Kirotut säärikarvat, kirotut pakotetut ihanteet.
Heippa. Nyt olisi asiaa niistä traagisenkuuluisista ja tuhovoimalla jatkuvasti, kaikkialla ja pakonomaisesti irti revittävistä ja revityistä ihokarvoista, tarkemmin sanottuna säärikarvoista. Olen nainen. Olen jo itse niin pitkällä karvaprosessissani, että intiimialueen karvat ja kainalokarvat eivät ole mikään juttu minulle. Paitsi kiva ja seksuaalinen juttu. Saavat kasvaa aivan vapaasti. Eiväthän ensin mainitut edes näy julkisesti (paitsi tietty rannalla, jos bikinirajasta vähän tursuaa) ja kainalokarvat, no ne nyt vain ovat mielestäni seksikkäät, kuten intiimialueen karvatkin, jos ihminen vain on puhtaanraikas. Mutta. Säärikarvat. Niitä kirottuja karvoja ei näy missään ikinä. Siis naisilla. Ainakaan semmoisia kunnollisia näkyviä tummia säärikarvoja. Totuushan on käsittääkseni se, että suurella osalla naisista on aivan näkyvät säärikarvat. Itse en ole tumma enkä vaalea, vaan jotain siltä väliltä. Hiekanruskeahiuksinen. Mutta säären puoleenväliin asti kasvaa hyvin tummaa, nilkoissa oikeastaan aika mustaa, jopa jonkun verran paksua, oikeaa kunnon karvaa. Eli jos annan niiden liehua vapaasti, niin nehän liehuvat ja näkyvät.
Tiedän, että kaikilla naisilla on säärikarvat, toisilla hyvin vaaleat ja olemattomat, mutta melkoisen monilla myös ihan tummat ja paksut. Mutta ylhäältä päin on yhteiskunta, media, mainosmaailma, kulttuuri ja yleinen kulttuurinen ihanneverkosto luonut meille sellaisen karvafobisen julkean maailman, että kaduilla ei oikeastaan ikinä näe yhden yhtä naista, jolla olisi ainakaan pistemäistä sänkeä tai olematonta näkymätöntä haituvaa enempää säärikarvoja. Minua ahdistaa ja v'**uttaa aivan suunnattomasti, että suuri osa naisista ei edes itse tiedä, millaiset karvat heillä jaloissa kasvaa (koska ne revitään uskoakseni aina pois ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla ihosta maailmaa kurkata) ja miehet taitavat valtaosin luulla, että kaikkien naisten jaloissa kasvaa jotain olematonta vaaleaa haituvaa. Minäpä kerron kaikille totuuden: Se on maailmanluokan vale. Naiset ovat karvaisia. Karvaa on joka paikassa, kuten miehilläkin ja vaikka paljon on vaaleaa ja hentoa karvaa naisilla niin eivät taida karvaiset naiset olla mikään vähemmistö. Naisella ei ole todellakaan automaattisesti mitään hirsutismia, vaikka hänellä olisi paljon karvoja. Mutta moni nykynainen joutuu niin itsestään paniikissa luulemaan, koska missään ei meinaa karvan karvaa nähdä ainakaan ilman mitään sensaatiouutisotsikoita: ”Katsokaa, NAISELLA ON HERRAN PIEKSUT KARVAT!!” Ja väittäisin, että jos naisella kasvaa paksu ja komea, ja täten yleisesti arvostettava ihailtu hiuspehko, niin sitä karvaa on useimmissa tapauksissa muuallakin. Yksi sana: Ristiriita.
Minä olen viimein uskaltanut kasvattaa säärikarvat ja käydä niiden kanssa jopa pari kertaa julkisella paikalla, mutta nyt ne alkavat olla sen verran pitkät, että pelkään antavani pian periksi ja ajavani ne pois. Ihan vain siksi, että en kyllä kestä, jos minua jatkuvasti tuijotetaan kaduilla ja kaupoissa, kuten jo kerran kävi ja tuijottaminen tapahtuu nimenomaan ajatellen, että olen miesmäinen ja ällöttävä. Olen varmaan tämän kaupungin puhtain ihminen ja nättikin, ja itsetuntoni on vanhemmiten tullut aika hyväksi, mutta kyllä naista syö, jos on koko kaupungin ainoa naiskarvajalka ja miehet eivät enää näe naisena ja kuvittelevat minun olevan jotenkin poikkeava, vaikka oma tyttöystävä saattaa olla paljon karvaisempi kuin minä, mutta täysin sheivauksen lumoissa. Tämä minun karvaprojektini helpottuisi huomattavasti, jos edes yksi ihminen olisi säärikarvoineen tukenani, kulkemassa rinnallani ja voisimme liihottaa yhdessä karvajalkoinemme kapinoimassa tätä kummallista ja ilkeämielistä kauneusihannetta vastaan. Ja vieläpä semmoinen huomio, että näen itsekin säärikarvani rumina. En enää kaikenaikaa järkyttävinä ja sietämättömän ällöttävinä, kuten aluksi kun niitä kasvatin, olenhan jo tottunut. Mutta edelleen näen ne rumina.
Huomautanpa vielä seuraavaa: Minuun mainonnan ja ihanteiden välityksellä koko elämäni ajan syötetty karvapakkoajatusmalli on mielestäni mitä suurin vääryys. Naisten säärikarvat eivät kuitenkaan ole mikään luonnon poikkeama, vaan aikuisen sukukypsän naisen luonnon suoma varttumisen merkki. On käsittämätöntä, että meille on syötetty niin paljon karvattomia naisihanteita ja karvafobiaa, että me olemme alkaneet nähdä naisen säärikarvat (ja muut määrätyt karvat) inhottavina. En oikein usko, että osaisin hävetä ja rumina nähdä säärikarvojani, jos olisin elänyt koko ikäni jossain karvajalkaisessa luonnonheimossa ilman mainos ja mediakuvastoa. Kirottua. Ahdistaa. Haluaisin oppia rakastamaan, tai edes näkemään täysin neutraaleina säärikarvani ja haluaisin olla ihmisten, myös miesten silmissä naisellinen nainen. Eikai kukaan ihminen halua olla halveksittu.
Terveisin: En tiedä ärsyttääkö, ahdistaako, raivostuttaako, pelottaako, kauhistuttaako vai v niin kuin veettääkö enemmän
Heippa. Nyt olisi asiaa niistä traagisenkuuluisista ja tuhovoimalla jatkuvasti, kaikkialla ja pakonomaisesti irti revittävistä ja revityistä ihokarvoista, tarkemmin sanottuna säärikarvoista. Olen nainen. Olen jo itse niin pitkällä karvaprosessissani, että intiimialueen karvat ja kainalokarvat eivät ole mikään juttu minulle. Paitsi kiva ja seksuaalinen juttu. Saavat kasvaa aivan vapaasti. Eiväthän ensin mainitut edes näy julkisesti (paitsi tietty rannalla, jos bikinirajasta vähän tursuaa) ja kainalokarvat, no ne nyt vain ovat mielestäni seksikkäät, kuten intiimialueen karvatkin, jos ihminen vain on puhtaanraikas. Mutta. Säärikarvat. Niitä kirottuja karvoja ei näy missään ikinä. Siis naisilla. Ainakaan semmoisia kunnollisia näkyviä tummia säärikarvoja. Totuushan on käsittääkseni se, että suurella osalla naisista on aivan näkyvät säärikarvat. Itse en ole tumma enkä vaalea, vaan jotain siltä väliltä. Hiekanruskeahiuksinen. Mutta säären puoleenväliin asti kasvaa hyvin tummaa, nilkoissa oikeastaan aika mustaa, jopa jonkun verran paksua, oikeaa kunnon karvaa. Eli jos annan niiden liehua vapaasti, niin nehän liehuvat ja näkyvät.
Tiedän, että kaikilla naisilla on säärikarvat, toisilla hyvin vaaleat ja olemattomat, mutta melkoisen monilla myös ihan tummat ja paksut. Mutta ylhäältä päin on yhteiskunta, media, mainosmaailma, kulttuuri ja yleinen kulttuurinen ihanneverkosto luonut meille sellaisen karvafobisen julkean maailman, että kaduilla ei oikeastaan ikinä näe yhden yhtä naista, jolla olisi ainakaan pistemäistä sänkeä tai olematonta näkymätöntä haituvaa enempää säärikarvoja. Minua ahdistaa ja v'**uttaa aivan suunnattomasti, että suuri osa naisista ei edes itse tiedä, millaiset karvat heillä jaloissa kasvaa (koska ne revitään uskoakseni aina pois ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla ihosta maailmaa kurkata) ja miehet taitavat valtaosin luulla, että kaikkien naisten jaloissa kasvaa jotain olematonta vaaleaa haituvaa. Minäpä kerron kaikille totuuden: Se on maailmanluokan vale. Naiset ovat karvaisia. Karvaa on joka paikassa, kuten miehilläkin ja vaikka paljon on vaaleaa ja hentoa karvaa naisilla niin eivät taida karvaiset naiset olla mikään vähemmistö. Naisella ei ole todellakaan automaattisesti mitään hirsutismia, vaikka hänellä olisi paljon karvoja. Mutta moni nykynainen joutuu niin itsestään paniikissa luulemaan, koska missään ei meinaa karvan karvaa nähdä ainakaan ilman mitään sensaatiouutisotsikoita: ”Katsokaa, NAISELLA ON HERRAN PIEKSUT KARVAT!!” Ja väittäisin, että jos naisella kasvaa paksu ja komea, ja täten yleisesti arvostettava ihailtu hiuspehko, niin sitä karvaa on useimmissa tapauksissa muuallakin. Yksi sana: Ristiriita.
Minä olen viimein uskaltanut kasvattaa säärikarvat ja käydä niiden kanssa jopa pari kertaa julkisella paikalla, mutta nyt ne alkavat olla sen verran pitkät, että pelkään antavani pian periksi ja ajavani ne pois. Ihan vain siksi, että en kyllä kestä, jos minua jatkuvasti tuijotetaan kaduilla ja kaupoissa, kuten jo kerran kävi ja tuijottaminen tapahtuu nimenomaan ajatellen, että olen miesmäinen ja ällöttävä. Olen varmaan tämän kaupungin puhtain ihminen ja nättikin, ja itsetuntoni on vanhemmiten tullut aika hyväksi, mutta kyllä naista syö, jos on koko kaupungin ainoa naiskarvajalka ja miehet eivät enää näe naisena ja kuvittelevat minun olevan jotenkin poikkeava, vaikka oma tyttöystävä saattaa olla paljon karvaisempi kuin minä, mutta täysin sheivauksen lumoissa. Tämä minun karvaprojektini helpottuisi huomattavasti, jos edes yksi ihminen olisi säärikarvoineen tukenani, kulkemassa rinnallani ja voisimme liihottaa yhdessä karvajalkoinemme kapinoimassa tätä kummallista ja ilkeämielistä kauneusihannetta vastaan. Ja vieläpä semmoinen huomio, että näen itsekin säärikarvani rumina. En enää kaikenaikaa järkyttävinä ja sietämättömän ällöttävinä, kuten aluksi kun niitä kasvatin, olenhan jo tottunut. Mutta edelleen näen ne rumina.
Huomautanpa vielä seuraavaa: Minuun mainonnan ja ihanteiden välityksellä koko elämäni ajan syötetty karvapakkoajatusmalli on mielestäni mitä suurin vääryys. Naisten säärikarvat eivät kuitenkaan ole mikään luonnon poikkeama, vaan aikuisen sukukypsän naisen luonnon suoma varttumisen merkki. On käsittämätöntä, että meille on syötetty niin paljon karvattomia naisihanteita ja karvafobiaa, että me olemme alkaneet nähdä naisen säärikarvat (ja muut määrätyt karvat) inhottavina. En oikein usko, että osaisin hävetä ja rumina nähdä säärikarvojani, jos olisin elänyt koko ikäni jossain karvajalkaisessa luonnonheimossa ilman mainos ja mediakuvastoa. Kirottua. Ahdistaa. Haluaisin oppia rakastamaan, tai edes näkemään täysin neutraaleina säärikarvani ja haluaisin olla ihmisten, myös miesten silmissä naisellinen nainen. Eikai kukaan ihminen halua olla halveksittu.
Terveisin: En tiedä ärsyttääkö, ahdistaako, raivostuttaako, pelottaako, kauhistuttaako vai v niin kuin veettääkö enemmän
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kommentoin tätä omaa aloitustani sen verran, että haluaisin tietää, löytyykö tästä maasta ihmisiä, naisia tahi miehiä, joille naisen ns. "miesmäiset" (naiselle ihan luonnolliset todellisuudessa) säärikarvat ovat ihan neutraali asia, joka ei herättäisi kohdatessa pahoja ajatuksia? Onko täällä ketään, kuka ymmärtää, että kauniin naisen karvattomaksi määritteleminen on mitä todennäköisimmin muodostunut kunkin meidän niin sanotuksi omaksi mielipiteeksi sen takia, että meidät opetetaan pienestä pitäen häpeämään karvojamme ja juuri missään ei näy karvajalkaisia naisia? Onko täällä ketään, ketä häiritsee, että joutuu peittelemään luonnollista itseään ettei tulisi silmätikuksi? Onko kukaan nainen uskaltanut kulkea julkisilla paikoilla, huom näkyvine tummine säärikarvoineen minihameessa, mekossa, shortseissa tms. ja miltä se on tuntunut? Onko täällä yhtäkään miestä, kenelle naisen tummat säärikarvat olisivat oikeasti asia, joka ei tekisi naista tippaakaan epäseksikkäämmäksi? Näihin kysymyksiin toivoisin kommentteja tai sitten vain muuten aiheesta avautumista.
Olen uskaltanut kulkea ja kuljen joka päivä. Minulla on paljon tummemmat ja paksummat säärikarvat kuin edes isolla osalla suomalaismiehistä on, sillä olen mustakarvainen muutenkin, ja minulla on sukujuuria Pohjois-Afrikasta. Olen ylpeä tummista säärikarvoistani ja nauran aina kun näen jossain kommentteja tyyliin "ONNEKSI olen suomalainen vähäkarvainen nainen" jne... Blaablaablaa. Kun olen sitä mieltä että karvattomuus tai vähäkarvaisuus ei ole yhtäänn sen kauniimpaa naisilla kuin runsaskarvaisuuskaan. Minä voin siihen vaan todeta että no onneksi minä olen karvainen! Koen että karvat sopivat minun tyyliini ja minun kuuluu olla juuri tälläinen. Minua nauratttaa muutenkin ihmisten ahdasmieliset näkemykset ja ajatukset näissä asioissa, juuri sellainen pikkusieluisuus ja ettei osata kyseenalaistaa mitään vaan pysytään vaan aivopestyinä. En jaksa yhtään sellaisia ihmisiä enkä kaipaa heidän seuraansa millään tavalla. Olen omantienkulkija, rakastan karvojani ja minulla on hyvä itsetunto. Jos joku muu ei näe karvojeni kauneutta, tai minun ylipäätään, niin se on hänen asiansa eikä liikuta minua millään tavalla. Itse kuitenkin näen itseni niin kauniina, niin kauniina ja olenkin. Toivoisin että muutkin naiset pystyisivät vielä hyväksymään itsensä siten kuin minä pystyn. Itseluottmaus näkyy ulospäin.
Olen niin hassu, että keskustelen itseni kanssa, kun muitakaan ei ole. Aikaa on nyt vierähtänyt pari kuukautta ja arvatkaa mitä? Olen vapautunut! Säärikarvat eivät enää juurikaan pyöri mielessäni ulkona, välillä jopa olen suureellisen ylpeä niistä, mutta usein myös unohdan niiden olemassaolon. Vain silloin tällöin mietin, mahtaako joku ajatella niistä jotakin negatiivista, mutta oikeastaan, kuten teinit sanoisivat, Who cares? ;D Miksi muuten aina tulee lapsellinen ja tyhmä olo, mitä iloisemman hymiön laittaa... Kai se on tämä kulttuuri, joka on saanut aikaan sen, että ilo ja häpeilemätön leikkimielisyys ovat lapsellisen alempiarvoisen ihmisen merkkejä. Uraputkeen naamaa norsuin vituilla vaan, niin johan on kyseessä kunnon ihminen. Huh hah hei, onneksi löysin täältä Suomi24:stä edes yhden järkevän keskusteluketjun pitkäaikaisesta ahdistuksesta liittyen koko maailmaan. Vielä kun tosielämään semmoisen syvällisen kaverin saisi ja voitaisiin vain istuskella yhdessä puhtaassa syystuulessa aurinkoisella penkillä miettimässä maailmaa. Siinä kaikki, mitä juuri nyt elämältä hyvän seksin ja muiden perustarpeiden tyydytykseksi haluan. Adjö! Soronoo! Kaikille kaikkea hyvää, rauha ja rakkaus! En tajua, miksi olen yhtäkkiä näin hyvällä tuulella!
Tiedätkö, vaikka tuskin luet tätä enää, niin olen todella ylpeä sinusta! Mahtavaa että olet uskaltnaut tehdä niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä! =)
Määkään en tiiä lukeeko alkuperänen kirjottaja enää tätä mutta ite oon tämmönen 17 vee poika ja nään naisten karvotuksen ihan sataprosenttisesti luonnollisena ja normaalina asiana ja oikeesti aika siistinäkin. Mulla on ystävä (tyttö) joka antaa kaikkien karvojen rehottaa ja sillä on aika tummat karvat ja paljon ja pidän sitä normaalimpana kun ihmisiä jotka ajaa karvansa. Toivon että kaikki ketkä haluaa pystyy antaa omien karvojen kasvaa rauhassa ja tykätä niistä omista karvoistaan. Arvostan paljon niitä jotka sen uskaltaa tehä. Valinta on jokaisen oma.
En jaksanut lukea loppuun. Itse kyllä poistan kainalokarvat ihan vaan sen takia että deodorantti on helpompi levittää iholle kuin karvoilla. säärikarvat ajelen ehkä kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Mulla on jo muutaman päivän kuluttua sänki jaloissa poistamisen jälkeen. Sitten se ajelu aiheuttaa kutinaa ja mielummin sitten karvat kun jatkuva raapiminen. Olen syönyt jo vuosia biotiinia ja kyllä se biotiini vaikuttaa kehon muihinkin karvoihin kuin hiuksiin. Mutta onneks niitä muita karvoja ihmisen ei näe joten annan karvojen olla.
Papakokeessa kun käyn niin saatan vähän katkaista pidemmät alapäänkarvat mutta muuten annan kasvaa. Miksi niitä pitäis poista kun kukaan muu ei niitä näe.
Huomaan että kesäisin kiinnitän huomiota miesten karvattomiin sääriin ja mietin että millä tavalla poistavat säärikarvansa koska iho näyttää niin silkin sileeltä.Mulla ei näytä siltä vaikka mä olisin ajellut säärikarvat. Voisin sanoa että ole miehisempi kuin miehet joilla ei ole karvan karvaa säärissään. Jos näen miehen jolla on karvaiset jalat niin jes mies joka ei ole turhamainen.