sulle on joku muu !
No minusta perusonnellisuus tulee muusta kuin parisuhteesta, tarkoitan että se rakkaus sellainen piste iin päälle, tai jotain. Että jos se suhde nyt ei onnettomaksikaan tee, miksi sen turhan päiten lopettais, sehän voi siitä vielä petraantuu ajan kanssa. Ja siinä välillä tehdä muuta elämänlaatua parantavaa. Mutta ymmärrän toki, että jotkut elää enemmän ihmissuhteiden kautta elämäänsä, haluavat sitä rakastumisen tunnetta, mutta sehän on aika lyhyt ajanjakso, sarjamonogamiako sitten heidän heiniään, mene ja tiedä. Hyvinvointia voi lisätä myös tietoisuus, että tekee toisen elämästä parempaa.
No kun se nimenomaan tekee onnettomaksi. Olin ennen suhdetta täysin tyytyväinen elämääni, ja olen muilta osin tälläkin hetkellä.
Miten sen selittäisi, emme ole seurustelleet vielä kahtakaan vuotta, mutta mieheni seksi halut on loppuneet jo nyt. Seksiä saan siis ehkä kerran kuussa, joskus hieman enemmän joskus vähemmän. Elämme enemmän kuin hyvät ystävät, miinus että joudun kestämään hänen todella negatiivista elämän asennettaan, mököttämistä ja puhumattomuutta kun on huono päivä.
Hän ei välitä läheisyydestä ja vaikka olen sanonut että minä kaipaisin sitä, ja yrittänyt että jos kompromissina edes joskus voisimme vähän halailla tai olla lähekkäin mutta ei, kun hän ei tykkää. Sitten jos joskus vähän aikaa istuu lähellä tai halaa niin on heti perään että jaa jaa jaa riittää nyt jo, ootko nyt tyytyväinen jne.
Hän ei halua tehdä mitään, ei nähdä ketään, ja on ilmoittanut tyylillä että minun täytyy nyt sitten vain ymmärtää ja hyväksyä että hän viihtyy parhaiten kotona eikä tule lähtemään mihinkään... Koskaan... Piste. En ole kyllästynyt häneen, kuten sanoin, rakastan häntä. Mutta vihdoin näin aikuisena rakastan myös itseäni, enkä halua tuhlata omaa elämääni johonkin mikä ei tee onnelliseksi.
Jos hän edes hieman tulisi vastaan, jos hän ymmärtäisi että minullakin on halut ja tunteet. Mutta valitettavasti vaikka hän on kuinka ihana ja kiltti ihminen, niin on hän hyvin omaa napaansa tuijottavat mies. Hän ei tee mitään mitä ei itse vähääkään halua, ja vaatii aina että ymmärrän häntä mutta ymmärrystä ei koskaan tulee takasin päin.
Hmph, älä lähde. Keskity siihen, mitä sinulla on. Opettele rakastamaan, se kasvaa hyvää hedelmää.
Se rakastaminenhan tässä se ongelma onkin. Kun rakastan häntä valtavasti, vaikka hän tekee minut onnettomaksi. Minä rakastan ja rakastan ja annan ja annan. Mutta kovin vähän saan koskaan takaisin. Ilmeisesti kun hänen käsityksensä rakastamisesta on se ettei sen rakkauden eteen tarvi koskaan tehdä mitään.
Noin minäkin ajattelin. Yritin vaan kestää ja kestää, koska mies oli niin hyvä ja kunnollinen. Yritin loputtomasti ajatella niitä hyviä vuosia alussa. Kyselin välillä täältäkin neuvoa.
Niin vaan se ' kiltti ja kunnollinen' mies kävi käsiksi niin, että nyt on keskivaikea aivovamma.
Jos odottaa parisuhteeltaan sitä rakastumisen tunnetta, eikä rakastaminen tai yhteenkuuluvuuden tunne riitä, jäävät parisuhteet korkeintaan muutaman vuoden mittaisiksi. Siinä ei ole mitään pahaa että tekee niin. Elämä vaan voi olla aika kuluttavaa siten.
Ehkei olisi pitänyt mainita tuota rakastumisen tunnetta aloituksessa. Mutta kuten yllä kirjoitin niin suhteessamme on paljon ongelmia. Rakastaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne riittäisi mutta tuota jälkimmäistä ei juurikaan ole.
Ei tuo kyllä rakkaudelta kuulosta, enemmän sääliltä ja pelolta.
Jos vasta seurustelet, niin lähde. Oma onni on sitten kummiskin se, joka loppupeleissä ratkaisee. Ja jos ei ole lapsia niin lähde, jos oot onneton. Sitten kun on lapset, niin pitää miettiä muutakin kuin omaa onnea.
Ja sanon tän yli 20 vuoden avioliiton jälkeen. Nyt on helvetin vaikeata lähteä, kun menisi raha-asiat totaalisesti päin persettä ja lapsille olisi kaamean kova kolaus. Elämänlaatu heikkenisi edeltä mainittujen vuoksi niin paljon, että olisin vielä onnettomampi, kuin nyt tässä haaleassa suhteessa epäluotettavan ihmisen kanssa.
Seurustelu on sitä varten, että testataan onko ihmisestä elämänkumppaniksi. Kannattaa lähteä tuossa vaiheessa, kun se on vielä niin paljon helpompaa.
Jos hän ei halua tehdä eteesi mitään, rakkaus ei ole molemminpuolista, miksi ajattelet lähtösi satuttavan häntä? Parisuhteessa ei riitä, että toinen on tyytyväinen, vaan molempien pitää olla. Muutoin se ei toimi, eli eroaminen on suositeltavaa. Nyt hänen kylmyytensä satuttaa sinua. Jos hän haluaisi pitää sinut, tekisi hän jotakin sen eteen. Ja jos olet itse onneton, voitko tehdä hänet onnelliseksi? Jos hän voi olla tyytyväinen vaikka sinä kärsit, voiko hän mitenkään olla hyvä kumppani?
Kertomasi mukaan te kumpikin haluatte aivan eri asioita toisiltanne. Eiko tuo ole jo tarpeeksi hyvä syy laskea toinen menemään ja etsimään puolisoehdokas joka vastaa enemmän asettamianne tavoitteita.
Voit rakastaa miestä kuunes muutut sisniseksi, mutta tuo ei poista tosiasiaa että hän ei ole sitä mitä haet kumppaniltasi.
Miksi et lakkasi kiusaamasta häntä ( ja päinvastoin- sallit hänen piinaavan sinua)?
Parasta todellakin on antaa hänelle tilaisuus etsiä omanlaisensa puoliso. Ilman mitään mutkun mutkun mutkuja.
Suhde jossa toinen antaa ja antaa ja toinen vain ottaa mutta ei anna mitään takaisin ei koskaan voi olla onnellinen. eikä terve.
Tunnut olevan läheisriippuvainen. Tuolla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Terveen rakkaussuhteen on määrä tyydyttää turvallisuuden, varmuuden, intohimon, ja läheisyyden tarpeemme. Terve rakkaussuhde perustuu osapuolten väliseen tasapainoon. Molempien on voitava tuntea ja antaa turvallisuutta. Molempien on voitava ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan.
Oikea aito rakkaus on jakamista, saamista ja antamista.
Keskusteluapu olisi kohdallasi paikallaan.
Jaa itse en osaa sanoa asiaan oikeen mitään parisuhteessa ollut 6 vuotta putkeen ikää 29 vuotta 22 vuotiaasta saakka seurustellut saman naisen kanssa. asunut 5 vuotta yhdessäkin. kyllä se arki tulee vastaan kaikille ja sellainen voimakkain ihastumisen tunne katoaa ajanmittaan ei se rakkaus jne ole ihan samanlaista kuin se alkuhuuma on koskaan ja me ollaan sentään vielä melko nuori pariskunta minä 29 emäntä on 4 vuotta nuorempi oli 19 kun alettiin seurustella. Mutta jos tutnuu pahalta niin kai voit lähteäkkin. Meillä molemmilla mulla ja emännällä uskonnolliset perheet taustalla vaikka ei itse ehkä ollakaan kovin uskonnollisia niin sellainen kasvatus kummallakin se saataa vaikuttaa siihen ajatusmalliin että periaateessa jos parisuhteeseen menee niin helposti ei saa luovuttaa.
Mutta joo en tiedä oletko eronnut jo ensin kannataisi puhua asiasta aivan suoraan kumpanillesi ei vihjailuja vaan sanoa suoraan mitä toivoisit häneltä ja ehkä kysyä mistä ongelmat johtuvat meillä suora puhe toimii