Olen jo vuosikausia harkinnut avioeroa. Kohta tulee 18-vuotta täyteen. Lapsia on neljä ja osa jo aikuistuvia. Tuntuu että silloin vain on mukava olla kotona, kun mies on töissä. Kun hän on kotona, tuntuu että kaikki hänessä ärsyttää. (Välillä tosin on parempia jaksoja)Hän puuttuu koko ajan jokaisen lauseeseen ja asiaan. Tuntuu ettei saa olla ollenkaan rauhassa. Hänellä ei ole mitään harrastuksia, telkkaria vaan töllöttää ja ihmettelee toisten tekemisiä. Olen sanonut että minua ahdistaa se, mutta ei hän ymmärrä. Itse opiskelen nyt ja välillä olen ollut työelämässä ja lasten ollessa pieniä olin vuosikausia kotona. Silloinkin olin usein masentunut.
En osaa/uskalla tehdä ratkaisevaa askelta, kun en ole töissäkään. Asumme omakotitalossa ja rasittaa ajatellakin eroprosessia, vaikka haluaisinkin elämänmuutoksen. Olen kaikkeen kyllästynyt. Osa lapsistakin on psyykkisesti sairastuneita johtuen huonosta koti-ilmapiiristä.
Tiedän että minun pitäisi erota. En tiedä vaan jaksanko.
En osaa/uskalla tehdä ratkaisevaa askelta, kun en ole töissäkään. Asumme omakotitalossa ja rasittaa ajatellakin eroprosessia, vaikka haluaisinkin elämänmuutoksen. Olen kaikkeen kyllästynyt. Osa lapsistakin on psyykkisesti sairastuneita johtuen huonosta koti-ilmapiiristä.
Tiedän että minun pitäisi erota. En tiedä vaan jaksanko.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Omalla osallani päätös avioeron 1. vaiheen hakemuksen jättämisestä yhteisesti ainakin oli positiivinen ja tunteita ja ajatuksia vapauttava tapahtuma molemmille. Toki eripura ja riidat jatkuvat edelleen mutta tietää ainakin että muutos on ilmassa ja niistä selvitään.
Toisaalta en suosittele eroa monilapsiselle perheelle vaan asioiden yhdessä käsittelyä kahdestaan tai kolmannen asiantuntijataustaisen kanssa joita löytyy esim. seurakuntien kautta.
Voimia!
Olen käynyt mieheni kanssa jo srk:ssa keskustelemassa. Lisäksi kävin itse puoli vuotta keskustelemassa muualla. Lisäksi kävin muissakin paikoissa, kuten kriisikeskuksessa. Lapsista vain kaksi asuu enää kotona. Ilmapiiri on toki vuosien mittaan parantunut kovastikin ja kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut, mutta en silti tunne itseäni tässä liitossa onnelliseksi. Mieheni ei käytä alkoholia eikä tupakoi, mutta meillä ei ole juurikaan mitään yhteistä. Tuntuu vaan että elämä valuu hukkaan tällä tavalla elettynä.
Itse laitoin eron vireille viime syksynä 20 vuoden liiton jälkeen. Lapsia on 3, joista yksi on täysi-ikäinen. Elämä oli kotona tosi ahdistavaa, kun ei puhuttu yhtään mitään. Alkoholi tai väkivaltaisuus ei ollut kuvioissa mukana saati toinen nainen, jonka olemassaolo olisi varmaan tehnyt oman elämäni helpommaksi ja päätös erostakin olisi ollut helpompaa. Nyt olen asunut lasten kanssa vuokralla 5 kk ja elämä on tosi kivaa! Yhteinen asunto on myyty ja muutenkin asiat alkavat pikkuhiljaa järjestyä.
Päätös erosta ei ole koskaan helppo ja kaikki se mitä siihen liittyy (ositus, elatusmaksut ym.) ahdistavat, mutta itse en ainakaan ole päivääkään katunut päätöstäni!
Voimia ja kyllä sinä itse tiedät, milloin on aika jättää hyvästit entiselle elämälle ja aloittaa alusta. Helpoksi sitä en voi sanoa, mutta hengittää on helpompi ja se on jo paljon!
Mukava kuulla, että teillä on mennyt hyvin eron jälkeen. Miten miehesi suhtautui ja oletteko hyvissä väleissä? Aiemmin, useastikin vuosien mittaan kun olen ottanut eron puheeksi, on mieheni siitä ahdistunut ja itkenyt, sitten puhunut lapsille, että haluan erota. Hekin sitten ahdistuvat tietenkin. Hänen kanssa on aina ollut vaikea puhua myöskin mistään asioista. Tuntuu että hän eniten pelkää elatusmaksuja. Olen sitten edelleen jatkanut liittoa, vaikka kerrankin jo hain eropaperit täyttämistä varten(vuosi sitten). En kuitenkaan palauttanut niitä.
Erossa se asia harmittaisi, että luultavasti menisin kerrostaloon ja murrosikäisten lasten kanssa on niin paljon mukavampaa asua omakotitalossa. Itse asiassa haluaisin muuttaa maalle ja perustaa oman yrityksen, ehkä hevosalan, mutta sekin ehkä kaatuu rahoituksen järjestämiseen...
No, täytyy sanoa, että kun on vähän exän kanssa tekemisissä, niin ihan hyvin on mennyt. Ei hän mitenkään häiriköi elämäämme... Mutta jos jostain asioista täytyy neuvotella, niin kyllä se riitelyksi menee. Mutta ei haittaa, kun ei tarvitse saman katon alla asua!
Lapsetkin on paljon vapautuneempia ja varmaan onnellisempiakin, vaikka kuinka eroperheiden lapsista puhutaan, että ovat häiriköitä. Kyllä se huono liitto niihin lapsiinkin vaikuttaa. No, eipä meillä 'isä' ole missään tekemisissä lasten kanssa, joka on sääli sinänsä. Pakottaakaan en voi, että ottaisi yhteyttä ja tapaisi lapsiaan ja lapset on sen verran isoja, että ei heitäkään voi pakottaa tapaamaan isäänsä.
Ensimmäiset kuukaudet oli taloudellisesti ankeita, mutta nyt on jo helpottanut! Ja ihanaa ottaa kevät ja kesä vastaan, kun saa mennä omaan kotiin ilman paineita onko toinen sohvalla löhöämässä! Saa tehdä mitä itse haluaa...
Myös minä olen ahdistunut mieheni läsnäolosta.Hänkään ei harrasta mitään eikä käy missään. Hän vain makaa sängyssä töiden jälkeen ja valvoo yöt tv katsellen. Minäkään en saa unta. Olen avoliitossa, joten ehkä omaisuuden kannalta asia on selvä; mies omistaa kaiken joten mukaan en saa paljoakaan. Se ei harmita, koska olen joutunut aikoinaan lähtemään erittäin väkivaltaisesta avioliitosta henkeni kaupalla pakoon. Ja olen selviny. Mutta tämä lähteminen on eri asia, kun ei ole kunnon syytä, syyllistää vain itsensä, kun haluaisi elää vähän rennommin. Lapsetkin pohtivat, että olisi kiva elää vain äidin kanssa, ku isä ei hyväksy mitään. Tuntuu ku oltais lasten kans taakkoja, ku kulutetaan hänen rahojaa, vaik käyn mäkin töissä. Ja vaikkei hän ole lyöny, on hän sanonu, että tarpeen tullen akka on laitettava kuriin vaik nyrkillä.
Olet varmasti miettinyt eroa ja jos eroat niin se on oma ratkaisusi mutta harkitse vielä.
Panostamalla muutokseen nykyisessä suhteessa pääset varmasti helpommalla kuin eron mukana tuoma ahdistus.
Toivon että voisitte rakentaa sitä mikä teillä toimii tai ainakin itse alat luomaan keskustelua muutokselle. Vaikka sitten eroaisit niin suhteen lopettaminen tulee helpommaksi. Harkitse ja tee viisaasti ei tunteiden vaan arvojesi mukaan.
Olen jo monta kertaa vuosien mittaan päättänyt jatkaa suhdetta ja monet asiat ovat muuttuneet. Ennen mieheni käytti alkoholia sen käytön koko ajan lisääntyessä. Yhden riidan yhteydessä hän päätti lopettaa juomisen kokonaan ja se on toki hyvä asia. On rahaa sitten riittänyt muuhunkin. Väkivaltainen hän ei onneksi ole koskaan ollut.
Hänen on vaan tosi vaikea päättää mitä milloinkin haluaa. Harvoin hän toteuttaa, mitä on suunnitellut ja se vaan aiheuttaa muille pettymyksiä, kun jo on eletty "toivossa" milloin minkäkin asian suhteen. Olen jo totaalisesti kyllästynyt sellaiseen. Itse haluan toteuttaa asioita ja mennä elämässä eteenpäin. Hän vaan odottaa, että kaikki tippuu "kultalautasella" nenän eteen jaksamatta tehdä mitään asian eteen ja odottaa, että kaikkea saa puoli-ilmaiseksi. Minulle kun raha ei todellakaan ole tärkein asia elämässä, terveys ja ihmissuhteet menee edelle.
Kouluja hän ei ole käynyt peruskoulun jälkeen. Itseäni taas haluan kokoajan kehittää. Eikä kyllä hänen sukunsakaan pahemmin arvosta koulutusta, työtä vaan, vaikka olisi raskasta ja huonopalkkaista... mitä väliä. (Tietysti kun ei hänen itse sitä tarvitse tehdä..)
On surullista, että miehet (ja varmaan monet naisetkin) suostuvat ennemmin eroon kuin muuttumaan. Rakkaus on sitä, että haluaa tehdä sitä, mistä tietää toisen pitävän. Haluaa toisen ihmisen parasta, haluaa hänen kasvuaan ja kehittymistään.
Se on myös sitä, että tutkailee omaa itseään, omia tapojaan ja käyttäytymistään. Ja jos joku oma käyttäytyminen tekee jatkuvasti toisen onnettomaksi, on valmis muuttamaan sitä. Ei pakosta vaan juuri rakkaudesta.
Jos tähän ei ole valmis, on turha valittaa tai kiristää, jos puoliso haluaa eron. Itse hän on valintansa jo tehnyt, kun selvistä viitteistä ja pyynnöstä huolimatta ei ole käytöstään muuttanut. Jos hän sanoo rakastavansa ja haluaa pysyä liitossa, voi kysyä, että mitä se hänen rakkautensa on?
Olen itse eronnut kerran, Olin silloin vain 2 vuotta aviossa. Mieheni oli henkisesti sairas ja väkivltainen. Ero helpotti. Olen ollut nyt uudelleen naimisissa 25 vuotta. Lapsia on liitosta 2 jo aikuista. Toinen asusta vielä kotona. Puhuit aivan minun sanoillani. Silloin on hyvä, kun mies ei ole paikalla. Kaikki hänessä ärsyttää. Laitoin viime kesänä avioeron vireille. Harkinta-aika päättyy kesäkuun puolivälissä. En ole vieläkään 100 % varma pystynkö ennen harkinta-ajan päättymistä päättämään haluanko erota nyt vai myöhemmin. Sillä erottava on. Tässä ei ole mitään järkeä. Voisimme elää onnellista tasapainoista elämää erillämme. Niin varmaan olisi teidänkin kohdallanne. Täytyy uskaltaa. Mitä siinä häviää. Suomessa ei kenenkään tarvitse tänä päivänä kuolla nälkään eikä elää kurjuudessa, kun vain osaa pitää piolensa. Opiskelen itsekin työn ohella. Varmaan siksi ettei tarvitse olla iltaisin kotona miehen kanssa. Opiskelu loppuu jouluna. Ellen ole siihen mennessä eronnut lan taas opiskelemaan jotakin uutta. Mutta onko siinäkään järkeä. Kotona olisi hyvä olla jos olisi hyvä olla.
Olen samaa mieltä, että molemmilla olisi elämä helpompaa ja tasapainoisempaa asuessamme erillämme. Tuntuu, että inhoan taloammekin. Siihen on pitänyt jo kauan tehdä kaikenlaista, mutta mieheni ei saa aikaiseksi ja itsekään en osaa. Muutenkin kaikkien asioiden kanssa jahkataan. Kaikista ostoksistakin, pienistäkin ruokaostoksista, mitä itse haluaisin tulee sanomista ja moittimista. Kyllä ottaa päähän. Meinaan suorastaan kiehua, mutta useimmiten peitän tunteeni,kunnes kerralla puran itseäni "räjähtäen"... ei siinä ole mitään järkeä. Horoskooppimerkkimmekin ovat just sellaiset, jotka huonoiten sopii yhteen. Ihmettelen itsekin, miten olen näin kauan kestänyt...ja miten mieheni on kestänyt minua ja erilaisia luonteitamme. Asioihin kyllä vaikuttaa sekin, kun olin kauan kotiäitinä ja vasta nyt käytyäni kouluja ja saatuani työkokemusta, alan saada rohkeutta olla oma itseni . Kyllä tää elämä on vaikeeta. Kun saisi suoran vastauksen jostakin, mitä kannattaisi tehdä.