Tervehdys! Ajattelin kirjoittaa oman tarinani, jos vaikka täältä saisi jotain perspektiiviä asiaan. Mulle ihan sama vaikka mitä paskaa saisin niskaan, mutta toivottavasti joku edes ymmärtäisi ja kertoisi neuvoja, mielipiteensä tai ihan omakohtaisia vastaavia tilanteita.
Oon kolmekymppinen mies. Mulla on kaunis vaimo, pari lasta, oma talo...siis se perinteinen perheidylli. Ehkä muuten en itse ole kovin perinteinen vaan varsin vapaamielinen taiteilijaluonne. Ymmärrän erilaisia ihmisiä, ihmiset avautuvat mulle, liikun erilaisissa piireissä kuin kala vedessä. Mun maailmankuva on mielestäni laaja ja ehkä paljon senkin takia osaan antaa anteeksi varmaan kaiken.
Ollaan oltu yhdessä vuosikaudet ja vuosia olin uskollinen. Ajatuksissani tein silloin tällöin vaikka mitä, mutta se on mielestäni täysin normaalia ja enemmän huolestuttavaa olisi jos ei lainkaan miettisi, millaista olisi jonkun toisen kanssa. On ihmisiä, jotka ripustautuvat toiseen kiinni ja unohtavat täysin itsensä. Sellaista vaimoa esimerkiksi en todellakaan haluaisi. Eikä minulla sellaista olekaan. Mulla olisi ollut tuhat täydellistä tilaisuutta pettää, mutta en vain pystynyt sellaiseen enkä siis tosissani edes miettinyt sellaista mahdollisuutta - jonkin verran toivoin jotain säpinää. Pari vuotta sitten petin ensimmäisen kerran. Kaikki lähti siitä, että seksielämää ei käytännössä ollut ja yhtäkkiä katsoin elämääni kuin ulkopuolelta. Kauhistuin. Tajusin kaikesta, että olen erittäin seksuaalinen ihminen ja tukahdutan omia tunteita ja tarpeita. Suhteessani en pystynyt tuomaan tunteita kunnolla esiin eikä niihin vastattu. Silloin tunsin myös tarvetta saada lisää kokemusta naisista ennenkuin olen täysin vanha ja "kaikki on myöhäistä". Tiedän, että varsinkin tuo on aika karua.
Tämän jälkeen huomasin, kuinka helppoa on löytää naisia internetin kautta. Olen nyt pettänyt parin naisen kanssa ja oon henkisesti aika ahdingossa. Tilanne on siis yksinkertaistettuna seuraava: Saan melkein naisen kuin naisen, joka vain haluaa seksiä ja on valmis tekemään sen varatun kanssa. Oon estoton ja taitava ja kokemukset ovat olleet välillä aika mielettömiä. Naiset ovat ylistäneet minua ja sitten kuitenkin kotona en saa mitään palautetta. Enkä oikeestaan mitään, mistä voisi mitään palautetta saadakaan. Olen huomannut, että seksi ei yksinkertaisesti ole vaimolleni tärkeä asia, mutta mikä vielä pahempaa, tuntuu kuin hän ei kaipaisi läheisyyttäkään! Tuntuu, kuin hän eläisi meidän lapsille, perheelle...perheelle, johon kuuluu isä - ei aviomies.
Ja tätä on siis jatkunut vuosikaudet. Kaipaan - ei vaan tarvitsen, läheisyyttä ja hellimistä joka päivä! Tarvitsen spontaania seksiä, jossa on kiihkoa. Sitä, kun revitään paidat yltä. Ennenkaikkea sitä, että nainen himoitsee mua. Ei sitä, että annetaan nyt seksiä, kun ei vähään aikaan ollakaan mitään tehty. Saan naiseni aina kiihkeäksi, mutta aloite siihen pitää tulla minulta tai sitten naiseni tekee joskus aloitteen, mutta enemmänkin velvollisuudentunteesta. Vaikea sanoa, kuinka saan naiseni tyydytettyä. Se on aika vaikeaa, jos hän ei ole mukana täysillä. Muille naisille oon aina saanut montakin orgasmia, jos ei aina yhdynnässä niin sitten muilla tavoin. Tämä nyt ei ehkä ole niin olennaista enää, joten palataan aiheeseen.
Tiedän, että ainoa oikea ratkaisu olisi ainakin ottaa kunnolla aihe puheeksi vaimon kanssa. Olemme kyllä aina joskus harvoin ottaneet puheeksi ja muutaman kerran itkeneetkin yhdessä. Pelkään ottaa asiaa kunnolla käsittelyyn. Pelkään, että kaikki romahtaa. Tiedän, että olen joskus rakastanut vaimoa palavasti. Seksikin on ollut joskus hyvää. Olen kokenut juuri sen tunteen, että siinä on se yksi ja ainoa nainen maailmassa, jolle minut on luotu. Olen nähnyt itseni vaimon kautta, olemme olleet yhtä. Nyt näen vieraan naisen hänessä. Nyt olen vieras itselleni enkä aina uskalla katsoa peiliin. Sieltä katsoo vieras mies, jollainen en koskaan olisi uskonut olevani. Kuitenkin vielä luulen rakastavani. Pieni liekki kytee vielä jossain. En tosin enää tiedä edes, mitä on rakkaus miehen ja naisen välillä. Elämään on tullut niin paljon erilaisia tunteita, vastuuta, sidoksia, kytköksiä, että olen pyörällä päästäni. Kertokaa, mitä teen? Kerronko kaiken? Kerronko vain, että olen aivan loppu ja tilanteeseen täytyy tulla muutos. Olen jo vihjaillut siihen suuntaan. Pysynkö hiljaa ja jatkan samalla tavalla? Pysynkö hiljaa ja lopetan kaksoiselämän? Olenko kiltti aviomies, joka nöyrtyy tilanteen edessä eikä kuuntele omia vaistojaan?
On selvää, että näin en halua jatkaa. Ehkä jokin yksi rakastajatar, joka ymmärtäisi minua ja tarvitsisi minunlaistani miestä hänen elämäänsä joksikin aikaa, olisi itselleni yksi ratkaisu. Tietynlainen muusa, sillä sellaistakaan en saa vaimostani. Turha kenenkään lähteä hurskastelemaan nyt. Näin on ollut kautta ihmiskunnan historian ja näin tulee aina olemaan. Paras vaihtoehto olisi, että voisin elää täysipainoista suhdetta vaimoni kanssa, mutta kun en tiedä, onko se mahdollista. Voiko minua täysin syyttää, jos olen ajatunut tällaiseen tilanteeseen? Kerroin, että aikoinaan rakastin palavasti ja tilanne on vain muuttunut. Luulen vahvasti, että jos saisin vain tunteilleni todellista vastakaikua, rakkaus heräisi jälleen. Onko siis edessä ero ja milloin? Toisaalta kun kaikki menee ulkoisesti niin hyvin ja ihmeempiä riitojakaan ei ole, tuntuisi aivan typerältä heittää kaikki hukkaan. Minua ei vaan kuitenkaan ole tehty mihinkään kulissielämään, se on periaatteella kaikki tai ei mitään. Jos en jotain saa, etsin sen muualta. Ja kaikkea pitää kokeilla, paitsi kansantansseja ja ...Tällainen olen, tuomitkaa vapaasti! Älkää ymmärtäkö väärin, lapset ovat tärkein asia elämässä mulle tällä hetkellä ja senkin takia olen nyt niin epätoivoinen. Tällä tapaa en voi antaa parastani lapsille, vaikka ihan hyvänä isänä itseäni pidänkin. Toivon aina kaikkien parasta ja oon aina ollut sillä tapaa kiltti ja hyvä ihminen. Sen olen siis kuullut monesta suusta.
Lopuksi heitän aika rankkaa tekstiä tähän, sillä mitä hyötyä olisi muuten kirjoittaa tänne, jos ei hieman ravistele pinttyneitä mielipiteitä? Muistakaa, että meitä on moneen lähtöön. Olen näkevinäni tälläkin palstalla jo pienen katsauksen jälkeen ihmisiä, joille riittää vaatimaton ja idyllinen perhe-elämä. Joilla ei ole sen suurempia intohimoja, unelmia, tavoitteita. Kunnianhimoa. Hieno juttu heille, sillä heidän on helpompi olla onnellisia. Olen jo lapsesta saakka repinyt itseäni suuntaan jos toiseen enkä lähes koskaan ole tyytyväinen. Huipulle olen monessa yltänytkin. Siinä mielessä en ole kovin hyvä elämänkumppani kenellekään, mutta toisaalta osaan myös elää hetkessä ja antaa kaikkeni silloin toiselle. Kaiken. Se ei ole helppoa ja on vaatinut harjoittelua. Monet myös arvostelevat täällä tilanteeseen katsomatta. On se helppoa olla niin oikeudenmukainen ja näyttää hyvää esimerkkiä, kun on elänyt pari vuotta tai vähemmän ihastuksentäytteistä suhdetta. Silloin on vaikea ymmärtää, kuinka joku voi ajautua tällaiseen tilanteeseen. Aika näyttää teillekin, ei välttämättä omakohtaisesti, mutta tulette näkemään kaikkea ympärillänne. En myös ymmärrä mustavalkoista tapaa nähdä maailma. En ymmärrä sitä, kuinka joku ei voi periaatteesta antaa anteeksi toisen pientä harha-askelta. En ymmärrä, kuinka joku nostaa miehen ja naisen välisen suhteen elämän ainoaksi päämääräksi, pyhäksi asiaksi, joka särkyy tai on pilalla pienimmästäkin naarmusta. Se on hienoimpia asioita maailmassa ja se on rakennettu meidän sisään, mutta emme voi heittäytyä toisen käsiin vaan meidän tulee tukea toinen toisiamme. Elämää tämä vain on ja pyrimme vain olemaan onnellisia. Hauskaa päivänjatkoa! ;)
Oon kolmekymppinen mies. Mulla on kaunis vaimo, pari lasta, oma talo...siis se perinteinen perheidylli. Ehkä muuten en itse ole kovin perinteinen vaan varsin vapaamielinen taiteilijaluonne. Ymmärrän erilaisia ihmisiä, ihmiset avautuvat mulle, liikun erilaisissa piireissä kuin kala vedessä. Mun maailmankuva on mielestäni laaja ja ehkä paljon senkin takia osaan antaa anteeksi varmaan kaiken.
Ollaan oltu yhdessä vuosikaudet ja vuosia olin uskollinen. Ajatuksissani tein silloin tällöin vaikka mitä, mutta se on mielestäni täysin normaalia ja enemmän huolestuttavaa olisi jos ei lainkaan miettisi, millaista olisi jonkun toisen kanssa. On ihmisiä, jotka ripustautuvat toiseen kiinni ja unohtavat täysin itsensä. Sellaista vaimoa esimerkiksi en todellakaan haluaisi. Eikä minulla sellaista olekaan. Mulla olisi ollut tuhat täydellistä tilaisuutta pettää, mutta en vain pystynyt sellaiseen enkä siis tosissani edes miettinyt sellaista mahdollisuutta - jonkin verran toivoin jotain säpinää. Pari vuotta sitten petin ensimmäisen kerran. Kaikki lähti siitä, että seksielämää ei käytännössä ollut ja yhtäkkiä katsoin elämääni kuin ulkopuolelta. Kauhistuin. Tajusin kaikesta, että olen erittäin seksuaalinen ihminen ja tukahdutan omia tunteita ja tarpeita. Suhteessani en pystynyt tuomaan tunteita kunnolla esiin eikä niihin vastattu. Silloin tunsin myös tarvetta saada lisää kokemusta naisista ennenkuin olen täysin vanha ja "kaikki on myöhäistä". Tiedän, että varsinkin tuo on aika karua.
Tämän jälkeen huomasin, kuinka helppoa on löytää naisia internetin kautta. Olen nyt pettänyt parin naisen kanssa ja oon henkisesti aika ahdingossa. Tilanne on siis yksinkertaistettuna seuraava: Saan melkein naisen kuin naisen, joka vain haluaa seksiä ja on valmis tekemään sen varatun kanssa. Oon estoton ja taitava ja kokemukset ovat olleet välillä aika mielettömiä. Naiset ovat ylistäneet minua ja sitten kuitenkin kotona en saa mitään palautetta. Enkä oikeestaan mitään, mistä voisi mitään palautetta saadakaan. Olen huomannut, että seksi ei yksinkertaisesti ole vaimolleni tärkeä asia, mutta mikä vielä pahempaa, tuntuu kuin hän ei kaipaisi läheisyyttäkään! Tuntuu, kuin hän eläisi meidän lapsille, perheelle...perheelle, johon kuuluu isä - ei aviomies.
Ja tätä on siis jatkunut vuosikaudet. Kaipaan - ei vaan tarvitsen, läheisyyttä ja hellimistä joka päivä! Tarvitsen spontaania seksiä, jossa on kiihkoa. Sitä, kun revitään paidat yltä. Ennenkaikkea sitä, että nainen himoitsee mua. Ei sitä, että annetaan nyt seksiä, kun ei vähään aikaan ollakaan mitään tehty. Saan naiseni aina kiihkeäksi, mutta aloite siihen pitää tulla minulta tai sitten naiseni tekee joskus aloitteen, mutta enemmänkin velvollisuudentunteesta. Vaikea sanoa, kuinka saan naiseni tyydytettyä. Se on aika vaikeaa, jos hän ei ole mukana täysillä. Muille naisille oon aina saanut montakin orgasmia, jos ei aina yhdynnässä niin sitten muilla tavoin. Tämä nyt ei ehkä ole niin olennaista enää, joten palataan aiheeseen.
Tiedän, että ainoa oikea ratkaisu olisi ainakin ottaa kunnolla aihe puheeksi vaimon kanssa. Olemme kyllä aina joskus harvoin ottaneet puheeksi ja muutaman kerran itkeneetkin yhdessä. Pelkään ottaa asiaa kunnolla käsittelyyn. Pelkään, että kaikki romahtaa. Tiedän, että olen joskus rakastanut vaimoa palavasti. Seksikin on ollut joskus hyvää. Olen kokenut juuri sen tunteen, että siinä on se yksi ja ainoa nainen maailmassa, jolle minut on luotu. Olen nähnyt itseni vaimon kautta, olemme olleet yhtä. Nyt näen vieraan naisen hänessä. Nyt olen vieras itselleni enkä aina uskalla katsoa peiliin. Sieltä katsoo vieras mies, jollainen en koskaan olisi uskonut olevani. Kuitenkin vielä luulen rakastavani. Pieni liekki kytee vielä jossain. En tosin enää tiedä edes, mitä on rakkaus miehen ja naisen välillä. Elämään on tullut niin paljon erilaisia tunteita, vastuuta, sidoksia, kytköksiä, että olen pyörällä päästäni. Kertokaa, mitä teen? Kerronko kaiken? Kerronko vain, että olen aivan loppu ja tilanteeseen täytyy tulla muutos. Olen jo vihjaillut siihen suuntaan. Pysynkö hiljaa ja jatkan samalla tavalla? Pysynkö hiljaa ja lopetan kaksoiselämän? Olenko kiltti aviomies, joka nöyrtyy tilanteen edessä eikä kuuntele omia vaistojaan?
On selvää, että näin en halua jatkaa. Ehkä jokin yksi rakastajatar, joka ymmärtäisi minua ja tarvitsisi minunlaistani miestä hänen elämäänsä joksikin aikaa, olisi itselleni yksi ratkaisu. Tietynlainen muusa, sillä sellaistakaan en saa vaimostani. Turha kenenkään lähteä hurskastelemaan nyt. Näin on ollut kautta ihmiskunnan historian ja näin tulee aina olemaan. Paras vaihtoehto olisi, että voisin elää täysipainoista suhdetta vaimoni kanssa, mutta kun en tiedä, onko se mahdollista. Voiko minua täysin syyttää, jos olen ajatunut tällaiseen tilanteeseen? Kerroin, että aikoinaan rakastin palavasti ja tilanne on vain muuttunut. Luulen vahvasti, että jos saisin vain tunteilleni todellista vastakaikua, rakkaus heräisi jälleen. Onko siis edessä ero ja milloin? Toisaalta kun kaikki menee ulkoisesti niin hyvin ja ihmeempiä riitojakaan ei ole, tuntuisi aivan typerältä heittää kaikki hukkaan. Minua ei vaan kuitenkaan ole tehty mihinkään kulissielämään, se on periaatteella kaikki tai ei mitään. Jos en jotain saa, etsin sen muualta. Ja kaikkea pitää kokeilla, paitsi kansantansseja ja ...Tällainen olen, tuomitkaa vapaasti! Älkää ymmärtäkö väärin, lapset ovat tärkein asia elämässä mulle tällä hetkellä ja senkin takia olen nyt niin epätoivoinen. Tällä tapaa en voi antaa parastani lapsille, vaikka ihan hyvänä isänä itseäni pidänkin. Toivon aina kaikkien parasta ja oon aina ollut sillä tapaa kiltti ja hyvä ihminen. Sen olen siis kuullut monesta suusta.
Lopuksi heitän aika rankkaa tekstiä tähän, sillä mitä hyötyä olisi muuten kirjoittaa tänne, jos ei hieman ravistele pinttyneitä mielipiteitä? Muistakaa, että meitä on moneen lähtöön. Olen näkevinäni tälläkin palstalla jo pienen katsauksen jälkeen ihmisiä, joille riittää vaatimaton ja idyllinen perhe-elämä. Joilla ei ole sen suurempia intohimoja, unelmia, tavoitteita. Kunnianhimoa. Hieno juttu heille, sillä heidän on helpompi olla onnellisia. Olen jo lapsesta saakka repinyt itseäni suuntaan jos toiseen enkä lähes koskaan ole tyytyväinen. Huipulle olen monessa yltänytkin. Siinä mielessä en ole kovin hyvä elämänkumppani kenellekään, mutta toisaalta osaan myös elää hetkessä ja antaa kaikkeni silloin toiselle. Kaiken. Se ei ole helppoa ja on vaatinut harjoittelua. Monet myös arvostelevat täällä tilanteeseen katsomatta. On se helppoa olla niin oikeudenmukainen ja näyttää hyvää esimerkkiä, kun on elänyt pari vuotta tai vähemmän ihastuksentäytteistä suhdetta. Silloin on vaikea ymmärtää, kuinka joku voi ajautua tällaiseen tilanteeseen. Aika näyttää teillekin, ei välttämättä omakohtaisesti, mutta tulette näkemään kaikkea ympärillänne. En myös ymmärrä mustavalkoista tapaa nähdä maailma. En ymmärrä sitä, kuinka joku ei voi periaatteesta antaa anteeksi toisen pientä harha-askelta. En ymmärrä, kuinka joku nostaa miehen ja naisen välisen suhteen elämän ainoaksi päämääräksi, pyhäksi asiaksi, joka särkyy tai on pilalla pienimmästäkin naarmusta. Se on hienoimpia asioita maailmassa ja se on rakennettu meidän sisään, mutta emme voi heittäytyä toisen käsiin vaan meidän tulee tukea toinen toisiamme. Elämää tämä vain on ja pyrimme vain olemaan onnellisia. Hauskaa päivänjatkoa! ;)
Vastaukset 17
Vanhimmat
että sinulla on omatunto ja sitä kannattaa nyt kuunnella!
Niinpä. Fiksuna ihmisenä olet itsekin nähnyt vaihtoehtosi.
1. Tyydyt perheidylliin.
2. Kulissiliitto, jossa sinulla rakastajattaria. Huomioitavaa tässä vaihtoehdossa, että korttitalo romahtaa jossain vaiheessa väistämättä. Mitäs sitten?
3. Otat suosiosta eron, järjestät elämäsi uudelleen.
Sitten on vielä neljäskin vaihtoehto, jonka lopputulosta on mahdoton arvioida ennalta, koska siinä vaimollasikin on sananvaltaa.
4. Kerrot vaimollesi kaiken tämän, mitä meille vieraille jo kerroit täällä. Siitä seuraa kriisi, mutta parhaassa tilanteessa löydätte vielä yhteisen kipinänne, joka on päässyt hukkumaan jonnekin talonrakennuksen ja lastenhoidon välille. Saattaa seurata myös ero, mutta onko sekään nyt niin paha asia?
Kiitos vastauksista. Tiedän kyllä tilanteen ja tiedän, että turha tässä on mitään selitellä. Halusinkin vain kertoa, mikä on tilanne.
Tuossahan ne vaihtoehdot hyvin pitkälle ovat. Perheidylli saattaisi toimia, jos oppisimme taas olemaan lähellä ja sitä kautta saamaan seksinkin normaaliksi ja rennoksi asiaksi suhteessa. Se kuitenkin vaatisi selvästikin, että toisin paljon ajatuksiani esille ja sitä kautta asioita voisi myös paljastua.
Saattaa olla, että vaimoni paljon aavisteleekin jotain, mutta ei halua nähdä asioita ja tuoda niitä esille. Itse asiassa toivonkin sitä, sillä jos hän ei mitään huomaa ei hän kyllä mitään minusta ymmärräkään.
Mä sanoisin yhden neuvon kaikille. Näyttäkää tunteenne ja heittäytykää niiden valtaan. Unohtakaa välillä kaikki käytännön asiat ja antakaa mennä! Jos näette, että kumppaninne on hermostunut, epäilette jotain, näyttäkää ensin omat tunteenne. Käykää päälle kiihkeästi ja kaivakaa se peto sieltä esiin. Se on paras keino säilyttää suhde ja rakkaus. Sen jälkeen tulee vasta sanat ja pienemmät teot ja huomionosoitukset.
Jos vielä sen jälkeen tilanne jatkuu huonona, sitten on vasta syytä huolestua kunnolla. Tunteille pitää saada vastakaikua. On turha odottaa mitään, jos ei ole valmis antamaan. Menipä taas syvälliseksi.. :P
Ensinnäkin, kuinka kirjoittajan kuvaama tilanne vastaakaan omaani, lähes 100 prosenttisesti.
Minä olen virili ja seksuaalinen ihminen. Vaimoni taasen ei.
No tähän kolmen tien risteykseen.
En tyytynyt perheidylliin vaan eksyin vieraisiin satunnaisesti. Kokemukset niistä olivat likipitäin kirjoittajan kuvaamia.
Sitten löysin vakkarin, todellisen sydänystävän, naisen joka oli vastaavassa tilanteessa.
Ero ja parisuhde hänen kanssaan ei kuitenkaan tullut kysymykseen syistä joita nyt en tarkemmin selitä.
No sitten jäin ns. kiinni eräästä Lapin matkasta ja kerroin sitten muistakin suhteistani koska halusin ja ehdotinkin avioeroa.
Vaimoni kuitenkin halusi jatkaa ja yrittää uudelleen.
Keskustelimme, kävimme terapiassa ja seksielämäkin parani... pariksi kuukaudeksi.
Sitten oltiin taas takaisin lähtöpisteessä.
Hän oli taas se madre, äiti, ei kiihkeä rakastaja ja aviovaimo.
Se valitettavasti on niin, ettei vanha koira uusia temppuja opi, ainakaan pitkäksi aikaa.
Minä olen mielestäni jollain tavalla samanlainen ihminen kuin sinä, vaikka olenkin nainen ja meidän suhteessamme se vaimon osassa oleva. Elämäni on mielestäni ollut mieheni kanssa yli 10 vuoden ajan jo hieman tasapaksua ja olisin kaivannut huimasti enemmän tunteita ja täyttä elämää suhteeseemme. Sellaista tunteiden paloa ja hyviä syvällisiä keskusteluita. Se, mikä poikkeaa teidän suhteestanne, on se, että meillä on sujunut aina seksi hyvin, mielestäni kumpaakin tyydyttävästi.
Meille kuitenkin sitten syntyi kaksi lasta, ja olen aika lailla omistautunut lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Aika on mennyt arjen pyörittämiseen, ja olen tuntenutkin juuri olevani enemmänkin äiti ja mieheni on ollut isä. Emme ole asiasta juuri keskustelleet, eikä mieheni ole mitään kertonut omista tuntemuksistaan. Luulin, että hän on tyytyväinen tällaiseen tasapaksuun elämään, jossa itse kuitenkin suht onnellinen olin. Lapset taisivat täyttää elämääni niin paljon, ja odotin, että kun he kasvavat isommiksi, on taas enemmän aikaa ja energiaa parisuhteelle.
No, mies ei sitten ollutkaan tyytyväinen, mutta ei kuitenkaan puhunut tästä mitään. Hän olikin kaivannut jotain enemmän, tunteita, arvostusta, hellyyttä, jopa seksiä, vaikka se ei ollutkaan se tärkein syy hänen haluamaansa muutokseen. Hän oli kokenut olevansa syrjässä tästä elämästämme.
Hän löysi sitten toisen naisen, joka tuntui ainakin ensi alkuun antavan hänelle sitä tunnetta (miehenä, ei isänä) jota hän oli kaivannut. Kun erinäisten vaiheiden jälkeen olemme nyt kunnolla asioista keskustelleet, niin olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että hänestä löytyikin tuo puoli, ettei hän ollutkaan tasapaksuun elämäämme tyytyväinen. Hänessä oli voimaa repäistä irti, (vaikkakin puhuminen asiasta ensin olisi tietenkin ollut paras vaihtoehto). Hänellä oli tarve myös tuohon tunteiden paloon ja täyteen elämään, samoin kuin minulla. Minä en vain saanut asioita aikaiseksi, enkä huomannut suhteemme tilaa etäämpää tarkasteltuna, kun siinä kotiympyröissä pyörin. Mutta ymmärrän sen, että siinä tunnetilassa, mikä hänellä oli tuolloin, voi näin käydä. Itselleni olisi varmasti voinut käydä samoin, mikäli oloni olisi ollut sellainen kuin miehelläni.
Eli minä ymmärrän koko meidän tilanteemme, ja olemme päätyneet siihen, että meillä on kummallakin halua ja kykyä rakentaa uusi yhteiselämämme entistä vahvemmalle pohjalle. Siihen vaaditaan puolin ja toisin avointa tunteista puhumista, paljon halua, ymmärrystä ja päättäväisyyttä. Mutta meistä löytyy se halu ja varmasti myös kyky saada elämästämme sellaista, johon kumpikin olemme tyytyväisiä.
Eli lopultakin olen tyytyväinen tähän mieheni suureen harha-askeleeseen. Se laittoi elämämme, arvomme ja toiveemme kunnolla mietittäväksi ja tapahtuipa tulevaisuudessa mitä tahansa, olemme kumpikin kasvaneet ihmisenä paljon tässä prosessissa. Pysäytys, meidän tapauksessamme aika suuri, oli tarpeen.
Niin, lisäisi tähän vielä tuon aiemman kirjoittajan vaihtoehdoista sen, että mielestäni se vaihtoehto 4. olisi paras. Silloin on asiassa sekä rehellisyyttä, että mahdollisuus muutokseen omassa parisuhteessa, sekä sitten mahdollisuus eroon, jos mikään ei tunnu kuitenkaan muuttuvan. Lasten asiat pystyy kyllä hoitamaan hyvin ja sopuisasti, vaikka eroaakin, sen olen huomannut.
Meillä myös miehen suhde toiseen naiseen sai minut huomaamaan mitä hän tarvitsi. Meillä tosin ei ollut kyse seksistä, siihen olemme kummatkin tyytyväisiä ja sitä hän ei toiselta naiselta halunnut/saanut, mutta kyse oli arvostuksesta. Toinen nainen ihaili ja huomasi mieheni hienon luonteen, toki hän ei nähnyt sitä huonoa puolta jonka minä näin liiankin usein.
Kun siis mieheni suhde tuli ilmi ja kelasime yhteisiä vuosia tajusin että mieheni tarvitsee (kuin kuka muukin tahansa mutta hieman enemmän kuin normaalisti) kiitosta ja ylistystä. Minä en pahemmin ole kehuja tai haukkuja antanut kenellekkään mutta nyt olen tajunnut tuoda hyvän olon esiin myös sanoin.
Niin, sitä kehua, arvostusta ja tärkeyden tunnettahan se mies lähti meilläkin hakemaan tiivistetysti sanoen. Seksi oli siinä vain pienenä lisänä. Meillä oli puolin ja toisin jäänyt tuo palautteen antaminen vähiin, sekä positiivisen että negatiivisen palautteen. Ja positiivinenhan on se vielä tärkeämpi. Tunnustan aiemman kyvyttömyyteni tässä suhteessa, mutta uskon oppineeni jo läksyni, samoin mieheni on oppinut.
Todellakin tunnut olevan samanlainen kuin minä ja ehkä samanlainen kuin vaimonikin. Loppujen lopuksi luulen, että mullakin kaiken takana on se hyväksynnän ja arvostuksen hakeminen. On todella vaikea elää, jos ei sitä saa kotipiiristä, jossa viettää 2/3 ajastaan. Ja jos totta puhutaan, työstäni en ainakaan viime aikoina ole sitä hakenut vaikka vaativa homma onkin.
Kaikki vaan kääntyy niin helposti seksiin. Missäpä muussa sitä arvostusta saa helpommin? Olisi tietenkin kiva löytää joku nainen, joka arvostaisi ja jonka kanssa voisi jutella asioista, mutta kun siinäkin herää sitten aina ne vaistot. Pakko myöntää, että mulla taitaa olla pieniä kieroutumia ja pakkomielteitä seksin suhteen, mutta eipä voi mitään. :)
Kiitos myös Liinukalle. On se niin karua, että aina tarvitaan se kriisi. Tähän mennessä omalla kohdallani se kriisi on vasta vain sisälläni. Aika näyttää, kuinka se tulee ulos, jos tulee.
näinkin.Ex-ni kun sai uskottomuuden anteeksi ja kaikki oli ns.hyvin,ei mennyt kovin kauan kun selvisi että olikin jatkanut entiseen malliin saman naisen kanssa ja erohan meille tuli.
Ennenvanhaan kärrynpyörät tekivät pehmeään tiehen syvät urat, kärry meni eteenpäin kuin juna pitkin valmiita uria.
Niinhän se parisuhdekin menee vuosien jälkeen, samaa uraa. Kriisi tarvitaan, että vankkurit nytkähtäisivät ulos urasta.
Lopputulos vaan on aina arvaamaton kun kissan päästää pussista. Mutta kerranhan me täällä keikutaan, kannattaa tehdä tästä elämästä parhaansa.
Hejsan "minä"
Tarinasi kosketti. Oletkin jo saanut vastauksia toisilta ja omat vastauksesi löydät tietysti omasta sisimmästäsi.
Kun luin kertomuksesi niin kaksi ajatusta tuli lähinnä mieleeni. Se ensimmäinen oli, että tämä on sitä aikuiseksi kasvamista. Olen itse sen kokenut. Kasvukivut kuuluvat luonnollisena asiaan. Ihmissielu on kuin puutarha, jota pitää rakkaudella hoivailla, että se kukoistaisi. Joskus täytyy tehdä radikaalejakin leikkauksia. Ja jokainen meistä on itse se vastuullinen puutarhuri.
Se toinen ajatus oli, kuinka luulisit vaimosi kertovan hyvälle ystävälleen tai ehkä tapaamalleen kivalle miehelle elämäntilanteestaan juuri nytt? Ehkä hän tuntee itsensä juuri samanlaiseksi kuin sinä, ehkä hän kaipaa tulista syliä, miestä joka "vie jalat alta", syvää sielunystävää? Juuri niin monet naiset kertovat elämästään ja kaipuistaan. Kysymys on; oletko sinä se mies jolle hän voi kertoa? Ja onko hän se nainen jolle sinä voit kertoa? Jos ei, voisiko teistä ehkä tulla?
Sielun kasvua ei voi estää kun se kerran on lähtenyt vauhtiin. Tulee mieleen naisten sidotut jalat ennenaikojen Kiinassa. Niitä kutsuttiin liljoiksi ja niitä pidettiin kauniina ja haluttavina. Nykyään olemme toista mieltä. Samalla tavoin ei sisimmän kasvuakaan voi sitoa kulisseihin niin lujasti, että itse elämä turmeltuu.
Oprah Winfrey kertoi kerran tämmöisen; "Ensin elämä kuiskaa vähän, sitten se koputtaa olkapäälle, sitten se kaataa puun eteen ja jos ei vieläkään herää kuuntelemaan, se kaataa tiilimuurin päälle." Näyttäisi siltä että elämä koputtaa sinua juuri nyt olkapäälle.
Terveisin /// siljankukka
Ihminen on PARISUHTEESEEN liittyvissä ongelmissa varustettu oudolla logiikalla: housujen avaaminen on helpompaa kuin suun..
Mutta kuinka kolmannen pyörän kanssa käydyt keskustelut auttavat olemassa olevaa parisuhdetta? Onko ajatuksena se, että se kolmas soittaisi petetylle ja kertoisi mitä pettäjä haluaa? Ja sama sen seksin suhteen.. Kolmaspyörä kertoo petetylle kuinka homma pitäisi hoitaa, jotta pettäjä olisi tyytyväinen?
Mutta entäs se petetty..? Kenelle hän purkaa tuntojaan? Välittääkö kukaan hänen toiveista ja haluista?!
Sanoit, että täällä monelle riittää "idyllinen perhe-elämä". Olen toista mieltä. Aika moni kertoo, mitä kaipaisi ja mitä suhteessa pielessä. Täällä oikeammin väännetään siitä kättä, millä keinoin toiveita täytetään.
Anteeksi kylmän kyyninen kirjoittaminen. Vaihtoehtoja on aina monia, kukin valitsee sen, mihin oma kapasiteetti riittää..
Uskon myös, että vaimosi on vainunnut jo jotain; naisilla on ihmeelliset vaistot.. Ja jos olette todellakin olleet yhdessä jo kauan! Vaimosi saattaa punnita erivaihtoehtoja - niin kuin sinäkin, tai sitten hän on myös aloittanut rinnakkaissuhteilut saadakseen sen, mitä itse kaipaa.
Tuo on kaikki on juuri minun tämänhetkisestä tilanteesta. Eli olen selvittänyt totuuden ja toinen ei kerro siis mies ei kerro totuutta ei tule selitystä reissuille joilla käynyt ja ne olen tarkistanut. Vaan hän lähti ja minä jäin lasten kanssa olisin todella ollut valmis keskustelemaan kun olisin sen totuuden kuullut ja hyvin suurella todennäköisyydellä vielä antanut anteeksi. Luotan vaistooni ja tiedän että ettei se olisi siihen kaatunut vaan viisaampana ja vahvana jatkettu eteenpäin. Täällä kun ei ole kyse arvostuksen puutteesta tai siitä ettei kotona saa seksiä ja minä satun olemaan vielä aika hyvän näköinenkin. Mutta kuulema pitää saada olla sellaisia "ystäviä" joista ei tarvii kertoa ja voi lähteä kertomatta minne menee ja milloin tulee. Vaan ei perheessä voi niin elää eikä parisuhde siihen todellakaan perustu vaan rehellisyyteen ja luottamukseen. Ja ylättävää kyllä se toinen jää aina huom! aina kakkoseksi kun on lapsia mukana. Sitä ne "toiset" jotka roikkuvat varatuissa kiinni eivät sitten pysty myöntämään, ja kun ne vain ajattelisivat mitä rikkovat mutta kun ei EI EI! järki sano. Nyt toivon vain sitä parasta ratkaisua perheelle ja että se vielä voisi pysyä koossa.
En yhtään ihmettele kirjoituksesi perusteella miksi naiset sinua kehuvat.Voin sanoa että minulla heräsi mielenkiinto tutustua sinuun.
Itse elän uusioperheessä jossa tunnen puolisoni pistävän lapseni meidän parisuhteen väliin.Muuten niin aivan ihana ja kaikinpuolin unelmamies näiden karvaiden pettymyksien jälkeen mutta silti kaipaan yhä jotain muuta.
Ja kyllä minä rakastankin mutta se henkilö on toisaalla.Ihminen jota en ehkä koskaan saa itselleni,jotain niin ainutlaatuista,enkä minä ole yksin joka näin ajattelee.Meillä vain on elämä mennyt aina vähän ristiin.
Olen koko elämäni tuntenut intohimoa joka menee arjen ylle mutta jos toinen ihminen ei sitä ymmärrä niin vaikeudet ovat taattuja.Ihminen myös muuttuu,sattuu jotain mitä toinen ei ymmärrä,eikä osaa auttaa tai ei välitä.Yritä jaksaa elämässä eteenpäin oli ratkaisusi mikä tahansa.
sinä et saa vaimoasi tyydytetyksi, sillä hän kaipaa jo jotakin muuta. "Kaikki hyvin" on joskus enemmän kuin huonosti. Vaikea sanoa mitä neuvoksi. Itse päädyin juuri samanlaisena vaimona ulkopuoliseen suhteeseen. Tulin kuitenkin järkiini, vaikka luopumistuska oli raastava
Alotan samalla tavalla kuin yksi vastaajista, eli en ihmettele että naiset ovat sinusta kiinnostuneita, kiinnostus heräsi itselläkin sujuvan kirjoittamisenko ansiosta?. :)
Ja voisin jatkaa juttua sinun sanoillasi, perheidylistä...oma koti, fiksut ja ihan "kiltit" lapset, ollaan molemmat ihan ok näköisiä ja ihan ok duunit omaavia.
Olen sinua muutaman vuoden vanhempi ja tietysti elämään on mahtunut kaikenlaista.
Meidän perheeseen kuuluu kolme muksua, kaksi jo teini-ikäistä (ikä eroa kahdella ekalla vain hieman reilu vuosi) ja tämä "iltatähti" 10v. neiti.
Toisin kuin sinä, minun maailmankuvani oli aika ahdas, näin taakspäin katseltuna. En hyväksynyt pettämistä, naisia ystäviksi tms. Mielestäni miehen piti nähdä "vain minut" ja tulen palavalla kiihkolla rakastin miestäni. Niimpä, ehkä liikaakin.
Oma äitini oli antanut minulle hienon perinnön, miestä pitää passata ja naisen hoitaa kaikki kotityöt, lapset ja jaksaa olla illalla iloisena jalat levällään.
No eihän sellaista kukaan pidemmän päälle jaksa! Se on mahdotonta.
Joten näin helpolla ajauduttiin tilanteeseen missä minä hoidin kaiken, noh olinhan tietysti lasten kanssa kotona pitkään joten se toisaalta oli myös velvollisuuteni. Mutta pikkuhiljaa hoidin todella kaiken. Mies kävi kotona syömässä ja nukkumassa, vaihtamassa vaatteet, muu aika kului omien harrastusten parissa tai telkkaria katsellen. Vieläkään ei tämän naisen mieleen pälkähtänyt että olisi voinut puhua, vaatia edes hieman omaa aikaa tms.
Niimpä alkoi muutos,aivan huomaamatta, itsensä etsiminen, kehittyminen, ainakin jossain muodossa. Pääsin opiskelemaan ja sitten töihin. Mutta tapahtui myös paljon muuta.
Mieheni ei todella pahemmin jaellut kiitosta eikä kunniaa, ei rakkauden taikka hellyyden osoituksia. Näimpä ajauduin toisen miehen syliin. Erosin miehestäni (ajattelematta olleenkaan lapsia jotka olivan kaikki siinä vaiheessa alle kouluikäisiä) ja uutta suhdetta jatkui noi 4-5 kuukautta. Alkuhuuma oli aivan mieletönä, olin ihmeissäni että voiko kukaan mies sellainen ollakaan :)
Mutta jos edellisestä suhteesa jää asiat selvittämättä niin senkin aika täytyy tulla. Ja näin myös kävi. Aloimme mieheni kanssa selvitellä asioitamme, kävimme terapiassa ja puitiin vanhoja asioita ja näin paljastui monia uusia puolia, sanomattomia juttuja. Niimpä elämä taas hymyili, palattiin yhteen, juteltiin, hellittiin, kaikki oli niin ihanaa...hetken.
Nyt yhteen palaamisesta on kulunut reilut viisi vuotta ja jotenkin kaikki on tuntunut palaavan samaan vanhaan malliin. Tällä kertaa vaan kaikki on entistä enemmän solmussa.
Enhän tietysti ole enää se sama ihminen kuin lähes 10 vuotta sitten. Osaan jo ottaa omaa aikaa enkä suostu hoitamaan yksin kaikkea. Mutta hellyys, kiihko, toisen kunnioittaminen, välittäminen, keskustelut, kaikki on taas kadonneet jonnekin syvälle ja tuntuu että pää ja sydän huutaa tuskaa!!! Mies on kiltti, todella, hyvän näköinenkin. Hänen muista suhteista, jos niitä on, en tiedä ja en oikein edes jaksa välittää. Yleinen fiilis tällä hetkellä on surullinen, molempien puolesta. Tuntuu että elämä valuu hukkaan. Ollaan myös ehkä enemmän tiimi "perhe" isi, äiti ja lapset. Ja tilanne ei todellakaan tyydytä minua. Tahdon hellyyttä, kosketuksia, huomiota, lörpöttelyä, keskusteluja, yhteisiä hetkiä ihan kahdestaan. Mutta meillä ei ole mitään keskusteltavaa keskenämme, paitsi tietysti työ koska olemme samassa työpaikassa ja lapset. Jos ollaan kahdestaan ei kyetä keskustelemaan mitä ajatellaan, tunnetaan tms. epäilen vahvasti, että nämä solmut ei aukene. Ero pelottaa. silti olisi ihanaa jos mieheni löytäisi sen sellaisen naisen joka vieisi häneltä jalat suoraan alta. Samaa tietysti toivon itselleni mutta kaiken kaikkiaan tuntuu kuin olisin kadottanut uskon kokonaan muihin ihmisiin, luottamuksen. Olen myös tajunnut, että meidän elämänarvot, kaikilla tasoilla, ovat aivan erilaiset. Minä rakasta merta, hän järveä, minä ulkoilua hän telkkaria, minä erilaista musiikkia hän teknopoppia jne. jne.
Nykyään on maailmankatsomus jo avarampi ja mikä sen ihanampaa kuin mies- taikka naisystävä. Sellainen jolle voi kertoa kaiken ja jolta saa sitten suoraa palautetta ja vähän toisenlaisen näkökulman asioihin. Miehelleni vaan esim. minun miespuolinen ystävä tuntuu olevan kova pala.
Tuntuu että olisi pimeässä tunnelissa ja valoa ei näy. Kaikki hyvin ja silti kaikki niin pielessä!!!
Jos ihmiset todella ymmärtäisivät tuon viimeisen kommenttisi, tulee tukea toinen toisiamme....voi että olisi helpompaa!!!
Näillä eväillä jatketaan, olisi kiva jossain vaiheessa kuulla miten teidän elämä edistyy.