En tiedä, mihin näistä lukuisista kategorioista tämä viestini voisi kuulua, mutta laitanpahan tänne.
Minua on alkanut ahdistaa asia, joka varmasti liikkuu useamman sellaisen parin mielessä, joista toinen osapuoli kuuluu kirkkoon ja toinen ei tai sitteen ollaan eri uskontokunnissa.
Voiko parisuhteen hajottaa se, ettei päästä yhteisymmärrykseen siitä, laitetaanko lapsi kirkkoon vai ei? Meillä asia ei ole ollenkaan ajankohtainen, mutta olen alkanut sitä ajatella. Itse en kuulu kirkkoon, enkä siksi halua kastaa lapsianikaan. Poikaystäväni on luterilainen ja hän haluaa, että lapset liitetään luterilaiseen kirkkoon. Miten toimia? Tottakai poikaystävän perhe on myös kirkkoon kuulumisen kannalla, mutta minun perheelläni ei ole mainittavaa mielipidettä.
Toki voin sanoa (äidin oikeus), että lapsia ei pistetä kirkkoon ja piste. Mutta onko se liian jyrkkää? Eikö toisen mielipiteellekin pidä antaa tilaa? Ehdotin myös (puolipiloillani), että jos tulee useampi lapsi, niin osa kirkkoon, osa ei, mutta se ei saanut kannatusta (syystä).
Miksi tällaisia asioita pitää olla olemassa? Ja ihmisillä näin jyrkät mielipide-erot? Tiedän toki, että minä olen se, joka viime kädessä päättää, mutta kysymys kuuluukin: rakastaako (tuleva aviomieheni) poikaystäväni minua niin paljon, että antaa minun tehdä juuri niin kuin lystään?
Onko kellään muilla kokemuksia kuvaamastani asiasta?
Tunnen erään pariskunnan, jolla samanlainen tilanne, ja lapsia ei ole laitettu kirkkoon, joten se kannustaa, mutta silti...
Kertokaa oma tilanteenne, se helpottaisi, varmaankin.
Minua on alkanut ahdistaa asia, joka varmasti liikkuu useamman sellaisen parin mielessä, joista toinen osapuoli kuuluu kirkkoon ja toinen ei tai sitteen ollaan eri uskontokunnissa.
Voiko parisuhteen hajottaa se, ettei päästä yhteisymmärrykseen siitä, laitetaanko lapsi kirkkoon vai ei? Meillä asia ei ole ollenkaan ajankohtainen, mutta olen alkanut sitä ajatella. Itse en kuulu kirkkoon, enkä siksi halua kastaa lapsianikaan. Poikaystäväni on luterilainen ja hän haluaa, että lapset liitetään luterilaiseen kirkkoon. Miten toimia? Tottakai poikaystävän perhe on myös kirkkoon kuulumisen kannalla, mutta minun perheelläni ei ole mainittavaa mielipidettä.
Toki voin sanoa (äidin oikeus), että lapsia ei pistetä kirkkoon ja piste. Mutta onko se liian jyrkkää? Eikö toisen mielipiteellekin pidä antaa tilaa? Ehdotin myös (puolipiloillani), että jos tulee useampi lapsi, niin osa kirkkoon, osa ei, mutta se ei saanut kannatusta (syystä).
Miksi tällaisia asioita pitää olla olemassa? Ja ihmisillä näin jyrkät mielipide-erot? Tiedän toki, että minä olen se, joka viime kädessä päättää, mutta kysymys kuuluukin: rakastaako (tuleva aviomieheni) poikaystäväni minua niin paljon, että antaa minun tehdä juuri niin kuin lystään?
Onko kellään muilla kokemuksia kuvaamastani asiasta?
Tunnen erään pariskunnan, jolla samanlainen tilanne, ja lapsia ei ole laitettu kirkkoon, joten se kannustaa, mutta silti...
Kertokaa oma tilanteenne, se helpottaisi, varmaankin.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Itse kuulun kirkkoon, mieheni ei. En ole vähääkään "uskovainen", mutta eipä ole tullut erottuakaan. Lasten kannalta kirkkoon kuulumisesta on ollut ainakin sellaista hyötyä että mm. ristiäiset saatiin järjestettyä ilmaiseksi seurakunnan tiloissa, lapset ovat päässeet seurakunnan osapäiväkerhoon (jossa ei ollut lainkaan uskonnollistyyppistä opetusta), muskariin, askartelu- ja urheilukerhoihin ym.
Olemme päättäneet että saavat sitten itse myöhemmin päättää, mikä heidän vakaumuksensa tulee olemaan. En aio vastustaa eroamista, mutta minulle on myös aivan sama jos haluavat edelleen kuulua kirkkoon.
Koulussahan on kait nykyisin mahdollista valita joko uskonnonopetus tai mikä-se-nyt-onkaan, elämänkatsomus-jotain? (minun nuoruudessani ei vielä voinut valita)...
Eikös tuo nyt ole mennyt vähän väärinpäin? Siis jos lapset saavat päättää itse myöhemmin uskonnollisuutensa, eikö heidät olisi pitänyt jättää valionkirkon ulkopuolelle? (...kyllä se valtionkirkko on, johan se sinunkin viestistä tulee ilmi...)
Toki, jos haluaa ajatella hyötynäkökulmia, on kätevää pakottaa lapsi uskontoon. Kiva on olla kehrot ja muut.
Kirkkoon kuulumaton saa valita, osallistuuko uskonnon vai ETn opetukseen - luterilaiseen kirkkoon kuuluvan on pakko osallistua oman uskontonsa opetukseen, ja ortodoksin omansa (jos sitä järjestetään) jne. Eli jos lapsesi kuuluu kirkkoon, hän ei voi valita.
"Koulussahan on kait nykyisin mahdollista valita joko uskonnonopetus tai mikä-se-nyt-onkaan, elämänkatsomus-jotain? (minun nuoruudessani ei vielä voinut valita)... "
Kyllä sinäkin olet saanut valita, sillä aiemmin "uskonnonhistoria ja siveysoppi" oli 1923-1985 uskontokuntiin kuulumattomille suunnattu uskontoa korvaava oppiaine. Vuodesta 1985 oppiaine tunnetaan nimella elämänkatsomustieto.
myos niin etta itse kuulun kirkkoon vaikken mikaan uskovainen olekaan, mies on eronnut kirkosta aikaa sitten. Itse halusin kastaa vauvamme kirkollisin menoin, se oli oikeastaan enemman sen tavan vuoksi kuin uskonnon. Mies ei nahnyt jarkea asiassa, mutta koska molemmat isovanhemmat oli myos kasteen kannalla ei han alkanut siita riitelemaankaan. Ja kuten edellinen kirjoittakin kirjoitti, lapsemme on aivan vapaa eroamaan itse kirkosta jos ei halua siihen kuulua.
Siis lapsen pitää kuulua kirkkoon siksi, että äidille kirkon menoihin kuuluvat tavat ovat tärkeitä? Uskonnosta viis.
Kyllä on ihmeellinen tapa ajatella.
itseasiassa juuri niin.
Mitä ihmeellistä siinä on. Ei vauva vielä ymmärrä siitä uskontopuolesta mitään eli tässä vaiheessa se on kyllä vanhempien valinta ja jos kerran isovanhemmille perinteet tuntuvat olevan hyvin tärkeitä, miksi siis pitäisi jääräpäisesti pitää kiinni periaatteesta (siksi-kun-minä-olen-ateisti-ja-uskonto-on-aivopesua-ja-skeidaa) ja kieltäytyä viettämästä ristiäisiä, ellei sitten ole aivan fanaattinen ateisti.
Mieheni erosi kirkosta aikuisena, samoin hänen sisaruksensa. Heilläkin lähes ainoat kirkkoon liittyvät tapahtumat sitä ennen olivat ripillepääsy (jossa rippileiri oli tärkeä sosiaalinen tapahtuma luokkatovereiden kanssa, uskonto oli täysin sivuseikka...), uskontotunnit menivät kuulemma siinä sivussa sen enempiä pähkäilemättä.
Niin, jostain ihmeellisestä syystä ihmiset tuntevat tarvetta yhä edelleen kirkkoon. Vielä 2000-luvulla. Elämän tärkeät hetket (kaste, aikuiseksi tuleminen=konfirmaatio, häät, hautajaiset) halutaan liittää kirkollisiin toimituksiin. Jokin tarve ihmisillä siis on, mitä järjellä ehkä pysty selittämään. Kuten sanoit, se on ihmeellistä. Sitä ei voi selittää, eikä tarvitsekaan.
Muuten, käytännön työtä tehneenä voin paljastaa, että kuoleman kolkuttaessa ovella, raavain ja skeptisinkin mies on alkanut huutaa Jumalaa apuun..
ton jutun niin että se kastaminen kuuluu kulttuuriin voiha sitä vaik mennä ulos sen liturkian ajaksi jos ei sitä hetkee muka kestä itseasiassa ei sil kastamisella munmielestä ees oo mitään tekemistä kirkon kaa seon vaan semmoinen suomalaiseen kulttuuriin kuuluva tapa musta on jotenkin moukkamaista lähtee sotii sitä vastaan varsinkin kun ei siitä kastamatta jättämisestä oo ees mitään hyötyy
Saimme n.vuosi sitten esikoisemme ja mieheni kuuluu kirkkoon,minä en. Aluksi mieheni oli sitä mieltä,että kastetaan,mutta keskusteltuamme asiasta,pidimme ikimuistoiset nimenantojuhlat.
Mieheni sukulaiset loukkaantuivat (voitteko kuvitella) kun kerroimme,ettei lastamme kasteta,mutta ymmärsivät kuitenkin pointin,että ME VANHEMPINA päätämme,kastetaanko lapsi vai ei.
Asiasta saa kyllä riidan aikaan,mutta me halusimme erilaista,ikimuistettavaa,eikä kirkko merkitse kummallekaan meistä mitääm,joten päätimme toimia eri tavalla.
Tilaisuus oli kaunis ja muista,että on monta tapaa "antaa lapselle nimi".
Yhdessä olemme menossa naimisiin,ja kirkkoa ei edelleenkään sotketa vihkiäisiimme ;)
Kyselit tuossa, voiko parisuhteen hajottaa se laitetaanko lapsi kirkkoon vai ei. Olen nähnyt myös sen, että näin voi käydä. Se riippuu tietysti siitä kuinka vahvasti molemmat pidätte kiinni omasta vakaumuksestanne. Sinänsä aika kinkkinen tilanne, mutta siinä ei kait muuta vaihtoehtoa ole kuin keskustella asiasta keskenänne kunnes saatte aikaiseksi jonkinlaisen lopputuloksen.
Asiahan on täysin vanhempien välinen, eikä siinä ole sukulaisilla mitään sananvaltaa. Riitaa se kyllä saattaa aiheuttaa, mutta mitäs siitä välittämään.
Yleensäkin nämä kirkkoon kuulumiset tai eri uskontokuntien väliset jutut avo- tai avioliitossa saattavat olla aikamoisia koitinkiviä suhteelle. Siinä mielessä niistä kannattaa keskustella etukäteen ettei tule ihan yllätyksenä.
Jos lapsia taas on useampia tuntuis hassulta, että joku kuuluisi kirkkoon ja toinen taas ei. Se linja on hyvä ehkä pitää yhtenäisenä.
Ehkä ei myöskään kannata olla ihan ehdoton linjalla "minä olen äiti ja päätän, piste", sillä siitä aiheutuu aivan varmasti vähintäänkin riita. Kuten sanoit, toisen mielipiteille pitää myös antaa tilaa.
Meillä on myös se tilanne, että minä en kuulu kirkkoon mutta mies kuuluu. Onneksi kuitenkin meillä molemmilla on sama maailmankatsomus, eli ateistinen - mies on siis vain tapaluterilainen. Lastamme ei kastettu, koska minä en halunnut. Mies olisi luultavasti ihan sen tavan vuoksi kastanut, mutta hyväksyi tämän minun kantani. Sukulaisten reaktiot tietysti olivat aika nuivia, vaikkei meillä suvuissa mitään uskovaisia olekaan. On se jännä... No, mutta, olen sitä mieltä, että on parempi niin päin, että lapsi LIITTYY isoksi kasvettuaan kirkkoon jos tuntee tarvetta, silloinhan se kaste ynnä muu on aitoa eikä mitään teatteria. Halusin myös että lapseni ei tarvi pakosta lukea uskontoa koulussa, vaan monipuolisempaa ja ehkä kriittisempää elämänkatsomustietoa tai mitä onkin. Ja nykyään on prometheus-leirit ripari-käisille mikä on hieno juttu.
Se, kumpi rakastaa toistaan enemmän, antaa periksi.
Ja mitä haittaa lapsellesi olisi, mikäli hänet kastettaisiin???Eihän ole kyse lastasi vahingoittavasta asiasta?
Omia mielipiteitä saa olla, mutta parisuhteessa kompromisseja on pakko oppia tekemään. Isoissa ja pienissä asioissa.
Lapseni ei halunnut kastaa lastenlapsiani.
Mutta minä kyllä olen heidät kaikki kastanut salaa lapseltani. Kristillisen seurakunnan jäsenenä olen siihen oikeutettu.
Kaste ja usko eivät tarkoita samaa, mutta onpahan ainakin kaste hoidettu. Ja esirukous kyllä hoitaa tuon uskopuolenkin...
Anna valita lapsen aikuisena tai sitten kun ymmärrys on asioista. Ei jeesuskaan kastanut lapsia vaan aikuisia. Kävin kasteella 12-vuotiaana, kun itse olin tullut uskoon.
Kiitos kaikille mielipiteistä. Olen onnellinen siitä, etten ole ainoa asian kanssa painiskeleva. Olen kuitenkin vielä itse sitä mieltä, etten halua lapsiani kastettavan, vaan he saavat sitten itse päättää isoina, liittyvätkö he kirkkoon vai eivät. Mutta tulossa on varmasti mehukkaita keskusteluhetkiä poikaystävän kanssa.
Minä olen täysin sitä mieltä, että meidän vanhempiemme kannat eivät saa vaikuttaa siihen, minkä päätöksen me teemme. Saas nyt sitten nähdä. Onneksi varsinainen päätöksenteko on ajankohtainen vasta hamassa tulevaisuudessa.
Kiitos vielä kerran kaikille, annoitte eri näkökulmia katsoa asiaa.
Rakastatko sinä tulevaa aviomiestäsi/poikaystävääsi niin paljon, että annat hänen tehdä mitä lystää? Vaikka kastaa yhteiset lapsenne kirkkoon?
Asiahan ei ole noin yksioikoinen. Samaa voitaisiin kysyä myös poikaystävältäni, mutta toisin päin. Vastausta ei ole helppo antaa. Tottakai rakastan häntä ja rakastan myös itseäni sekä tulevia lapsiani. Vaikeaa on, kun pitää ajatella, mikä on lapsen kannalta paras, kun sitä lapsen mielipidettä ei vielä siinä vaiheessa tiedä.
Ja minä olen sitä mieltä, että jos parisuhde kaatuisi, jos minä pitäisin vahvasti kiinni omasta mielipiteestäni, niin antaisin mieluummin kastaa lapsen ev.lut. kirkkoon kuin menettäisin ihmisen, jota suuresti rakastan. Ja tätä samaa saa myös kysyä poikaystävältäni.
Koska parisuhteessa ja kaikessa siihen liittyvässä on kaksi osapuolta, joiden tulisi olla osapuilleen yhdenvertaisia keskenään. Tällaiseen käsitykseen minä olen jäänyt.
Onko poikaystäväsi uskossa? Siksikö kirkkoon laittaminen on hänelle niin tärkeä asia?