Ongelmani on se, että en ole enää ihastunut saatikka sitten rakastunut keneenkään teini-iän jälkeen. Silloin aloin seurustelemaan tämän rakkauden kohteeni kanssa ja olimme yhdessä kolme vuotta. Tottakai ihastuminen ja kaikki muuttuu iän myötä, mutta minua alkaa jo kyllästyttämään tämä yksinolo, jonka oikeastaan saan itse aikaan. Haluaisin pystyä seurustelemaan miehen kanssa joka on hyvä minulle, jonka kanssa on mukavaa yms, mutta en pysty en.. Odotan edelleenkin niitä suuria tunteita. Kerran päätin tosissani yrittää ajatella "aikuismaisemmin" ja kolme kuukautta tapailin mukavaa miestä. Ei mitään tunnetta vatsanpohjassa, ei minkäänlaista huumaa. Kyllä tietysti tietyssä iässä alkaa ajatella myös enemmän järkevästi kuin tunnepohjalta, esim voisiko toisen kanssa hankkia lapsia, millaista olisi arki jnejne. Mutta en minä voi harkita mitään ellen ole oikeasti ihastunut/rakastunut. Melkein joka yö itken itseni uneen koska haluaisin niin kovasti rakastaa ja olla rakastettu. Silti itse pilaan kaiken, vaikka eihän tunteille mitään voi. Onko muilla samoja ongelmia?
Pitäisikö tyytyä mukavaan?
levoton sielu
5816
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eihän sitä tietenkään kannata ruveta seurustelemaan vain seurustelun vuoksi. Mitä hyötyä siitä toisesta silloin olisi ? Okei vuokran voit maksaa puoliksi, saat seuraa, seksiä ja spermaa.
Mutta vuokran puolittamisesta ei ole mitään iloa jos toinen alkaa käydä hermoille ja yhteisasuminen ei kivaa. Jos ei ole tarpeeksi yhteistä ja yhteenkuuluvuutta niin seuraakin alkaa hakemaan enempi kavereista. Seksi ei tunnu paljoo miltään tai vähenee olemattomiin jos mukana ei ole tarpeeksi tunnetta ja säpinää. Ja onpas kiva saada lapsia parisuhteeseen jossa ei kukoista rakkaus.
Lopulta käy niin, että kaunistatte omalta osaltanne vain avioierotilastoja. Sitten pääseekin isompi ja pidempi itku.
"Melkein joka yö itken itseni uneen koska haluaisin niin kovasti rakastaa ja olla rakastettu."
Eli haluat nimenomaan rakkautta. Järkiseurusteluun ryhtymisellä et sitä voi saada. Odota siis sitä rakkautta. Maltti on valttia ja ahkeruus palkitaan tässäkin asiassa. Odottamisajan voit käyttää itsesi rakastamiseen, hemmotteluun, elämästä nauttimiseen, silmien aukipitämiseen, hymyilemiseen :).
Tietty ihan alussa ei kannata olla toisia kohtaan liian kriittinen, valikoiva. Miehet ei välttämättä osaa heti ensitreffeillä tuoda sitä omaa kultaista mahtavaa persoonaansa esille. Eli näin miehenä sanon, että naisetkin vois löytää sen rakkauden nopeammammin kunhan malttaisivat ja hyväksyisivät sen, että rakkaus tulee heti ensisilmäyksellä.
Anna siis miehelle alussa aina kolmas mahdollisuus, niin mahikset rakkauden löytymiseen paranevat :). Tietty suhkot nopeasti sen toteaa onko vaiko eikö siinä jotain.
Itsellä ei ole ollut mitään suhteita, koska en ole sopivaan naiseen koskaan törmännyt. Teini-iässä ihastuin pari kertaa, sen jälkeen on ollut ihan kuollutta. No, oli mulla tosin aiemmin itsetunnon kanssa myös aikalailla ongelmia, että nekin tietysti vaikutti yksinelelyyn.
Nykyään on itsetunto ihan ok, mutta eipä silti ole (iki)sinkkuilu loppunut. En vaan yksinkertaisesti ole ikinä tavannut sellaista naista, että haluaisin tehdä mitään lähempää tuttavuutta. Itse en biletä ollenkaan (raitis/savuton), niin tietysti tapaan naisia varmasti vähemmän kun keskiverto suomalainen. Toisaalta, eipä voisi vähempää kiinnostaa alkoholia liikaa nauttiva ja/tai tupakoiva nainen, että sikäli en menetä mitään. ;)
Niin, pointti kait oli, että ei kannata aloittaa suhdetta, jos ei ole ihan oikeasti ihastunut. Yksinelelyssä on kuitenkin myös paljon hyviä puolia. Säälittävimpiä on sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty elämään yksin muutamaa kuukautta pidempään. Tuollanen käytöshän johtaa vaan siihen, että tulee hirveä määrä lyhyitä suhteita, eikä varmasti tee henkisesti hyvää.
...että puolet avioliitoista suomessa päättyy eroon? No juuri siksi, että suurin osa ihmisistä tyytyy seurusteluun seurustelun vuoksi. Kovinkaan moni ei hae sitä suurta tunnetta niin kuin minä ja sinä vaan seurustelevat, koska se on "järkevää". En voi käsittää tämmöistä. Olen itsekin joskus kokeillut samaa kuin sinä, eli tapaillut ihmistä, joka on ollut kaikin puolin hyvä, mutta jota kohtaan ei juurikaan tunteita ole ollut. Sitten viime kesänä tapailin naista, johon olisin voinut vaikka rakastua. Sen jälkeen havahduin ja tajusin minkälaisen tunteen haluan tuntea naisen kanssa. Minä mieluummin odotan vaikka koko elämäni sitä oikeaa tunnetta kuin tyydyn vähempään mitä haluan.
joskus se odottaminen on vain äärimmäisen vaikeaa. Mikset sitten saanut mahdollisuutta rakastua tähän naiseen?
...tapasimme "huonoon" aikaan. Hän oli juuri eronnut muutaman vuoden avoliitosta ja halusi "aikaa itselleen". Tai siis tapasimme oikeastaan jo silloin kun hän vielä seurusteli, mutta aloimme tapailla vasta eron jälkeen. Tiedän, on kliseistä kuulla jonkun sanovan tarvitsevan aikaa itselleen, mutta varmasti se oli hyvin totta. Itsekin olen ollut samassa tilanteessa. Neuvoni sinulle odotteluusi on, että täytä vapaa-aikasi kavereilla ja harrastuksilla ja sellaisilla asioilla, joita et välttämättä ehtisi (ainakaan yhtä hyvin) tehdä parisuhteessa.