Rankkoja kertomuksia tällä palstalla.
Itse olen lyönyt kerran pikkusiskoani, avokämmenellä, kun hän sen oikeasti ansaitsi. Olimme noin 9-vuotiaita. Säikähdin tekoani ja asia puitiin.
Mutta miksi mies lyö?
Itsellä asiat näennäisesti hyvin. Vaimo, ura, varallisuutta, jne. Välillä tulee vain tulee turhauttava tunne, että elämä valuu pois, eikä saa mitään kunnollista aikaiseksi. Vaimoani en ole koskaan lyönyt, eikä ole ollut edes lähellä, vaikka vaimo on pari kertaan lyönyt minua riidan jatkeeksi. Riitoja todella harvoin, itse helpotan oloa silloin tällöin viinalla.
Silti "ymmärrän" vaikka en suvaitse miehiä, jotka lyövät vaimoaan / tyttöystäväänsä. Miehen rooli on edelleen olla perheenpää ja elättää perheensä. Entäpä jos tuo ei millään onnistu nyky-yhteiskunnassa. Mies purkaa aluksi turhautumista viinaan. Vaimo nalkuttaa enemmän ja enemmän. Itsetunnon rippeet hukkuvat yhä syvemmälle. Tulee viimeinen piste. Olet mies ja haluat näyttää miehisyytesi. Ainakin saat pidettyä akkasi kurissa. Nainen räksyttää kuin koira ja iskee sanan säilää syvälle sieluun. Viimeinen keino millä voit ottaa homman haltuun on fyysinen väkivalta.
Jos otat tuon askelen inhoat itseäsi, mutta samalla otat tilanteen haltuun. Olet mies. Käytät fyysistä ylivoimaasi ja palautat itsesi pelolla perheen pääksi. Nainen tajuaa paikkansa ja mies lunastaa epäonnistumiensa kautta menetetyn paikkansa perheenpääksi, edes hetkeksi. Tämä hetki kestää sekunteja.
Hetken huuma haihtuu ja mies tajuaa mitä on tehnyt. Inho ja häpeä korvaa tuon hetkeksi saavutetun valta-aseman. Häpeätila kestää, minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja ja kuukausia. Häpeää torjumaan juodaan lisää viinaa. Mies vajoaa syvemmälle. Nainen ilmaisee halveksuntaa. Tilanne kärjistyy. Täytyy taas hetkeksi "palauttaa normaali kunnioituksen ilmapiiri" Otan käyttöön viimeisen keinon ja siispä käytän väkivaltaa. Satutan rakastamiani ihmisiä ja piiri pieni pyörii.
Kehä kiertää itseään. Kunnes nainen kuolee tai jättää väkivaltaisen miehen.
Mitä koetin sanoa. En tiedä. Mutta emme ole onnellisia nykyään. Mitä ratkaisuksi? Molemminpuolista keskustelua, ongelman tunnustamista ja molemminpuolista kunnioitusta. Mutta toisaalta miten palauttaa surkimuksen kunnioitus, joka on käyttänyt viimeistä keinoaan, fyysistä ylivoimaansa, hyväksi? Lienee mahdoton yhtälö.
Elämä on synkkää.
Onneksi en ole vielä lyönyt. Enkä toivottavasti koskaan lyö.
Itse olen lyönyt kerran pikkusiskoani, avokämmenellä, kun hän sen oikeasti ansaitsi. Olimme noin 9-vuotiaita. Säikähdin tekoani ja asia puitiin.
Mutta miksi mies lyö?
Itsellä asiat näennäisesti hyvin. Vaimo, ura, varallisuutta, jne. Välillä tulee vain tulee turhauttava tunne, että elämä valuu pois, eikä saa mitään kunnollista aikaiseksi. Vaimoani en ole koskaan lyönyt, eikä ole ollut edes lähellä, vaikka vaimo on pari kertaan lyönyt minua riidan jatkeeksi. Riitoja todella harvoin, itse helpotan oloa silloin tällöin viinalla.
Silti "ymmärrän" vaikka en suvaitse miehiä, jotka lyövät vaimoaan / tyttöystäväänsä. Miehen rooli on edelleen olla perheenpää ja elättää perheensä. Entäpä jos tuo ei millään onnistu nyky-yhteiskunnassa. Mies purkaa aluksi turhautumista viinaan. Vaimo nalkuttaa enemmän ja enemmän. Itsetunnon rippeet hukkuvat yhä syvemmälle. Tulee viimeinen piste. Olet mies ja haluat näyttää miehisyytesi. Ainakin saat pidettyä akkasi kurissa. Nainen räksyttää kuin koira ja iskee sanan säilää syvälle sieluun. Viimeinen keino millä voit ottaa homman haltuun on fyysinen väkivalta.
Jos otat tuon askelen inhoat itseäsi, mutta samalla otat tilanteen haltuun. Olet mies. Käytät fyysistä ylivoimaasi ja palautat itsesi pelolla perheen pääksi. Nainen tajuaa paikkansa ja mies lunastaa epäonnistumiensa kautta menetetyn paikkansa perheenpääksi, edes hetkeksi. Tämä hetki kestää sekunteja.
Hetken huuma haihtuu ja mies tajuaa mitä on tehnyt. Inho ja häpeä korvaa tuon hetkeksi saavutetun valta-aseman. Häpeätila kestää, minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja ja kuukausia. Häpeää torjumaan juodaan lisää viinaa. Mies vajoaa syvemmälle. Nainen ilmaisee halveksuntaa. Tilanne kärjistyy. Täytyy taas hetkeksi "palauttaa normaali kunnioituksen ilmapiiri" Otan käyttöön viimeisen keinon ja siispä käytän väkivaltaa. Satutan rakastamiani ihmisiä ja piiri pieni pyörii.
Kehä kiertää itseään. Kunnes nainen kuolee tai jättää väkivaltaisen miehen.
Mitä koetin sanoa. En tiedä. Mutta emme ole onnellisia nykyään. Mitä ratkaisuksi? Molemminpuolista keskustelua, ongelman tunnustamista ja molemminpuolista kunnioitusta. Mutta toisaalta miten palauttaa surkimuksen kunnioitus, joka on käyttänyt viimeistä keinoaan, fyysistä ylivoimaansa, hyväksi? Lienee mahdoton yhtälö.
Elämä on synkkää.
Onneksi en ole vielä lyönyt. Enkä toivottavasti koskaan lyö.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Paska itsetunto pistää miehen lyömään. Ja se että on pakko yrittää olla jotenkin mies, vaikka miesmäistä se vähiten on karata muijan kimppuun. Sitä mieltä mä olen.
Toivottavasti sun ei tosiaan tartte turvautua lyömiseen. Lyöjiä on riittävästi. "Noku ei se totellu niin näytin sille kaapin paikan".
Muistakoon kaikki miehet, että nykynaisen paikka EI OLE nyrkin ja hellan välissä ja miehen jalkovälissä ottamassa poskeen vaan töissä ja lasten elättäjänä siinä missä mieskin. Ei ole mitään selitystä sille miksi mies lyö, edes takaisin. Ainoastaan hysteerinen kohtaus kun toista ei saa rauhoittumaan. Siinä avari on ok, jokseenkin.
Mistä Miehen mä löytäisin, joka ei löisi?
Sellasta.
Kirjoituksessasi on paljon totuutta. Ja lyömistä ei pidä hyväksyä KOSKAAN. Mutta täytyy mennä vähän pinnan alle. Itsekin olen "vakavasti" turpaani saanut.
Naisen paikka on nykyisin selkeästi perinteisen miehen reviirillä, mm. työyhteisöissä. Mutta missä on miehen paikka? Uskallan väittää, että nykymies on melko lailla hukassa. Siinä meille kaikille pohtimista.
Missä on hänen paikkansa? Mitä me häneltä odotamme? Sopeutumista? "Elä kuin nainen: tee ruokaa, siivoa, hoida lapsia, käy vanhempainillassa, huolehdi ulkonäöstäsi, ole romanttinen...jne." Ja kaiken tämän sopeutumisen jälkeen: muista käyttäytyä kuin MIES?
Oli mukava lukea miehen pohdiskeluja asiasta. Minun mieheni ei pohdi. kaikki on niin pirun mustavalkoista. Kiukuttelee kun en puhu, mutta uhkailee vetää turpaan tai huutaa mut hiljaiseksi, jos yritän jutella asioista. Huom. olen asiallinen omien lasten ja sivullistenkin mielestä. Miehenikin on pidetty niissä piireissä, jotka eivät sivua kotielämäämme. Hän purkaa kaikki huonot olonsa, turhaumansa, huonon itsetuntonsa minuun.
Olen yrittänyt tukea häntä, olen hellä ja huomaavainen, mutta mikään ei riitä. Juuri eilen olin pitkällä kävelylenkillä ja pohdiskelin asioita. Avioero kävi vahvana mielessä, sillä minulla ei ole sananvaltaa yhtään, edes mielipiteeni sanomiseen loppuun. Arvaa mitä se tekee minun itsetunnolleni. Vieraiden ihmisten kanssa olen tosi arka ja varovainen ja vasta äskettäin olen tajunnut, että osa syy on se, etten koskaan ole saanut sanottua asioitani loppuun, saati keskustellut mistään kunnolla mieheni kanssa, ja hän ei pidä siitä että meillä hyppii vieraita tai minä vierailen liikaa muiden luona.
Tiedän, että minussa itsessänikin on vikaa. Mutta lievän väkivallan, ja sen pelon, ja henkisenväkivallan alla olen vuosien saatossa nujertunut harmaaksi hiireksi. Perustin kodin jo nuorena, eikä minulla ole juuri ollut muita mies suhteita ennen avioliittoa. Pelkään, ettei ketään edes minua huoli, tai sitten joudun taas jonkun alistavan ihmisen valtaan. Inhoan itseäni.
Onneksi lapsemme ovat tosi fiksuja, mutta kyllä heillekkin varmasti jotain traumoja on jäänyt.
Niin, siitäkin kannan syyllisyyttä hautaan asti.
Hiljennyn ja toivon voimia selvitä tästä ilman katkeruutta, ja että tulevaisuudessa voisin auttaa muita.
Jokainen on oman onnensa seppä, sanoo sananlasku.
Sinäkin voit ottaa oman elämäsi ohjat omiin käsiisi askel kerrallaan. Se vaatii tahtoa, rohkeutta ja hippusen julmuuttakin. Eihän mitään voi rikkoa tai hajottaa ellei kykene olemaan hiukan julma.
Moni pelkää juuri sitä osaa itsessään, sitä, joka taatusti satuttaa ja vihastuttaa "vastapuolta". Mutta ei mitään tapahdu ellei ihminen kykene muuttamaan itseään, omia kaavojaan ja toimintamallejaan. Niiden muokkaamisesta se muutos käynnistyy.
Jokaisella on oikeus onnellisuuteen, tasapainoiseen elämään ja rakkauteen. Joskus niiden oikeuksien puolesta täytyy uskaltautua taistelemaan. Sinä olet itsesi paras ystävä, älä siis missään nimessä hylkää itseäsi. Toivottomuus on ihmismielen pahin vihollinen.
Uskalla tukeutua lähimpiisi. Tulet tarvitsemaan tukiverkkoa jos/kun päätät lähteä parisuhteesta uudelle polulle yksin.
Jäsensit mielestäni aika osuvasti hakkaajan järjenjuoksua. Tuntuukin siltä, että nykyihminen on todellisessa kriisissä omien rooliensa kanssa. Niin mies kuin nainenkin.
Entisaikaiset käytösmallit ja roolit eivät oikein istu nykyelämään eivätkä ole enää mitenkään oikeutettuja, niin kuin ehkä vielä jokin aika sitten.
Imisen elämään on tullut ihan uudenlaisia paineita, joiden kestäminen panee hermot koetukselle. Kaikesta kärsii eniten se lähin ihmissuhde.
Ihan viisasta pysähtyä miettimään asioita silloin tällöin eikä vain ajelehtia tunteiden ja ajatusten sekamelskassa. Toiset taas analysoivat kaikkea jo liiankin tarkkaan ja sekoavat itsekin omiin teorioihinsa.
Tosi on, että lyöminen tai haistattelu eivät kuulu rakkaussuhteeseen. Ne kielivät kunnioituksen puutteesta ja itsetunto-ongelmista puolin ja toisin, sillä hakkaaja tarvitsee hakattavan ja haukkuja haukuttavan, muutenhan sellaiset teot eivät onnistuisi käytännössä.
Toi "nainen nalkuttaa" homma ihmetyttää. Mieheni aloittaa nalkutuksen heti kun kotiin pääsee ja aiheena on esim. raolleen jäänyt kaapinovi tai kenkätelineestä tippunut kenkä. Päissään sitten hakkaa ja huorittelee. Tykkää musta vissiin täpöillä.
ja keskipäivälläkin, jos sattui kotona olemaan. Nyt kun olen päässyt eroon ihan ihmettelen miten vuosikausia jaksoin sitä koiranelämää. Ei se nalkuttamisesta se raivo ainakaan siinnyt, vaan hänen omista synkistä sisuksistaan.
Ja sinulle "harmaa hiiri", arvaapa mikä on nyt ainoa harmittelunaiheeni? Etten lähtenyt jo paria-kolmea vuotta aiemmin läiskimään! Sitä mietin päivittäin, en suinkaan sitä että viimeinkin sain repäistyä (ja lapset) irti tuosta kotihelvetistä!
Nyt vasta näen, miten täydellisen alistettu olin, minä kouluja käynyt ihminen, jolla järkeä pitäisi olla aivan riittämiin. Tuntuu ihan kummalliselta, että alistuin ja siedin sitä kaikkea! Pelko piti paikoillaan, mutta ero on edennyt alun kauheuden jälkeen ihan ok!
Hanki itsellesi tukijoukkoja ja lähde elämään ihmisen elämää, ei koiran!
Hei!
Osasitpa hienosti analysoida tuon väkivallan dynamiikan. Näinhän se juuri toimii ja menee. Pahoinpitelijän suurin ongelma on huono itsetunto: kun sanat eivät riitä, otetaan väkisin valta. Tärkeätä olisi tätä kommunikointitaitoa opettaa tuleville ja nykyisille polville. Mutta kuka ehtii? Toivottavasti hyvinvointiyhteiskunnassa pahoinvoivat heräävät ajoissa, ennenkuin täytyy ottaa kättä pidempää avuksi!?
enää onneksi perheen pää, eikä mielestäni kuulukaan olla. Kyllä parisuhteessa kuuluisi olla kaksi tasa-arvoista toisiaan kunnioittavaa aikuista, jotka pystyvät sopimaan asioista ja neuvottelemaan niistä ilman nyrkkien käyttöä. Sehän on kuin kolmevuotiaat hiekkalaatikolla. Ei mitään perheen pää- meininkiä enää nykyaikana. Kiitos.
seurannut tätä keskustelua mielenkiinnolla ja pahasti näyttää siltä ettei mies ole muuta kuin välttämätön paha lastensaannin takia. toki väkivalta suhteessa (tai missä tahansa siis) on väärin, muttei pidä miehiltä vaatia tasa-arvoa jos ei ymmärrä mitä se tuo tullessaan. toisaalta en valitse itselleni miesmäistä naista edes aatteiltaan.. meillä on tietyt roolit ja siksi meidät on luotu erillaisiksi. naiset taitaa haluta hempeän kotisiivoojattaren puolisokseen? älkää ajako miehiä nurkkaan se on paha paikka....