Täällä avioerolapsi
- lapsi, joka on joutunut jakamaan vanhemmat kahdeksi erilliseksi ihmiseksi.
- lapsi, jonka perusturvan tunne on vedetty alta ja joka nyt joutuu kuuntelemaan sekä isää että äitiä...erikseen. Tapaamaan heitä erikseen ja sietämään heidän uudet elämänsä.
- lapsi, joka joka ilta salaa toivoi ja ehkä rukoilikin, että isi ja äiti saisivat asiat sovittua.
- lapsi, joka kyseenalaistaa oman itsensäkin.
- lapsi, joka kokee, että isä ei rakastanut tarpeeksi lapsiaKAAN, kun petti ja otti toisen naisen äidin tilalle.
- lapsi, jolta ei kysytty, haluatko tätä.
- lapsi, joka kysyy, miksi näin piti käydä minun perheelleni...(kulissia tai ei..se oli minun ainut perheeni).
- lapsi, jonka mielestä aikuiset ovat itsekkäitä, kun jättävät perheensä ja lähtevät hakemaan muualta lohtua.
-lapsi, jonka mielestä rakastuminen ja rakkaus on jotain paskaa, joka tekee isästä oudon ja erilaisen.
mutta...
lapsi, joka uskaltaa sisällään myöntää, että ehkä tämä oli parhaimmaksi isän ja äitin kannalta...muttei ehkä lapsen kannalta.
Niiden lasten puolesta, joilla ei ole vielä sanoja kertoa, miltä heistä tuntuu...: Ajattelisitte lastennekin näkökulmasta!
Terveisin 'jo aikuinen lapsi, jota vanhempien avioero satuttaa aivan yhtä paljon kuin pientä lasta.
- lapsi, joka on joutunut jakamaan vanhemmat kahdeksi erilliseksi ihmiseksi.
- lapsi, jonka perusturvan tunne on vedetty alta ja joka nyt joutuu kuuntelemaan sekä isää että äitiä...erikseen. Tapaamaan heitä erikseen ja sietämään heidän uudet elämänsä.
- lapsi, joka joka ilta salaa toivoi ja ehkä rukoilikin, että isi ja äiti saisivat asiat sovittua.
- lapsi, joka kyseenalaistaa oman itsensäkin.
- lapsi, joka kokee, että isä ei rakastanut tarpeeksi lapsiaKAAN, kun petti ja otti toisen naisen äidin tilalle.
- lapsi, jolta ei kysytty, haluatko tätä.
- lapsi, joka kysyy, miksi näin piti käydä minun perheelleni...(kulissia tai ei..se oli minun ainut perheeni).
- lapsi, jonka mielestä aikuiset ovat itsekkäitä, kun jättävät perheensä ja lähtevät hakemaan muualta lohtua.
-lapsi, jonka mielestä rakastuminen ja rakkaus on jotain paskaa, joka tekee isästä oudon ja erilaisen.
mutta...
lapsi, joka uskaltaa sisällään myöntää, että ehkä tämä oli parhaimmaksi isän ja äitin kannalta...muttei ehkä lapsen kannalta.
Niiden lasten puolesta, joilla ei ole vielä sanoja kertoa, miltä heistä tuntuu...: Ajattelisitte lastennekin näkökulmasta!
Terveisin 'jo aikuinen lapsi, jota vanhempien avioero satuttaa aivan yhtä paljon kuin pientä lasta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
lapsi taidat olla vieläkin tai sitten joku aikunen nainen jolta on mies lähteny lätkimään.
ettei päässäsi lainehtiva neste vie tekohampaita mennessään!!!!
aivan kuin tyttäreni kirjoittama,me aikuiset ollaan itsekkäitä rakautemme kanssa.Ihmettelen kun tälläkin palstalla onnitellaan erosta ja pidetään eroa jotenkin hienona asiana.me eronneet voitas kyllä hävetäkkin,minä ainakin häpeen.
ammu ittes.
Uskon että tunteesi ovat aitoja, ja asian noin koet. Ero on aina kaikille ikävä ja vaikea asia ... näyttävät osalliset sitä tai eivät, eikä vähiten lapselle.
Mutta oletko pohtinut sitä, millaista olisi ollut elää perhehelvetissä missä toisen vanhemman pää "hajoo", henkistä tuskaa toisen läsnäolosta, kulissia, kyräilyä, kylmyyttä ... ja silti molemmat rakastavat Sinua ... kukaan ei tuollaista lapsuutta lapselleen voi toivoa...
Jos kaksi aikuista ei yrityksistä huolimatta osaa elää yhdessä ... niin ikävää kuin se onkin ... ero on myös lapselle parempi vaihtoehto kahdesta huonosta (sitä huonompaa et onneksi ole joutunut elämään, moni tänne kirjoittaneista lapsista on).
Sinulle hyvä m36 tiedoksi, on myös eroja, joissa ei ole kyse perhehelvetistä tai siitä, että olisi tosissaan yritetty elää yhdessä.
On myös valitettavasti niitä eroja (ja uskoisin, että paljon) että lähdetään "uuden rakkauden huumassa", ilman että ajatellaan koko perheen etua, ilman että edes yritetään korjata/parantaa suhdetta.
Eroja on niin monenlaisia. Olen lukenut sinun kirjoituksia ja olet laajasti ajatteleva. Mutta joskus tuntuu, että luulet(ehkä liian voimakas ilmaisu, anteeksi en keksi parempaa) että kaikissa eroissa on ensin yritetty kaikkensa suhteen eteen. Voin kertoa, näin ei suinkaan ole. Toivottavasti suurin osa eroista ei ole "turhia".
Kyllä, on eroja joissa ei tilanne onneksi ole päätynyt ns. "perhehelvetiksi" saakka... ehkä on tajuttu erota ennen sitä (ja toivottavasti suhteen korjaamisyritysten jälkeen).
Mutta yhtälailla, toimivasta ja tasapainoisesta ... onnellisesta suhteesta ei noin vain lähdetä ... eikä siihen "uusi rakkaus" väliin pääse. Kriisejä jokaisessa suhteessa on, taitolaji sitten miten ne hoidetaan ... ja parisuhdekriisissä mielestäni aina molemmat puolisot ovat tavalla tai toisella osallisia ... tai olisi syytä olla (eli ei vähätellä toista tyyliin "mitä sä kuvittelet, meillähän kaikki on hyvin").
Toivon ja kannustan ihmisiä yrittämään kaikkensa, ennen kuin eroavat. Kuka sitten on sanomaan toiselle, ettet ole riittävästi yrittänyt (en ainakaan minä)... mikä yhdelle kaikkensa antamaista, ei siltä välttämättä näytä toiselle ihmiselle. Itse kukin eronnut yrittämisensä asteen sisällään tuntee ja tietää... ja itsensä kanssa sitä kuitenkin suurimman osan elämästään viettää.
rakkaus ei pääty yhtäaikaa. Toiselle tullee mieleen lähteä, vaikka toisen mielestä asiat on ihan hyvin. Miksei sitten lapsikin voisi ajatella niin?
Nykymaailmassa on paljon turhia eroa, aivan liian paljon.
Sekö on riittävä syy olla eroamatta että toinen ei halua? Pitääkö molempien haluta eroa ettei se olisi "turha"? Miten selität "turhan" eron? Jos toinen osapuoli on lippaa myöten täynnä puolisoaan, pitäisikö sen vain kärsiä että tämä toinen osapuoli olisi onnellinen ??
Kun mies haluaa eron, toiset naiset osaavat muuttua entistäkin ärsyttävimmiksi kaikkine lässynlässyn puheineen. Eivät tajua ettei sillä ainakaan tilannetta paranneta. JOtkut miehet alkavat uhkailla vaimoaan, jos vaimo on ilmoittanut haluavansa eron. Molemmissa ed.mainituissa tapauksissako "vielä pitäisi yrittää kun toinen h aluaa ettei tule turha ero"? Missä nyt jumakut on järkee, akat???
Kommentoin ainoastaan tuota "Mutta yhtälailla, toimivasta ja tasapainoisesta ... onnellisesta suhteesta ei noin vain lähdetä ...".
Toiselle se on toimiva ja tasapainoinen, vaikka toinen ei niin ajattelekaan.
That's it.
Katsotaan mitä teet kun itse olet tilanteessa, jossa avioliittosi natisee etkä mitään toivo yhtä paljon kuin eroa... Mahdatko itsekään pystyä uhraamaan oman elämäsi lastesi parhaaksi? Ehkäpä sinä olet voimakkaampi kuin me muut, jotka ajattelemme että meillä itsellämmekin on ihmisarvoa, eikä vain lapsillamme.
Täälläkin on avioerolapsi
- Lapsi, joka on saanut jakaa vanhempansa
- Lapsi, jonka perusturva on parantunut vanhempien erottua ja joutuu käyttämään aivojaan, sekä oppinut eroittamaan oikean, väärästä. Nähnyt toisen tai molempien elävän onnellisempaa elämää uuden kummppaninsa kanssa, ja jossa minullakin on paikkani.
- Lapsi, joka iltaisin rukoili, että vanhemmat lopettaisivat riitelynsä.
- Lapsi, jonka itsetunto, onkin kasvanut vanhempien erottua.
- Lapsi, joka näki isän joka olisi antanut henkensä lasten puolesta, ja suojeli kaikelta pahalta. Ja jatkaa suojeluaan, vaikka otti uuden uuden naisen.
- Lapsi, jolta kysyttiin mikä olisi paras vaihtoehto.
- Lapsi, joka ymmärtää miksi tapahtui niin.
- Lapsi, jonka mielestä kaikki ovat itsekkäitä.
- Lapsi, jonka mielestä rakastuminen ja rakkaus on sitä, ettei ettei isä riitele ja ole vihainen.
Mutta ...
Lapsi, joka ymmärtää, että ero oli ja on kaikkien parhaaksi.
Niiden lasten puolesta, jotka ennen riittävää ymmärrystä ja tietoja erosta ja sen syistä, ettei lähivanhempi myrkyttäisi ja manipuloisi lapsen mieltä, vaan vastaisi rehellisesti lapselle.
Terveisin myös aikuiselta, jonka vanhemmat erosivat, myös.
Ei se kivikään itsestään rinteessä pysy, joskus sitäkin on tuettava.
Onnittelut, toinen lapsi. Olisipa teitä elämää ymmärtäviä, ei-niin-itsekkäitä yksilöitä enemmänkin, maailma olisi paljon suvaitsevampi. :)
Mua taas satutti se että vanhempani vaan jatkoivat riitaisaa liittoaan vaikka se oli yhtä helvettiä koko perheelle. Muistan että ala-asteiässä rukoilin taivaanisää että pääsisin pois, että ne eroiais tai että pääsis edes lastenkotiin ja sieltä johonkin kunnon perheeseen missä olis turvallista olla. Rakastan isääni ja äitiäni ja he ovat ihania mutta yhdessä ihan hirveä yhdistelmä. Takana on jo 40-vuotinen sota eikä mikään ole muuttunut.
Siskoni meni liian nuorena naimisiin jotta pääsi kotoa pois ja veljeni teki itsemurhan. Minäkin muutin jo 17-vuotiaana kotoa kun siellä ei voinut olla. Sama meno siellä jatkuu edelleen.
Itselläni on ollut vaikeuksia parisuhteessa ja eronnutkin olen. Itse päätin että lasten takia en ala huonossa liitossa olemaan. Nyt on kaikki hyvin kun lapsilla on kaksi hyvää kotia ja kaksi rakastavaa vanhempaa joiden ei tartte riidellä keskenään eikä elää ahdistuksessa.
Taitaa olla niin,etta talla lapsella on aina ollut iska ja aiska ymparilla hoosaamassa ja nyt sitten aikuisena onkin sormi suussa kun porukat valilla keskittyy johonkin muuhunkin kuin tahan kullanmuruun.
Siina sen nakee,mita rakkaudeton koti tekee: ihmisia, jotka eivat millaan ymmarra, etta maailmalla on muitakin napoja kuin minaitte. Jos olis kotonaan rakkautta nahnyt, osaisi kenties nyt tuntea empatiaa ja iloita, etta vanhemmatkin yrittaa loytaa onnea.
Jai viela sanomatta, etta onhan se ihan kauheaa aikuiselle ihmiselle, etta vanhemmat ovatkin kaksi erillista yksikkoa, erillisia ihmisia, oikeita ihmisia eika mikaan yhtenainen olio, joka on olemassa MINUA varten.
Ei ollut kivaa paeta kotoa arvaamatonta isiä.
En koskaan nauttinut, kun odotimme äitini ja pikkuveljeni kanssa isää viinanhuuruisilta reissuilta.
Alkoholia käytettiin keskellä viikkoakin, jos oli oikein vaikeaa. Eikä kukaan tehnyt ikinä koko lapsuudessani aamiaista meille lapsille.
En vieläkään ymmärrä, miksi jo 7-vuotiaana sain kuulla äidiltäni, että isillä on toinen. Se järkytti minun maailmani. Niinkuin jokainen kerta myöhemminkin. Miksi se piti minun niskaani kaataa, pienen lapsen. Pelkäsin oman turvallisuuteni ja perheen puolesta.
Ehdotin ja toivoin eroa, kun kotona oli ällistyttävän pitkiä aikoja (3-6kk) oltu mykkäkoulua ja paiskittu ovia. Halusin _aina_ ja jatkuvasti pois kotoa. Tuolloin olin kymmenen vanha.
Kuinka moni teistä vanhemmista tahtoo lapsilleen tällaista elämää? Vai onko lasten elämällä ja tulevaisuudella paljoakaan arvoa kriisitilanteissa?
Et voi tunteillesi mitään mutta periaatteessa se ei ole se avioero mikä yleensä kalvaa lasten mieltä, vaan se tapa miten aikuiset sitten eronjälkeen lapsiaan kohtelee.
Jos suhteesi isääsi olisi ollut erilainen, uskon, että kokisit nytten aivan eritavalla. Ne on ne teot, jotka ratkaisevat. Monesti erotilanteessa nämä isät ja äidit lupaavat kuun taivaalta lapsilleen, mutta annas olla kun arki koittaa, niin tuosta ei muisteta tuon taivaallista.
Eli muistakaa hyvät vanhemmat, että erotessa teidän ensisijainen tehtävä on pitää huolta lapsistanne ja toiseksi tulee sitten se uusi puoliso ja elämä hänen kanssaan. Ainoastaan tällätavalla voitte olla varmoja ettei lapsillenne aiheudu mitään henkisiä vammoja erostanne. Valitettavasti 90% näistä vanhemmista ajattelevat "munallansa", joten siksi eroista jää niin paljon tuskaa lapsille...
Täällä aviolapsi
- Joka on joutunut jakamaan vanhempansa kahdeksi yksilöksi, vaikka he ovat olleet 50 aviossa.
- Perusturva vedettiin alta, koska kaikki keskinäinen riitely vei kaiken energian heiltä. Edelleenkin joutuu kuuntelemaan heitä erikseen ja heidän katkeraa syyttelyään, kun toinen on se joka hänen elämänsä pilasi.
- Muutin 16 kotoa ja veli 18. Lapsi joka itki vielä 40v. kunpa he saisivat asiat viimein sovittua.
- Lapsi joka ei vieläkään osaa elää luottavaisena rakkaudessaan. Eronnut kaksi kertaa, pelkästä pelosta että liitosta tulee samanlainen kuin vanhemmilla.
- Lapsi jonka pitäsi olla kiitollinen! että sai kasvaa "ehjässä kodissa".
- Lapsi jonka vanhemmat ovat edelleen niin itsekkäitä, että vaativat minuakin uhraamaan elämäni huonossa parisuhteessa. Ennemmin uhrasin liiton ja rakensin lapsille lämpimän ja turvallisen kodin - yksin.
- Lapsi joka oppi että avioliitto on paskaa.
Lapseni ovat aikuisia ja olemme käsitelleet eroa ja miltä se heitä tuntui. Kyllä, se oli heistä surullista, mutta he säilyttivät hyvät suhteet, jotka edelleenkin toimivat niin omaan isään kuin toiseen mieheenikin. He kokevat sen rikkautena. Oli turvallista tietää, että aina oli joku, joka välitti ja jolla oli aikaa heille. Saivat valita neljästä, yksi oli hedän isänsä uusi avovaimo. Isovanhempiaan he eivät juuri käy tapaamassa, eivät voi ymmärtää sitä ainaista torailua ja vittuilua.
Nyt liki viisikymppisenä olen uskaltautunut suhteeseen jossa on oikeaa rakkautta. Mutta edelleenkin pelkään muuttaa yhteen!!!
Uskomattomat ovat ne sielun vammat jotka vanhempani saivat aikaan.
olin 9vuotias,kun äiti karkasi kotoa. 3viikkoon en äidistä mitään kuullut. sosiaalitantat määräsivät minut ja pikkuveljeni isällemme. isä oli muka parempi. no,isä joi,kävi töissä ja makas jokaisen vastaan tulevan akan kans.kunnes löysi pitkästi alle 30 vuotiaan akan itselleen. isä tuolloin noin 30,vähä yli..akka oli kuin pikkukersat. joi,veti tupakkia ja opetti isänkin,kulki alasti tuvassa,pani isän kans koko ajan ja määräsi ja rajoitti minun ja veljeni elämää. hän hävitti kaiken mikä liittyi äitiimme ja haukkui äitiä ja äidin sukua meidän kuullemme. se aika oli aivan kamalaa! veli oli silloin 5-7 vuotias. hän ei siis muista äidistä mitään.
äitikin löysi uuden miehen. miehen joka hakkasi äitiä, vihasi meitä lapsia,kävi minun päälleni useasti ja nykyään vihaa kaikkia muita,paitsi itseään.
teinivuosina minua riepoteltiin suuntaan,jos toiseen ja jatkuvasti tuli ongelmia. äitipuoli olisi antanut minut pois ja oman äidin luona oli isäpuolen kanssa sama juttu. join,makasin ja satutin useasti itseäni. minut passitettiin psykologille. kävin monta vuotta tuloksetta.
15vuotiaana muutin äidin luo. pikkuveli muutti 17vuotiaana. pian äidille muuton jälkeen muutin poikaystäväni kanssa yhteen. olimme 2,5 vuotta yhessä,kunnes tein kuten vanhempani; petin häntä. erosimme vuodeksi. mutta nyt olemme taas yhdessä.(jo 3vuotta,yhteensä 5,5vuotta)meillä on lapsikin,2vuotias.
joka päivä pelkään herätä,entä jos mieheni ei olekaan enää vieressäni? ainut pysyvä asia,johon luotan ja uskon, on taas häipynyt...pelkään siis avioeroa omalle kohdallenikin.
minun mielipiteeni on,että älkää koskaan armahtako avioeroa. siitä on jo 13vuotta ja itken vieläkin. kaipaan isää ja äitiä!...